torstai 28. maaliskuuta 2013

Haaveilua

Ennen kuin ostin Tintin, haaveilin suomenhevosruunasta. Täykkäritamma on aika kaukana siitä. Nyt en enää huolisi sitä suokkiruunaa, mutta vannomatta paras. En tiedä, miksi päähäni oli vielä viisi vuotta sitten iskostunut ajatus, että suokilla voisin mennä möhkälemäisesti kenttää ja tehdä kaikkea kivaa. Sydämeni on aina jotenkin läikähtänyt äijämäisten ratsujen suuntaan. Tammasuhdetta minulla ei ole ollut ennen Tinttiä, joten en myöskään osannut ajatella haluavani tammaa; ratsukon kun ei mielestäni tarvitsisi olla sataprosenttisesti hormonien vietävissä.

Tuntuu hiukan moraalittomalta haaveilla uudesta suhteesta silloin, kun on vielä edellisessä. Vähän kuin varattuna selaisi jotain deittinettiä. En silti kiellä, ettenkö olisi katsellut hevosenmyynti-ilmoituksia jo pitkään.

En tietenkään ole myymässä Tinttiä. Sillä on vielä monia vuosia edessä, mutta en edes kuvittele, että siitä kukaan mitään maksaisi. Hitto vie, se on säännöllistä lääkehoitoa tarvitseva 18-vuotias harrasteratsu! Kun se minulta jonnekin lähtee, se lähtee virheille laitumille. Niin paljon olen siltä saanut, että katson olevani sille velkaa hyvän loppuelämän. Kahteen hevoseen minulla ei tule koskaan olemaan varaa.

Välillä olen miettinyt näpsäkkää Welsh cobia. Sellaista joka sopisi perheratsuksi ja hyppäisi kivasti. Ruunaa joka tapauksessa.

Tämäntyyppistä, -ikäistä ja -tasoista hevosta lähtisin kuitenkin nyt kokeilemaan, jos olisin akuutisti hevosen tarpeessa. Se ei ole poni, suokki eikä ruuna sekään.
http://www.ratsut.fi/21-kenttaratsastus/2368-11v-tamma.html

Tai tällainen. Se onkin jo ruuna, mutta puokki.
http://www.purolanratsastuskeskus.fi/jaspis-s.-2002.html

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Cushing-hevosella kilpaileminen

Tällä mennään. Kilpailut ovat menneen kesän juttuja.

Soittokierros SRL:oon ja sitä kautta ohjatusti eteenpäin vahvisti sen, mitä aikaisemmin olen epäillytkin: Cushing-lääkityllä hevosella ei kilpailla kilpailulisenssiä vaativissa kilpailuissa, eli alue- tai kansallisissa kilpailuissa. Pergolidi on dopingaine ja sillä lääkitty hevonen ei ole dopingsäädösten mukaan terve hevonen.

Pieniä seurakilpailuja voimme toki mennä. Hyvässä kunnossa olevan hevosen kanssa kaikki aktiivinen toiminta on jopa suositeltavaa, joten tällä saralla jatkamme kuten ennenkin. Pyysin erikseen luvan tämän tiedon julkistamiseen blogissani, joten asiasta lisätietoja kaipaavat voivat olla yhteydessä eläinlääkäri Liisa Harmoon, jonka puheille minut SRL:sta ohjattiin.

Sellaista elämä on. Toki harmittaa, sillä kenttäkisat eivät ole juuri koskaan seurakisoja. Mieltä lämmittää tällä hetkellä kuitenkin se, että Gumbölen talliremontin alta Tintti muuttaa toukokuussa takaisin syntymäkotiinsa. Cajuksen luona voidaan kaikesta huolimatta tehdä kaikenlaista kivaa.

Ne ensimmäisiksi ja viimeisiksi jääneet aluekenttäkisat elokuussa 2012.

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Eka kerta

Pinkeä kiukutti.

Olimme tallilla, mutta hän ei pääsisi ratsastamaan. Olimme viemässä Tinttiä ulos tarhaan.

Haimme Tintille vähän namia, sillä porkkanat eivät olleet vielä tulleet. Pinke ilmoitti ensimmäistä kertaa haluavansa antaa namin kämmeneltä. Yleensä hän on laittanut kaiken syötettävän ruokakuppiin tai maahan. Ja nyt Tintti-ryökäle tiputtikin itse namin maahan tytön kämmeneltä ja ehti syödä sen tallin lattialta ennen kuin Pinke ehti poimia sen uudelleen käteensä. Tuli uusi kiukku! Ettäs kehtasi!

- Se tiputti! Mie haluun antaa sen kädestä!
- Tallissa ei saa hyppiä, meluta eikä itkeä. Hevoset säikkyy.
- Eihän säiky!

Se oli kyllä totta. Tintti kurotti jo uutta namia. Toistin silti säännön, ja sitten menimme hakemaan lisää namia. Pinke syötti neljä namia onnistuneesti kämmeneltä ja kikatti kovasti. Sen jälkeen hän tyytyi siihen, että Tintillä ei ollut varsinainen karkkipäivä, Tintti pitäisi viedä ulos aitaukseen ja meidän lähteä kotiin syömään.

Tyrni kuulemma kiillottaa hevosen karvaa. Vaan kuinkahan paljon sitä pitäisi syöttää, jotta jotain tuloksia olisi havaittavissa?

Ostin pari viikkoa sitten Helsinki Horse Fair - messuilta Tintille lisää nameja. Koska poletit tuntuvat kovasti olevan myös perheen pienimmän suosiossa, olen suunnitellut, josko näitä tekisi itse. Ei tarvitsisi sen kummemmin vahtia, meneekö niitä lapsen suuhun.

Jossain brittilehdessä oli muistaakseni ohjekin, pitää kaivaa se esiin. Jos sinä tiedät kelvollisen ohjeen, vinkkaa ihmeessä.
Tintti oli vetänyt (piehtaroinut) hupun korville.

EDIT 25.3.2013: Tämän linkin kautta löytyi reseptejä. Ei kun kokkailemaan! Taidan ryhtyä heppanamien tuoksuiseksi äidiksi.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Onko uskonnosta järjen korvaajaksi?

Olemme mielestämme maallistuneita. Kirkosta erotaan, mutta kaipuu uskonnollisuuteen ei ole kadonnut mihinkään. Etsimme uskontoa aatteista: lastenkasvatuksesta, ruoasta, elämäntavoista, tavasta olla parisuhteessa tai hoitaa lemmikkejä. Aikana, jolloin puhumme individualismista ja moitimme orjuuttavia uskonnollisia järjestelmiä, luomme koko ajan aktiivisesti uusia, joille olemme valmiita antautumaan. Haluamme edustaa koulukuntaa.

Yksilö kaipaa vapautta ja itsemääräämisvaltaa, jos hän kokee itseltään sellaisia viedyn. Valtaosalle aatteet ja järjestelmät kuitenkin edustavat turvaa: dogmit tarjoavat mahdollisuuden tehdä ja toimia oikein sekä omissa että muiden silmissä. Sillä ei uskoakseni ole suurta merkitystä, millaisesta uskonnonomaisesta järjestelmästä puhumme: loppujen lopuksi kaikki tarjoavat meille armahdusta ja synninpäästöä, joita ilman meidän on vaikea hyväksyä sitä, ettemme ole täydellisiä.

Uskonpuhdistuksen yksi pyhä tavoite oli tuoda Raamatun sanoma kaikille. Karkeasti sanoen, jos ihmiset osaisivat lukea pyhää sanomaa itse, he ymmärtäisivät sen ilman pappien selitystä. Internet ja vapaa tieto ovat viime vuosikymmenten uskonpuhdistusta: nyt kun tieto on kaikkien saatavilla, se on myös kaikkien valittavissa ja tulkittavissa. Olemmeko siis viisaampia?

Emme ole. Me olemme saaneet valita niin kauan, että ympyrä on sulkeutunut. Olemme alkaneet janota sitä, että joku sanoisi meille vedenpitävän totuuden siitä, miten asiat tulisi tehdä oikein. Siksi takerrumme tämän päivän dogmeihin: älä syö hiilareita. Syö pelkkää luomua. Täysimetä lastasi. Laita kestovaipat. Älä kengitä hevostasi. Hoida lapset kotona. Rasva palaa, kun lenkkeilet aamulla tyhjällä vatsalla. Sisusta rohkeasti. Älä koskaan lennä lentokoneella. Kierrätä. Säästä. Downshiftaa. Usko tähän, niin terveys/oikeudenmukaisuus/vapaus on oleva sinun osasi ja maailman pelastuu.

Olemme myös laiskoja. Haluamme uskoa, että välttämällä yhtä asiaa ja suosimalla toista meidän ei tarvitse enää kanta huolta huomisesta. Entä kun uskontomme ei sitten tarjoakaan meille pelastusta? Täysimetetyllä on koliikki ja korvatulehdus? Kengättömän kaviot eivät kestä? Luomuruokaa ei riitä kaikille? Karppaaja saa syövän? Miten käy, kun uskomme alkaa horjua?

Me olemme mestareita puhumaan samaan aikaan yksilöllisyydestä, mutta tosipaikan tullen ripustamme kaiken yhteen. Miksikö? Koska toimimme aina aikaisemman tietomme varassa, ja tuo tietomäärä uhkaa kaventua koko ajan. Jos ainoa tietomme tulee yhdestä aatteesta, alamme tasapäistää. Loimittamattomuus vai kokopäivätarhaus: Yhdellä tallilla loimittamattomat hevoset tarhasivat paukkupakkasilla vain karsinoiden siivoamisen ajan; toisella ne seisoivat loimitettuna hurjassa räntämyrskyssä koko päivän ulkona. Koska me uskomme toimivamme oikein.

Sata vuotta sitten joka talossa oli hevonen, kymmenkunta lasta ja kirkkoon mentiin sunnuntaisin vaikka vain naapureille näyttäytymään. Nyt meillä on aate, ideologia, suunnitelma, analyysi, individualismi, tahdonvapaus ja tietoyhteiskunta, jossa ani harva asia tulee hoidetuksi tolkun nimissä.

Uskossa pitäisi pystyä kasvamaan. Se tarkoittaa sen ymmärtämistä, että lopulta kaikki on vain epävarmaa eikä yksiä suuria totuuksia ehkä olekaan. Mutta sepä onkin vaikeaa: pystyä myöntämään, että joskus oma "tämä on toiminut ennen, joten se toimii nytkin" -tyyli ei ollutkaan se oikea, vaikka siihen kuinka uskoi.

Parempi jälkiviisaus kuin jälkityhmyys. Joskus pitää osata kääntää takki. Tai mieluiten pitää sitä aina vähän auki.

Tämä takki tuli täyteen muista syistä.  Rv 35.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Tuhlari

Valtaosa ihmisistä suhtautuu aikaa ja rahaan samalla tavalla: he ymmärtävät niiden olevan rajallisia. Toiset toki tuhlaavat kaikkea yli varojensa, mutta perusperiaate on sekä ajan että rahan suhteen sama: voit tuhlata vain sellaista, mitä sinulla on.

Työnteko nielaisee ihmisen arkipäivästä kolmanneksen. Oletetaan, että nukkumiseen käytetään toinen kolmannes. Jäljelle jäävä kolmannes on jaettava kaikkeen muuhun: perheen kanssa vietettävään aikaan, ystäviin, työmatkoihin, ruoanlaittoon, pyykkäämiseen, harrastamiseen, kaupassakäyntiin... Viikonloput ovat vapaita työnteosta, joten silloin on mahdollisuus maksaa takaisin osa viikolla kertyneestä aikavelasta.
Bongaa kuvasta ratsastaja!
Olen juuri jäänyt äitiyslomalle. En kutsu tätä työnteoksi. Se tarkoittaisi, että työssäkäyvän ihmisen viikossa ei olisi yhtään vapaapäivää, sillä päästyään kotiin hän jatkaisi toista työpäivää ja viikonloput olisivat yhtä pelkkää työntekoa. En silti kiellä, etteikö elämä joskus tuntuisi juurikin siltä: päättymättömältä työnteolta. Minusta on kuitenkin paljon vapauttavampaa ajatella, että olen kotona vapaalla ja muualla töissä. Kotona olemisessa raskainta usein on aikuiskontaktien puute.

Ennen Pinken syntymää aikaa ei tuntunut olevan käytössä yhtään sen enempää kuin nytkään.  Elämässäni ei oikeasti ollut töiden jälkeen muuta tekemistä kuin vuokrahevonen, jota pidin ja ratsastin kuin omaani. Muutaman illan joka viikko käytin luottamustoimen hoitamiseen opiskeluaikaisessa järjestössä ja osallistuin erilaisiin kokouksiin ja viikonloppuisin kissanristiäisiin. Siinäpä se. Kaikki aika meni, mitä oli. Saatoin surutta käyttää tallilla aikaani viikoittain sellaisiin asioihin, jotka nykyisin tuppaavat jäämään. Varsinkin, jos apuvoimia ei olisi.

Olen edelleen sitä mieltä, ettei ihan normaali ihminen hanki tällaiseen elämäntilanteeseen hevosta. Ajattelin ennen Pinken syntymää, etteivät lapset mahtuisi päiväjärjestykseeni mitenkään, jos aikoisin hevostakin pitää. Tilanteet kuitenkin muuttuivat nopeasti ja hevosenomistajahan minusta tuli hiukan vahingossa. Jos Tinttiä ei nyt olisi, en tähän elämäntilanteeseen hankkisi uutta hevosta.

Vuonna 2009 Tintti oli siis vielä vuokrahevoseni. Olin kuitenkin hoitanut sen asioita kaksi vuotta niin kuin hevosenomistaja. Sitten kerran Tintin asioita pähkäillessämme Anssi sanoi sen maagisen lauseen, jota en ollut itse uskaltanut sanoa ääneen
- Helpottuisivatko asiat ja mitä se kaiken kaikkiaan maksaisi, jos se olisi meidän hevonen? 
Tuumimme, että sen jälkeen meillä olisi hevosenomistajan velvollisuuksien lisäksi myös hevosenomistajan vapaudet. Asiat etenivät nopeasti parissa viikossa. Sitten se oli siinä: tiistaina hevoskaupat. Sunnuntaina raskaustesti näytti plussaa ja osallistuimme näin ollen "kolmipäällä" matkaratsastuskisoihin.

Aika vähän noista lapsettomista ajoista silti on muuttunut. Ei minulle edelleenkään jää ylimääräistä aikaa, sillä olen mestari tuhlaamaan kaiken käytössä olevan ajan pois. Käytän sitä eri tavalla, mutta käytän kaiken. Vuorokaudessani on edelleen 24 tuntia. Enää elämässäni ei ole kokouksia. On vain työt, koti ja hevonen. Ystäviä tulee nähtyä todella harvoin, mutta se lienee sama kaikilla ruuhkavuosia elävillä.

Joku sanoi joskus, että jokainen palkankorotus nostaa naisen huulipunan hintaa. Se pitänee paikkansa; opiskeluaikoihin verrattuna moni asia tulee ostettua kalliimmassa paketissa. Mitään ei jää edelleenkään yli, vaikka joskus opiskeluaikana tuntui, että eläisi herroiksi, jos tienaisi sen verran, mitä tienaa nyt. Palkkapäivän lähestyessä tilillä ei kuitenkaan lepää ylimääräistä.

Juuri nyt luksukselta tuntuu se, että meille tulee taas Hesari. Äitiyslomalla on aikaa sanomalehteen ja aamukahviin.

***********
Amalia pohti osuvasti hevosenomistamisen arkea, rahaa ja aikaa blogissaan viime viikolla. Käy lukemassa postaus täältä
http://pientapuhetta.blogspot.fi/2013/03/kliseita-ja-seteleita-eli.html

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Ei hevosta ilman kavioita

Pyysin joulupukilta viime vuonna kengityskirjaa. Joulupukki ei tuonut, mutta valmentaja toi. Todennäköisesti valmentaja ymmärsi joulupukkia paremmin sen, että olen kyseisen kirjan tarpeessa.

Kirja on Opetushallituksen julkaisuja ja suunnattu oppikirjaksi kengitysopiskelijoille. Kirjasta saa näkulmaa siihen, mitä kaikkea kengityksellä voidaan korjata. On kiinnostavaa lukea, mitä kaikkea kengitykseen kuuluu, sillä kyse on paljon suuremmasta asiasta kuin yhden irtokengän paikalleen lyömisestä. Kuvien avulla saa myös osviittaa siitä, miltä näyttää esimerkiksi pullahtanut jänne, jos sattuu olemaan minun tavallani onnekas eikä ole sellaista koskaan nähnyt. Ja voipa osallistua siihenkin keskusteluun, missä puhutaan hankosidevammoista, koska kaikki nivelet, jänteet ja lihakset on lueteltu ja kuvattu.
Jaakko Granströn, Olli-Pekka Johansson, Jouni Laiho, Petra Skarra (toim.): Hevosen kengitys. Opetushallitus. 2011.
Tämän kirjan luettuaan ei silti kannata ryhtyä pitämään itseään kengityksen ammattilaisena ja alkaa konsultoida omaa kengittäjäänsä aivan kuin tämä ei tietäisi kengityksestä tuon taivallista vain siksi, että kirjan lukija tietää nyt hiukan enemmän. Tavallinen hevosenomistaja ei millään voi olla asiantuntija muussa kuin sen tarkkailussa, miten oma eläin on kengitykseen reagoinut. Lukijan on syytä muistaa, että on vaikea tallentaa yleispäteviksi totuuksiksi kaikkea sitä tietotaitoa, mitä ammattilaiselle kertyy hänen nähdessään urallaan tuhansia hevosia ja kavioita. Eikä kirja toki sitä yritäkään.

Erityisesti pidän kirjassa tavasta esittää kengitysongelmia ensin yleisotsikoiden alle ja sitten vastata nopeasti muutamaan kysymykseen, jotka ovat mikä, missä, oireet, syy ja hoito. Vasta tämän jälkeen mennään yksityiskohtiin.

No hoof- no horse!

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Ylpeä opettaja vai ylpeästi opettaja?

Suomalainen valmentaja oli sanonut, ettei häntä kiinnosta opettaa muita kuin tosissaan tavoitteellisia kouluratsastajia. Alkeisopetuksen hän sanoi jättävänsä muille, koska häntä ei kiinnosta. Toineen menetti mielenkiintonsa valmennettavaan, joka ei yltänyt riittävälle tasolle. Onpa hyvä, että on varaa valita. Samaan aikaan Suomessa käy kuitenkin säännöllisesti ulkomaisia valmentajia, jotka valmentavat kaikkia aina alkeistasolta Grand Prix ´hin saakka. Jälkimmäisillä meriiteillä luulisikin olevan varaa valita, mutta kaikki eivät ole turhan ylpeitä.

Monet meistä muistavat omilta kouluajoiltaan jonkun opettajan, jolla tuntui olevan oppilaissa omat suosikkinsa ja jonka opetuksessa tuli jatkuvasti tunne omasta riittämättömyydestä ja huonoudesta.  Lahjakkaita kehuttiin, heikompia moitittiin laiskoiksi, ehkä jopa tyhmiksi. Joku saattoi saada kuulla, että kyse on yrityksen puutteesta. Se ei paljoa mieltä ylentänyt varsinkin, jos jollain tasolla olisikin halunnut osata. Kun opettaja vielä nosti jalustalle ne, joilta asiat näyttivät sujuvan kuin itsestään eikä noteerannut millään tavalla heikompien pientä edistystä, monen oli helppo luovuttaa. Kukapa nyt vähättelyä kestäisi.

2011

Hyvän oppimisen yhtälö on yksinkertainen. Jos tavoitteeksi asetetaan taitojen karttuminen, tarvitaan sekä hyvä opettaja että hyvä oppilas. Sen sijaan monet sen paremmin opettajat kuin oppilaatkaan eivät näe omaa merkitystään tässä yhtälössä.

Se nimittäin ei tee opettajasta hyvää opettajaa, että hänen oppilaansa ovat hyviä. Opetustaito punnitaan hetkellä, jolloin oppilaalla on vaikeuksia oppia uutta asiaa. Pystyykö opettaja säilyttämään oppilaassaan oppimisen halun silloinkin, kun asiat eivät suju? Ymmärtääkö hän etsiä uusia tapoja opettaa samaa asiaa?

Kenestä tahansa ei tule hyvän opettajan opetuksessa automaattisesti hyvää oppilasta. Kaikki eivät opi kaikkea, mutta kaikki oppivat jotain. Väitän, että ongelmakohtia on yhtälössä useita: ensinnäkään kaikki opettajat eivät ymmärrä, että opetuksen keskiössä ei ole opettaja vaan oppilas. Toiseksi, moni oppilaskaan ei tätä ymmärrä, vaan odottaa kädet levällään, että tieto ja taito kaadettaisiin hänen päähänsä. Opettaja taasen ei ymmärrä, että hänen oma taitonsa on eri asia kuin hänen taitonsa siirtää omaa osaamistaan.

Oppimisessa voi kehittyä vain opettelemalla uusia asioita. Opettamisessa voi kehittyä vain opettamalla erilaisia oppilaita. Jos alkaa valikoida, oma kehitys pysähtyy. (Pätee myös ratsastamiseen: Kyra Kyrklund sanoi jossain, että hän ei ole koskaan kieltäytynyt yhdenkään hevosen ratsastamisesta, koska jokainen hevonen voi opettaa ratsastajalleen jotain.)


2012

Mutta menemme me mihin tahansa kouluun, osa opettajista ei todella halua opettaa, vaan ainoastaan jakaa tehtäviä valikoidulle joukolle, jonka itseohjautuvuus on niin suurta, että opettaja on jopa jollain tapaa tarpeeton. Lahjakkaiden oppilaiden kautta nämä opettajat sitten pääsevät maistamaan menestystä: minä tein tuon! Katsokaa. Olen hyvä opettaja!

Toisaalla hollantilainen valmentaja toteaa, miten Suomessa on ihailtavaa se, että tavallisetkin hevosenomistajat haluavat oppia ja kehittyä. Ja lisää, että tasoon katsomatta suomalaiset ovat valmiita satsaamaan siihen, että he oppisivat tekemään asiat oikein. Hollannissa kun ratsastetaan enemmän vain huvikseen.

En ole varma, kumpi on surullisempaa: se, että joku ei halua oppia mitään uutta vai se, että joku haluaisi, mutta häntä ei olla valmiita opettamaan.

Opetustaitoisia ja työnsä kehittämisestä kiinnostuneita ammattilaisia on kuitenkin tarjolla. Kannattaa viimeiseen asti vältellä niitä, jotka ovat kiinnostuneita ainoastaan kisatuloksista ja rahansiirrosta ja jotka julistavat olevansa tuntipalkaltaan liian kovia korjaamaan valmentamansa hevosen jätöksiä maneesista kesken valmennustunnin.

2012

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Tekstiviesti

Osakunnan vuosijuhlan tauolla kirjoitan tekstiviestiä. Ohikulkeva professoripariskunta hymyilee, niin kuin viisikymppisillä on tapana katsoa kolmekymppisiä pienten lasten vanhempia, kun nämä ovat kerrankin ulkona juhlimassa.
- Kotona kaikki kunnossa?

Alkaa punastuttaa.
- On joo, ei siellä mikään hätä ole.

Todellisuudessa järjestelen hevosen tarhauksia seuraavalle päivälle.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Ihanan halpaa!


Viime syksynä Tintin pergolidi oli vielä ihmislääkettä. Sitä ei kaikilta eläinlääkäreiltä olisi edes saanut. 100 kappaleen paketti maksoi 470 euroa.


Viime viikolla ostamani uusi erä olikin jo hevosille suunnattua. 60 kappaleen paketista maksoin - yllätys, yllätys - enää vain 116 euroa! Samaan hintaan pakettikin oli saanut söpön pinkin värin. Tablettihan on jo ennestään ollut vaaleanpunainen.

Cushingin tauti - tai ehkä pitäisi alkaa puhua PPID:stä, mikä on taudin nykyinen virallinen nimi - ei siis enää ole ihan mahdottoman hintainen sairaus. Arvelen, että lääkkeen halpeneminen saa yhä useammat lääkitsemään vanhenevia hevosiaan. Ja jokainen tietää, miten vakuutusyhtiöillä on tapana vastata tällaiseen taudin lääkinnän yleistymiseen. Pääasia kuitenkin, että lääke on järkihintainen. Vannomatta paras, mutta mitä halvempi lääkitys, sitä enemmän Tintillä on varaa tarvittaessa sairastaa muutakin kuin tätä.

Yritimme tänään klipata Tintin, edellisestä kerrasta on kaksi kuukautta. Yritykseksi jäi, sillä se oli onnistunut kasvattamaan itselleen niin poikkeuksellisen järkyttävän tiheän ja monikerroksisen karvan viimeisten kahden kuukauden aikana, ettei klipperi pystynyt työhön käskettyyn, ainakaan ennen kuin käytän terät teroittajalla. Kuvaavaa on, että jalkakarvoihin klipperi tehosi kyllä ihan mainiosti. Avustajan kanssa oli sovittu, että hän operoisi Tintistä sen osuuden, mikä vaatisi kumartelua. Itse en ihan enää taivu ilman, että happi loppuu.

Vaan mitenköhän taivun keritsemään omia kinttujani huomisia juhlia varten? Tämä vatsa taitaa pakottaa pian ulkoistamaan omankin sheivauksen, tosin siihen löytyy apu ihan omasta taloudesta. Vielä (enää) 6 viikkoa h-hetkeen.



maanantai 4. maaliskuuta 2013

Kuka voisi opettaa tulevaa hevosenomistajaa?

Lukiolaiset marisevat usein siitä, miksi he joutuvat opiskelemaan asioita, jotka eivät heitä kiinnosta. Kuittaamme asian kutsumalla näitä asioita yleissivistykseksi. Joskus rehellisyyden nimissä tuntuu siltä, että kutsumme yleissivistykseksi vain sellaisia asioita, joille emme keksi mitään muita perusteluja. Koska en ole itsekään joutunut derivoimaan sitten yo-kokeen, ymmärrän marinaa tiettyyn pisteeseen saakka.

Sitä en kuitenkaan suostu hyväksymään, että ihmisellä olisi jonkunlainen perustavanlaatuinen oikeus valita tarvitsemansa tieto. Tietoa on tänä päivänä niin paljon saatavilla, että meidän on helppo hukuttautua kuvitelmaan, että sitten tarvittaessa haemme tietoa, joko netistä tai kysymällä. Monet hoitavat asian kysymällä netissä.
Tintti klinikalla vuonna 2010.

Tiedon valikoinnista seuraa suuri ongelma: oppiiko ihminen mitään uutta, jos hän on täysin valikoiva uusien tiedonmurusten suhteen; hänhän mitä todennäköisimmin vain vahvistaa vanhoja uskomuksiaan! Jos taas haemme tietoa vasta, kun meillä on ongelma edessämme, emme välttämättä opi ehkäisemään ongelmien syntyä. Usein jälkihoito tulee hurjan paljon kalliimmaksi kuin ennakointi. Tämä asia oli monessa kohtaa esillä viime viikonlopun HorseSignals -seminaarissa Espoossa.

Onko hevostaito hukassa? Ratsastuskoulussa oppii vain harvoin kaikkia niitä tietoja ja taitoja, joita hevosenomistajalla olisi hyvä olla, jotta hän voisi oikeasti pitää huolta eläimestään. Hevosenhoitoa ei opi vain seminaareista, kirjoista tai hevostallinetistä. Hevosia pitäisi päästä hoitamaan ihan oikeasti. Mutta missä tämä sitten onnistuu? Ja keneltä tuore hevosenomistaja voi saada apua? Ja vielä tärkeämpää: kenen apua hänen kannattaa kuunnella? Hyväntahtoisia neuvonantajia piisaa enemmän kuin tarpeeksi.

Vaikka itse olen lapsena raatanut tallilla ns. orjatyöläisenä, oli hevosenomistajan arjessa paljon opeteltavaa. Jos ei jalkavaivoja ole hoitanut, niitä ei pysty kirjojen perusteella juurikaan diagnosoimaan. Onnea on ollut asiantunteva apu, vuosikymmenten tietotaito ja kokemus, jota olen saanut valmentajiltani ja kokeneilta hevosihmisiltä. Silti lopulta hevosenomistaja on melko yksin arvioimassa hevosensa kuntoa. Täysihoitotallillakin voidaan tarkoittaa hyvin monenlaisia asioita. Useimmiten täysihoito on vain hevosen perustarpeista huolehtimista: karsinansiivousta, tarhausta ja ruokintaa.

Olen ajatellut kuitenkin olleeni aina siitä onnellisessa asemassa, että sain perushevostaito-oppini aikakautena, jolloin aikuisia ja heidän tietotaitoaan osattiin arvostaa ja hiukan pelätä. Hyväksyn, etten tiedä kaikkea, uskallan kysyä tyhmiä ja luen hevosista paljon. Monien nuorten - ja rehellisyyden nimissä aikuistenkin - kohdalla on toisin. On sääli, että niin moni puhuu turhasta tiedosta. Onko sellaista? Millaiseksi muotoutuu sen ihmisen osaaminen, joka päättää itse, mitä hänen täytyy osata?

Makaava hevonen ei aina ole sairas.
Ennakoi. Lue. Selvitä. Opiskele. Kuuntele. Viikonlopun luentojen perusteella sain uusia vinkkejä Tintin lääkelaatikon sisällön täydennykseksi sekä vahvistusta ajatuksilleni sen ruokinnasta. Opin ähkyistä ja niiden laaduista, hevosen lääkinnästä, hevosen näkökyvystä ja tavasta havainnoida. Huojentuneena ajattelin, että paljon oli myös tuttua asiaa. Paikalla olikin varmasti paljon ihmisiä, jotka niin ikään saivat luentopäivästä uskonvahvistusta omalle tavalleen toimia.

Joku sanoi tilaisuuden jälkeen, että ehkäpä paikalta jälleen kerran puuttuivat ne, jotka informaatiota eniten olisivat kaivanneet. Mutta hehän nyt puuttuvat yleensäkin kaikista infotilaisuuksista, koska tietävät jo valmiiksi, mitä heidän pitää tietää. Eikä siihen ole paljoa lisättävää.

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Pari sanaa huoltajuudesta

Neuvolan perhevalmennuksesta sai kolme vuotta sitten mukaansa videon. Katsoimme sen läpi irvistellen, sillä videolla esiintyneen lastenpsykiatrin puhetta oli raivostuttava katsoa. Ei siis kuunnella, vaan katsoa. Ihmisen pitäisi olla elehtimättä niin voimakkaasti, jos häntä kuvataan läheltä.

Videolla oli kuitenkin ihan hyvä pätkä yksinodottajien arjesta. Jollain tapaa oli silmiä avaavaa, kun pienen lapsen äiti kertoi, miten suurin osa ihmisistä on huolissaan siitä, miten hän jaksaa vauvan kanssa yksin silloin, kun lapsi on sairas tai valvottaa. Kun kukaan ei ole jakamassa vanhemmuuden raskasta taakkaa. Tämä tuli itsellenikin ensimmäisenä mieleen.

Äiti videolla kuitenkin kertoi, että hän ei juurikaan kaipaa kumppania niihin ulkopuolisten silmin väsyttäviin tilanteisiin. Sen sijaan hänestä olisi mukava pystyä jakamaan vanhemmuuden ilot jonkun kanssa. Sillä kukaan ei iloitse lapsen ensihymystä, -askeleista tai kikatuksesta samalla tavoin kuin toinen, jolla on sama tunneside lapseen. Jaettu ilo olisi kaksinkertainen ilo.

Ajatuksesta oli helppo saada heti kiinni. On totta, ettei kukaan maailmassa ihastele lasta samoin silmin kuin lapsen vanhemmat silloin, kun he elävät arkea yhdessä. Maailman söpöimmän lapsen toilailuista kertovat Facebook-päivitykset ovat varmasti raivostuttavia, sillä totta on sekin, ettei kenenkään muun lapsi ole söpö. Vain oma on.

En tunnustaudu lapsirakkaaksi. En ylipäänsä pidä kaikista aikuisistakaan. Koirat ovat kivoja vain, jos ne on koulutettu käyttäytymään. Hevoset ovat mielestäni paljon laajemmalla mittakaavalla mukavia, sillä ne ovat useimmiten ammattilaisten kouluttamia eivätkä näin ollen käyttäydy ihan miten sattuu: eli omistajan mielestä tosi söpösti, mutta muiden mielestä huonosti.

Silti oma hevonen on aina se paras. Sitä ei kuitenkaan ihastele kanssani kukaan muu. Sen hassut jutut ovat vain minun ja sen välisiä. Se on joskus vähän harmillinen asia. Oli mukavaa, jos joku muukin katsoisi sitä samoin silmin.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...