keskiviikko 27. marraskuuta 2013

2,5 tuntia Strömsössä

Aurinko paistoi eilen matalalta. Pakkasta oli muutama aste. Täydellinen ratsastussää, sanoisin.

Paitsi että minulla oli ainoastaan se 2,5 tuntia aikaa, minkä esikoisen kerho kestää. Siitä vähintään 40 minuuttia kuluisi automatkoihin. Ja mukana oli vauva, jonka päiväunia oli yritetty ajoittaa iltapäivään.

Tunsin kyllä hiukan syyllisyyttä siitä, että pidin pikkumiestä väkisin hereillä tunnin tavallista pidempään. Mutta tiistai on meidän talli-iltapäivä. Silloin joko juoksutetaan, talutellaan metsälenkki tai - jos vauva suo - ratsastetaan. On parasta aina jättää suunnitelmat avoimeksi.

Tintti ei olisi halunnut maneesiin, ainoastaan seisoa vaunujen vieressä.
Kun tytär oli saatettu kerhoon, pikkuveli ryysti maitonsa automatkan aikana ja nukahti puolessa välissä matkaa. Tallilla nostin hänet vaunuihin, missä hän jatkoi uniaan. Harjasin hevosen, siirsin vaunut maneesin ulkopuolelle. Tintti oli sitä mieltä, ettei maneesi voisi vähempää kiinnostaa, mutta kauhean kauas tallinpihasta ei ilman itkuhälytintä lähdetä. Alkukävelyt lähitienoolla ja 20 minuuttia työskentelyä maneesissa sai riittää. Hiki sille tuli siitäkin, vaikka ei muuta tehty kuin liikuttiin oikein päin kaikissa askellajeissa. Talven ensimmäisestä toppahousuratsastuksesta jäi hyvä mieli.

Hoidin hevosen pois, rapsuttelin, silittelin, pesin suitset ja palasin vaunujen luo. Siellä avasi silmänsä tyytyväinen pikkumies, joka hymy päihitti iltapäiväauringon 6-0.

Joskus - edes joskus - nämä asiat menevät ihan nappiin!

Vanhoista hevosenkengistä voi hitsata vaikka kannattimia, kuten Cajus tekee.



maanantai 18. marraskuuta 2013

Hevosten ylenpalttisesta hoitamisesta

Ylen sivuilla oli hyvä artikkeli otsikolla Hevonen ei ole pehmolelu. Lue se täältä.

Allekirjoitan ihan kaiken, mitä tuossa tekstissä on. Hevosen pitää saada olla hevonen. Cushing-hevosen omistajana tunsin silti piston sydeämessäni lukiessani lauseen:

"Ylilihavan hevosen vaarana on myös sairastua aineenvaihduntasairauksiin, jopa sokeritautia löytyy talleilta ja cushing monine vaivoineen saapuu talliin usein virheellisen ruokinnan seurauksena."

En tiedä - eikä toistaiseksi kukaan muukaan ole tiennyt - mistä Tintin PPID on peräisin. Tintti on kuulunut elämääni vuodesta 2007 lähtien ja tuona aikana sen ruokavalio on koostunut heinästä, kaurasta ja porkkanoista. Niiden lisäksi se on useamman vuoden saanut alfalfasta (Greenline) ja melassileikkeestä (Fiberline) tehtyä mössöä, joiden seassa on kivennäiset. Se on liikkunut säännöllisesti. Joskus se on ollut pyöreämpi, mutta myös laihempi kuin nyt. Sillä on useammin ollut aitauksessa seuranaan muita hevosia kuin että ei olisi ollut.

Toiset ovat epäilleen cushingin aiheutuvan stressistä. Tintillä ei ole ollut ähkyä eikä vatsahaavaa. En osaa sanoa sen elämästä tai elämänlaadusta paljoakaan ennen kuin se tuli minun elämääni. Se on ollut aina todella terve. Ennen kuin PPID puhkesi.

Vitex agnus castus, engl chasteberry, suom. siveydenpuu. (Kuva Wikipedia)
Pergolidilääkitys ei auta karvankasvuun, joka Tintillä on oireista suurin. Aion sortua syöttämään ylimääräisestä purkista ja hankin sille siveydenpuu-uutetta. Tämän pitäisi auttaa. Toivottavasti, sillä ainetta täytyy antaa aika paljon ja se maksaa mansikoita marraskuussa.

Siihen uskon silti edelleen, että hevonen selviää hetkellisistä stressitilanteista sairastumatta, jos se saa elää valtaosan ajastaan hevosena hevosten joukossa: syödä turpa maassa, rapsutella, juosta ja piehtaroida. Tintin elämä ole aina voinut olla täysin sellaista, mutta parhaani uskon yrittäneeni. Sairaus on sairaus eikä siitä kannata itseään syyttää, vaan yrittää hoitaa hevostaan.

Lue lisää:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Siveydenpuu

Jälkikirjoitus 14.3.2014
Syötettyäni yllä mainittua siveydenpuu-uutetta (vitex agnus castus) yhden viiden litran pakkauksen verran, en nähnyt minkäänlaista muutosta karvankasvussa. Ehkä olisi pitänyt jatkaa kokeilua pidempää, mutta päätin kuitenkin turvautua klipperiin ja unohtaa kyseisen aineen, koska 5 litraa maksoi yli 100 euroa ja sitä piti annostuksen mukaan syöttää vähintään 1 dl päivässä. Liuos tuli näin ollen kalliimmaksi kuin Tintin pergolidilääkitys vakuutuskorvauksen jälkeen. Koska pergolidi joka tapauksessa tapauksessa on paras konsti suojaamaan kaviokuumeelta, jolle cushing-hevoset ovat erityisen herkkiä, hoidan Tinttiä jatkossakin sillä ja tarvittaessa klipperillä. Tintillä ei ole ollut tähän mennessä yhtään kaviokuumetta.


sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Jotta olisi edes vähän toivoa!

Valmennus ja valmentautuminen myyvät. Nykyisin on jo tavallista hankkia monenlaista analysointiapua ihan elämäntaidosta lähtien. Eikä siinä mitään. Toisten auttaminen on itsellenikin ammatti. Tänä päivänä ihmisillä tuntuu kuitenkin joskus olevan enemmän tarvetta reflektoida kuin oikeasti tehdä jotain konkreettista itsensä auttamiseksi. Henkinen valmentautuminen on toki hyvästä, mutta joskus on tarpeen keskittyä ihan vain ratsastamaan sen sijaan, että analysoisi harrastuksensa puhki.

Vuosi sitten päätökseen saattamieni opintojen merkittävin luento osui kevääseen 2012, jolloin Itä-Suomen yliopistolla vieraili professori Spencer Niles. Hän piti luennon toiveikkuuden ylläpitämiseen keskittyvästä ohjauksesta, englanniksi Hope- Centered Career Model.

”Optimismi on uskoa siihen, että asiat jotenkin kääntyvät vielä itsestään parhain päin. Toivo pitää sisällään tavoitteellisempaa toimintaa kohti selvää päämäärää.” summasi Spencer Niles. Havahduin ajattelemaan, onko ratsastukseni optimismin vai toiveikkuuden sävyttämää. Siinä nimittäin on merkittävä ero.

Toiveikkuuden ylläpitämiseen keskittyvä uraohjausmalli (Hope-Centered Career Model, HCCM) keskittyy ihmisen sisältä kumpuavaan voimaan ja tarpeeseen tehdä itselle mielekästä asiaa, jossa hän voi kokea olevansa hyvä ja mistä hän voi saada kaipaamaansa positiivista palautetta ja menestyä. Sillä ei ole merkitystä, millä tasolla asioita tehdään. Ainoastaan sisältä kumpuavalla tunteella, minäpystyvyydellä, on merkitystä.

Olisiko kiva pystyä parempaan? Vai tiedätkö oikeasti pystyväsi parempaan? Jos tiedät, tee jotain saavuttaaksesi se. Menestyä ei voi, ellei usko mahdollisuuksiinsa. Toivon on säilyttävä,

  • jotta minäpystyvyys voidaan muuttaa toiminnaksi
  • jotta voidaan ylläpitää peräänantamattomuutta ja sinikkyyttä
  • jotta voidaan sopeutua muutokseen.


Ennen kuin pääsimme luennolla asiaan, Spencer Niles pyysi meitä listaamaan paperille kolme tavoitetta, jotka haluaimme toteuttaa seuraavan vuoden sisällä. Elettiin huhtikuuta 2012. Kirjoitin omaan paperiini seuraavat sanat Helppo B, 90cm rata ja (hiukan kevyemmin painaen) maastoesteet.

Tämän jälkeen meidän piti kirjoittaa paperille kolme välitavoitetta, jotka mahdollistaisivat näiden asioiden toteutumisen. Kirjoitin jokaiseen samat sanat: tasapaino, vakaa käsi ja jalka. Pidin mielessä, että jos näiden kohtien alle alkaisi kertyä enemmän alakohtia, tavoitteet eivät ehkä olisi toteutettavissa seuraavan vuoden sisällä.

Yksinkertaisimmillaan HCCM kulkee seuraavan seitsemän askeleen kautta. Olen muuttanut kysymykset käsittelemään ratsastusta. Alkuperäinen malli on uraohjaukseen keskittynyttä.

Kaiken lähtökohtana on siis toivo. Kuinka monta kertaa sinä olet menettänyt toivosi? Miten valmentajasi on käyttäytynyt silloin? Oletko sinä ehkä ollut joskus toiveikkaampi kuin valmentajasi? Tai toisin päin? Oletteko yhtä mieltä vahvuuksistasi ja heikkouksistasi ja siitä, mitä todellisuudessa pystyt tavoittelemaan ratsastuksesi suhteen?

Toiveikkuus lähtee yksilöstä itsestään. Hyvä valmentaja ylläpitää valmennettavansa toiveikuutta heikkona hetkenä eikä vaadi valmennettavalta suorituksia, joihin tämä eivät ole henkisesti valmis. Mukavuusalueen ulkopuolella työskentely voi olla vain satunnaista ja sen täytyy olla perusteltua, sillä muutoin se ei ylläpidä toiveikkuutta. Epäonnistuminen ruokkii epäonnistumista.

Valmennuksessa on tärkeää ymmärtää toiveikkuuden ylläpitämisen merkitys. Jos ratsastaja kokee, ettei hänellä ole mitään toivoa päästä eteenpäin, silloin

  1. Menestyksen tavoittelemisessa ei tunnu olevan enää mitään mieltä
  2. Tulevaisuuden suunnittelu alkaa ennen pitkää tuntua ajan tuhlaamiselta
  3. Tavoitteiden asettaminen ei tunnu enää merkitykselliseltä

Silloin kun valmennettava kokee, että hänellä on vielä toivoa, vaikka tilanne näyttääkin hankalalta, silloin

  1. Sekä itsereflektio että itsetuntemuksen kehittäminen tuntuvat mielekkäiltä
  2. Tulevaisuuden visioinnilla ja omien mahdollisuuksien miettimisellä on joku tarkoitus
  3. Tavoitteiden asettaminen ja suunnitelmien tekeminen tuntuu merkitykselliseltä
  4. Tavoitteellinen toiminta suhteen alkaa muuttua loogiseksi
  5. Suunnitelmien muokkaaminen tuntuu järkevältä.

Jos haluat päästä eteenpäin, sinun on hyväksyttää, että joudut joskus menemään taaksepäin. Jos et pysty sopeutumaan siihen, ettei suunnitelmasi välttämättä toteudu, et pysty pääsemään tavoitteeseesi.

Jos haluat voittaa, sinun täytyy oppia myös häviämään. Kaikki epäonnistuminen ei ruoki epäonnistumista. Epäonnistumista ruokkii vain sellainen epäonnistuminen, jonka yhteydessä menetät toivosi.

Tässä sinulle haaste: tee ensi vuoden ratsastukselliset suunnitelmasi tätä mallia hyväksi käyttäen. Niin matalaa ratsastuksen tasoa ei olekaan, ettei siinä kehittymistä kannattaisi pohtia ajan kanssa, omaa itseään ja pystyvyyttään reflektoiden kunhan muistaa, että pelkkä pohtiminen ei tee kenestäkään parempaa ratsastajaa. Eikä kaikkina hetkinä ole tarpeen olla niin pirun tosissaan ja tavoitteellinen.

Jos mieleesi heräsi kysymyksi, vastaan niihin mielelläni.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Ohikulkija

Kohta, josta maantie täytyy ylittää päästäkseen maastoon, on hiukan kinkkinen. Ensin siis ylitetään tie, sitten täytyy laskeutua tienpengertä hiukan alas ja heti jyrkästi ylös. Nousu ei ole pitkä, mutta kuten eilen sain huomata, se on melko savinen.

Lähdimme Tintin kanssa rauhakseen ylittämään maantietä. Näin lähestyvän auton, mutta ajattelin, että ehdimme alta pois. Tintti kuitenkin epäröi savista pengertä, ja auton lähestyessä itsekin totesin, että nyt olemme tiellä, joten käänsin Tintin sivuun. Yrittäisimme uudelleen, kun auto on mennyt ohi. Tintti väisti pyydetysti sivuun ja ylitti myös punaisen aurauskepin; sellaisen, joka taipuu kuin pujottelukeppi.

Auto kuitenkin pysähtyi. Kuski avasi ikkunan. Kumarruin hymyillen häntä kohti.

- Miettisit kuule vähän, mihin hevostasi ajat. Tekee pahaa katsoa tuollaista!

Hämmennys. Säilytin nyt jo väkinäiseksi muuttuneen hymyn kasvoillani ja sanoin

- Kiitos huolenpidosta, uskon kuitenkin tietäväni mitä olen tekemässä.

Auto kaasutti pois. Nousin ratsailta ja talutin Tintin tienpenkereeltä ylös. Ihan rauhallisesti edelleen.

Kävellessäni metsätietä mietin, miltä tilanne oli näyttänyt ulkopuolisen silmin. Mieleen tuli myös miljoona lausetta, jotka olisin voinut sanoa. Ne tietenkin tulevat mieleen vasta jälkikäteen. Pitäydyin silti edelleen kannassani, että mitään hevosta vahingoittavaa tilanteessa ei ollut. Tiesin kyllä, mitä olin tekemässä.

Ohikulkija olisi varmaan ajatellut, että sain ansioni mukaan, kun puolisen tuntia myöhemmin Tintti teki lujasta ylämäkilaukasta yllättävän äkkistopin. Onneksi ylämäessä hevosen kaulakin on ylöspäin, joten sain siitä kiinni ja laskeuduin jaloilleni Tintin viereen.

Koska näkyvillä ei ollut sopivaa kiveä, me jatkoimme hetken aikaa matkaa vierekkäin hölkäten. Minä ja minun kaverini, jotka tiesimme, mitä olimme tekemässä.

Heijastimet ovat hyvät myös valoisalla.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Timantit ois ikuisia


Bling-blingin aika on kuulemma ohi. Nyt olisi muodikkaita juuri sellaiset pelkistetyt suitset, jollaisia etsin pari vuotta sitten, kunnes tallikaveri myi minulle edullisesti nämä.

torstai 7. marraskuuta 2013

Omintakeinen klippausmalli

Ajatukseni klippaamisen mielekkyydestä ovat vaihdelleet vuosien myötä. Se johtotähti on kuitenkin pysynyt, että olen periaatteessa klippaamista vastaan.

"Periaatteessa" tarkoittaa sitä, että ellei klippaaminen ole välttämätöntä, annan hevon karvojen rehottaa. Välttämättömyys taas on todella suhteellinen käsite. Toisille klippaaminen on välttämätöntä kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Minulle se on eläinlääkärin suositus ja yksi PPID:n/Cushingin taudin hoitomuodoista.

Karvanlaatu ja tallin loimituskulttuuri ovat kuitenkin mielestäni tärkeimmät syyt klipata tai olla klippaamatta. Vähemmän tärkeä syy on hevosen ulkonäkö. Vaikka tiedän toisten klippaavan hevosten vuohiskarvat ehkäistäkseen rivin syntymisen mutakeleillä, itse jätän ihan samasta syystä vuohiskarvat ja muut jalkakarvat rehottamaan. Ainakin oman hevoseni kohdalla on ollut syytä uskoa, että karvat suojaavat ihoa ja ehkäisevät riviä. Riviä ei meillä ole ollut, vaikka mudassa on seisty.

Jollain tavalla tämä varmasti on uskonasia. Raamatullakin voi perustella mitä vain, miksei siis hevosen vuohiskarvoilla! Jos karvat eivät jostain syystä kuitenkaan suojaa hevostani haavoilta tai muilta naarmuilta, joudutaan tietysti muuttamaan taktiikkaa. Mahdollisen haavan ympäriltä karvat on ajettava, jotta puhtaanapito on helpompaa. Mutta ei meillä niitä naarmuja ja haavojakaan ole ollut.

Ei ole yhtä tietä onneen. Jos voisin, antaisin Tintin olla saman näköinen kuin valtaosa tallin hevosista tällä hetkellä. Sen sijaan Tintti muistuttaa hormonikarvoissaan shetlanninponia, joka juoksee jo alkuverryttelyssä itsensä kiharakarvaiseen hikeen. Päätin tällä kertaa toteuttaa jonkunlaisen loimiklippauksen, jotta Tintti pärjäisi myös ilman loimea, mutta saisi vähän tuuletusta. Tämä ei ihan toteutunut.

"Paska-klipperi-enempää-en-jaksa-hinkuttaa" -klippausmalli
Viime keväästä asti klipperini ei ole suostunut leikkaamaan Tintin karvaa. Muutos on ollut Tintin karvan laadussa, ei klipperissä. Olen käyttänyt terät teroitettavana ja se ns. normaali karva, jota kasvaa nälkäkuopan kohdalla ja Tintin jaloissa, leikkautuu klipperillän edelleen todella kauniisti. Valtaosa karvasta ei. Karva on jollain tapaa monikerroksista, jossa ihoa vasten on todella tiivis hahtuvavilla ja päällä paksua pitkää spanielinkarvaa. Kaulasta se on alkanut kihartua.

Vähän tuuletusta.
Karvan laadun muuttumisen seurauksena klippauksesta on tullut hinkuttamisopereraatio, jossa aluksi lyhennän karvaa höyläämällä sitä myötäkarvaan. Sen jälkeen teen varsinaisen klippauksen vastakarvaan, mikä tapahtuu tekemällä klipperillä jonkinlaista pyörittävää, keritsevää liikettä. Sillä saa karvaa pois tulitikkuaskin kokoisen alueen kerrallaan. Melkoinen ero siihen, että vielä viime syksynä sain vetää 30cm:n vetoja. Hevonen oli kokoklipattu tunnissa ja toinen tunti meni jäljen viimeistelyyn.

Eilisen tuloksen sain aikaan reilussa kahdessa tunnissa. Ei puhettakaan, että jaksaisin viimeistellä ja hinkuttaa. Tulos on omintakeinen siksikin, että raivospäissäni erehdyin keritsemään toisesta kyljestä vähän liian korkealta, joten muunlaisen symmetrisen muodon hakeminen ei ollut enää mahdollista. Mikä on leikattu, se on leikattu. Tintti kyllä seisoi ihan tyytyväisenä koko operaation ajan. Ainoastaan kaulan klippaamiseen pyysin apukäsiä seisomaan riimunvarren jatkona.

Ehkä tehokkaammasta klipperistä olisi apua, onko kellään kokemuksia? Sorruinko kuitenkin siihen, että ostaessani edullisen, en ostanut laadukasta ja saan siitä nyt maksaa. Eilisen operoinnin lomassa klipperistä tippui kaiken lisäksi yksi tärkeä ruuvi. Tai kuinka tärkeä se nyt on, kun huomasin sen puuttuvan vasta lopetettuani.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Hanuri, joka velttojen kinttujen päällä keikkasi

Suorapolvinen kenttäistunta ei ole ratsastajalle raskas. Se on itse asiassa äärimmäisen mukava. Cajus vertaa usein maastoauton ja cityauton jousituksia. Maastoautossa on oltava jäykempi jousitus ja isompi maavara, jotta se kestää töyssyt ilman, että pohja osuu maahan. Tässä tapauksessa ratsastajan takapuoli on auton pohja ja satula on maan pinta. Osumia on vältettävä ja siksi polven täytyy olla suorempi ja takapuolen korkeammalla.

Polvi ei siis voi joustaa ja olla irti, sillä se tekee jousituksesta löysän. Läts, sanoo hypyn jälkeen hanuri, joka velttojen kinttujen päällä keikkaa.

Suorempi, muttei vielä tarpeeksi. Kelvollista laukkaa.

Tässä taas liian matala alkuverryttelyn kevytistuntaravi.
Vielä pitäisi saada polvi suoremmaksi. Verkalaukkaa.



Hämmentävää on se, ettei vaikka itse ratsastan melko lyhyillä jalustimilla, on itsellenikin ollut täysi yllätys se, miten korkealle minä voin jalustimilla nousta - ja miten kevyeltä se lopulta tuntuukaan. Parasta on kuitenkin se, miten Tintti alkaa vetää esteelle, kunhan teen tämän. Ja miten tyytyväinen se on siitä, että annan sen hypätä hiukan pidempänä, kuin mitä joskus on vaadittu. Löydämme menoon paremman tasapainon ja hyppäämme paremmin ja tasaisella tahdilla. Ja juuri tuo tahdin säilyttäminen on Tintille ollut välillä vaikeaa.

Annamme Tintin ottaa suhteutetut välit haluamillaan laukkamäärillä. Kun ikää tulee, tulee myös vapauksia. Ja tämä on saanut aikaan sen, että Tintti hyppää kahden laukan välit joskus yhdellä ja joskus huonon lähdön jälkeen se ottaa kolme. Kuten allaolevan kuvan sarjalla silloin, kun se liukastui lähtiessään hyppäämään a-osalle, minkä seurauksena sen takajalat sliidasivat monta kymmentä senttiä.

Kuvat: Tiina Lilja

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...