lauantai 1. maaliskuuta 2014

Palautteen vastaanottaminen vie eteenpäin

Koulutyössä olen sitä mieltä, että palautteen pyytäminen ja antaminen on kehittymiselle kaikista tärkeintä. Siksi olen usein pyytänyt oppilailtani kurssin päätteeksi palautetta. Toiset eivät pyydä palautetta koskaan. Turhaa se olisikin, jos omaa opetustyötä ei ole aikomusta muuttaa oppilaiden antaman palautteen siivittämänä.

Blogistani ei ole osannut pyytää palautetta. Aluksi ajattelin vähätellen, että eihän minulta jutunaiheet lopu kesken. Olen kova puhumaan ja väännän tarvittaessa vaikka tikusta asiaa tuntitolkulla. Joku aika sitten huomasin, että alennustilani olikin muuttunut huomaamattani jonkunlaiseksi ylenkatsonnaksi; minä kirjoitan tästä, lukekaa tai olkaa lukematta. Olin muuttunut toimimaan vastoin kaikkea sitä, mihin olin itsensä kehittämisen saralla aina uskonut.

Aina ei voi onnistua, vaikka uskoo onnistuvansa.
Olen kuitenkin säännöllisesti saanut palautetta. Joku pohti joskus, että blogini on täydellisen yli-ihmisen blogi. Ja yli-ihmisiähän ei ole olemassa paitsi hautuumaalla, sanoo vanha sanonta. Hämmennyin, koska en kokenut kirjoittavani vain positiivisista asioista. Sitten kuitenkin hoksasin, että ei ollut kyse siitä, vaan ehtimisestä. Blogini antaa kuvan, että teen todella paljon asioita ja että normaali (?) ihminen ei jaksaisi tehdä kaikkea tuota.

"Kevät, pystynkö mitään enää antaa?" (Tavaramarkkinat- Kevät)
Kokopäivätyö, hevonen, perhe, kaksi lasta. Täydennysopinnot. Blogin kirjoittaminen. Luottamustoimet. Tavallaan se on totta, että teen paljon. En osaa olla paikallani enkä levätä riittävästi. En tee täydellistä, teen määrällisesti liikaa. Saatan kirjoittaa asioista positiivisesti, mutta yksinäisinä hetkinä päälle vyöryy silti ajatuksia, joiden heikossa valossa positiivisuuden ylläpitäminen on vaikeaa. Minä en itse asiassa ole ollenkaan positiivinen tyyppi. Siviiliminäni ärsyyntyy helposti ja vetäytyy muiden seurasta ja nauttii sitten oman juttunsa tekemisestä ylhäisessä yksinäisyydessään. Samaan aikaan olen sosiaalinen, ahmin ihmisiä ja saan helposti ihmisähkyn. Sitten en halua nähdä ketään.

Mutta mitä ratsastukseen tulee, olen yrittänyt ottaa filosofiakseni entiseltä valmentajaltani Petra Skarralta sen, että epäonnistumisten suossa rypeminen ruokkii epäonnistumisia. Positiiviseen keskittyminen vie eteenpäin. Siihen yritän tässä blogissa keskittyä.

Joku aika sitten havahduin huomaamaan, etteivät toisten treenipäiväkirjat tai ylipitkät pohdinnat oikein jaksa kiinnostaa itseäni lukijana. Siksi olen vähentänyt niiden kirjoittamista. Päätin keskittyä lyhyisiin kolumneihin, koska ne hallitseni mielestäni parhaiten. No, tämä kirjoitus ei ole sellainen. Tämä on jaaritteleva.

Nyt kuitenkin olisin kiitollinen jos kertoisit, mistä haluaisit lukea enemmän ja mistä vähemmän? Hehkuta, ruoski tai ehdota. Voit tehdä sen joko sivupalkista löytyvällä yhteydenottolomakkeella tai kirjoittamalla kommenttikenttään.



5 kommenttia:

  1. Tämä on juuri Ruuhkavuosiratsastajaa mielestäni parhaimmillaan. Ei kehitysideoita :D Ihaninta tässä blogissa on ehdottomasti se, ettei koskaan tiedä, mistä saa seuraavaksi lukea.

    Toisaalta moni aikuisbloggaaja - ei todellakaan kaikki - antaa helposti elämästään ja tekemisistään kiireisen täydellisen naisen kuvan lukijoille ihan huomaamattaan. Tottakai sitä kirjoittaa niistä asioista, mitä omassa elämässä konkreettisesti tapahtuu. Siis sellaisia, extrajuttuja. Harvoin sitä postaustolkulla tulee kerrottua pikkunuhasta, television katselusta, suihkussa käymisestä tai syömisestä.

    P.s. Mä joudun myös vain silmäilemään ihmisten pidemmät treeni- tmv postaukset. Niin kauhealta kuin se kuulostaa, ei vain riitä kiinnostus liian yksityiskohtaisiin selostuksiin. Lukuunottamatta mielipidepostauksia itseä kiinnostavasta aiheesta. Näin ollen tein saman päätöksen omissa kirjoituksissa. Lyhyestä virsi kaunis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Harvoin se kenekään perusarki ketään kiinnostaa. Ja sitten tietysti tulee myös se puoli, minkä linjasinkin joskus aikaisemmin, että lapsillani on oikeus yksityisyyteen enkä juurikaan kirjoita heistä blogiin.

      Kiitos palautteestasi. Tuo oli ihana näkökulma ja lämmittää mieltä. Että ei koskaan tiedä, mitä saa lukea seuraavaksi. :)

      Poista
  2. Minustakin ihan parasta on se, ettei koskaan tiedä mitä pääsee lukemaan :) Hevostelua on pohdittu monelta eri kantilta, isoja ja pieniä asioita, ei pelkästään sitä ehkä vähän tylsää perustreeni avo-voltti-sulku-väistö kertaamista.
    Mutta kirjoitapa joku kerta miten teillä hevostelun yhdistäminen perhe-elämään onnistuu. Monesti olen itse tuntenut olevani väärässä paikassa kun olen tallilla, varmastikin syyttä suotta. Silti olen laskenut sen niin, että pari tuntia omaa aikaa hevosten kanssa ja jaksan olla taas perheenkin kanssa paremmin. Hiukan tässä jännittää perheen piakkoin kasvaessa, miten hommat tulee sujumaan, uusi hevonenkin kun pitäisi löytää. Ja tähän kun lisätään kiireinen yrittäjämies, niin välillä voidaan olla vähän hukassa.

    VastaaPoista
  3. Kiitos, pitääkin kirjoittaa. :)

    Itsekään en aina osaa arvata,mistä seuraavaksi kirjoitan. esimerkiksi tämä katkennut solisluu ei kuulunut suunnielmiin!

    VastaaPoista
  4. Minä olen aina pitänyt tämän blogin maanläheisestä asenteesta, mielipidepostauksista ja pienistä hevosmaailmaan liittyvistä huomioista. En minäkään juuri lue treenipostauksia mistään blogista, enkä itsekään niitä kirjoita, koska niitä on tylsä åaitsi lukea, myös kirjoittaa ;) oma bloggaukseni etsii myös uutta tulokulmaa, "omaa juttua", joka katosi, kun muutimme hevosen kanssa Suomeen.

    VastaaPoista

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...