Toisen polven yhteys

Käytyäni katsomassa jokaista Monty Robertsin Suomen-esitystä, katsottuani videoita ja luettuani kirjoja, aika tuntui olevan kypsä. Vanha tamma sai toimia koekaniinina: viime syksynä oli ensimmäisen Join-upin aika!

Sentään en ryhtynyt rakentamaan pyöröaitausta, joten maneesi sai kelvata. Ensin pohdiskeli ajattelin laittaa esteitä maneesin keskelle rajaksi, mutta totesin sitten, että olkoon. Kyllä tämän pitäisi onnistua ilmankin. Ajankohta piti valita tarkkaan, koska en halunnut tulla keskeytetyksi. Jännitti.

Pahaksi onneksi lapset piti ottaa mukaan. Nuorempi päiväunille ja vanhempi maneesin nurkkaan pelaamaan äidin kännykällä. Peilit piiloon, hevonen vapaaksi. Eleitä ja käsien asentoja olin opetellut kirjasta tarkasti jo vuosien ajan. Ja hyvinhän se Tintti liikkeelle lähti. Käsiäni oikeaoppisesti huitoen Tintti vaihtoi suuntaa. Ja uskomatonta, siinä se sitten laski päänsä ja maiskutteli. Ja sitten pysähtyi pää alhaalla.

Otin askeleen hevostani kohti, kääntyminen ympäri ja sitten pysähtyminen. Tintti tuli perässä muutaman askeleen. Uusi yritys; sama seuraus. Viimein Tintti seisoi vieressä ja sen otsaa saattoi silittää. Yhdessä lähdettiin kävelemään yhteiseen suuntaan, ihan niin kuin Monty opettaa.

Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Tintti nimittäin kääntyi, käveli nurkassa istuvan lapseni luokse ja työnsi turpansa kiinni vihaisiin lintuihin.

- Äiti, mitä toi tekee?
- No se nyt sitten haluaa olla sinun kanssa.
- Miksi?

Niinpä, huokasin. Kyykistyin maahan ja kutsuin hevostani
- Tuu kuule tänne.

Tintti katsoo, huokaa ja kävelee luokseni, minkä jälkeen jatkoimme vierekkäin kävelemistä. Sitten juoksimme vierekkäin.

Ehkä tässä oli jo yhteys löydetty. Kahdessa polvessa.