keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Viihdykettä

Jonain siivouspäivänä joskus kävi niin, että myös valtava kokoelmani hevoslehtiä joutui uudelleenjärjestelyn kohteeksi. Ja ei. Yhtäkään ei saanut heittää pois.

Seurasin hetken aikaa vierestä, kun Anssi yhtäkkiä naureskeli englanninkielisen hevoslehden kimpussa.

- No mitä siellä on?
- Tää on kauhean paljon mielenkiintoisempi, jos jokaisen horsen tilalle vaihtaa arse!


Suosittellaan tarjoiltavaksi puolisolle pieninä annoksina. Ilman ääntä. 

maanantai 28. tammikuuta 2013

Kyllin hyvää

Kyllä minä kutsuisin sinua kumppaniksi
Varovasti.

Sillä kun maa on liukasta jalkojeni alla
sinä annat minun tukeutua sinuun
ja hidastat

Kun tyttäreni heittää sinua omenalla
sinä ainoastaan huokaat;
vain omiksi laskettujen virheitä 
voi hyväksyä rajoituksetta

Sinä et ole minulle vieraskorea,
kiikutat niin halutessasi mennen, tullen
Etkä anna minun olla huomaamatta virheitäni

Mutta jos minua itkettää
sinä tulet syömään heiniäsi vähän lähemmäs minua
joka kyyhötän karsinasi lattialla
niistäen pyyhkeeseesi

Ei elämä ole ikuista
ei täydellistä
ei virheetöntä
Eikä aina kivaa

Mutta näin se on kyllin hyvää

Keväällä 2010


P.S. Sain Madjaarien mailta - tosin nyt jo Suomesta - haasteen kirjoittaa runon hevoselleni.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Pukittelua

Tintti jaksaa taas paahtaa. Oikea lääkitys nuorentaa.

Kaimani käytti sen tänään reippaalla maastolenkillä. Ja laukkaaminen oli maittanut, naureskeli ratsastaja. Tiesin varsin hyvin, mitä hän tarkoitti.

Kun Tintin oikein kovin tekisi mieli laukata, se yrittää laukannostossa vetää päänsä alas, saada siten itselleen lisää ohjaspituutta ja määräysvallan vauhtiin. Jos sen siinä vaiheessa uskaltaisi antaa mennä, se vain paahtaisi eteenpäin ja hiljentäisi pian. Jos vain kannustaisi eteen, se ei ehtisi pysähtyä pukittamaan. Mutta jos laukkaa on edeltänyt sellainen letkeän rento maastoravi, mikä on Tintille hyvin tyypillistä, ei äkkinäinen "jee, nyt mennäänkin lujempaa" yleensä miellytä ratsastajaa. Ratsastaja pidättää.

Jos ratsastajalla on valmiiksi vähän liian pitkä ohja - mikä on täysin mahdollista, koska Tintti ei ole muutenkaan kovin ryhdikäs hevonen - se saa vedettyä pään helpommin alas. Kun sillä liian pitkällä ohjalla sitten ottaa napakan pidätteen, Tintti vastaa siihen pukittamalla.

"Anna mun mennä, anna mun mennä, mä hanat avaan, et henkeä saa..."

Jos ja kun ratsastaja pelkää niitä pukituksia, hän yleensä jännittyy jo laukannostovaiheessa. Jännittynyt ratsastaja taas ratsastaa eteen ja pidättää samanaikaisesti. Ristiriitaista hevoselle. Jos ratsastajalla on liian pitkä ohja, hevonen ehtii nykäistä päänsä alas. Ja pukittaa.

Kun vaan niin kovin tekisi mieli mennä.

Jos tätä laukka-pukkileikkiä ei säikähdä, vaan malttaa toistaa kerran tai pari, Tinttikin rauhoittuu laukkaamaan nätisti. Kun se tietää, että se saa myös mennä, se ei yritä mennä liian lujaa. Viime aikoina reipas maastoilu on kuitenkin ollut sille vähän harvinaisempaa herkkua. Hyppäämäänkään se ei ole liiemmin päässyt. Säännöllisesti maastoliikutetun ja hyppyytetyn hevosen elämä on ollut vähän turhan sileää viime aikoina. Pian tähän tulee onneksi muutos.

Tämä hevoseni taipumus sai minut aikoinaan treenaamaan keskivartalon lihaksia ja sitä, että kyynärpäät tosissaan pysyvät kyljissäni kiinni ja painopiste on jalkojeni päällä. Koska vain siten Tintin päätä pidellään ylhäällä. Yksin käsivoimat eivät siihen riitä, vaan turvallisinta on käyttää koko kroppaa.

Kun keskivartaloonsa pystyy luottamaan, voi hevosen riemuun jopa yhtyä.

torstai 24. tammikuuta 2013

Turvaliivin päälle paukkuliivi?

Joko nyt alkaa pelottaa? Olen säännöllisen epäsäännöllisesti miettinyt paukkuliivin hankkimista. Kyse on siis turvaliivin päälle puettavasta ratsastajan airbagista, joka suojaa tehokkaasti niskaa ja rankaa. Ja maksaa maltaita.

Point Two ProAir- air vest, tässä sinisenä. Kuva sivustolta http://www.point-two.co.uk/index.php/products/proair-details
Siinäpä se 500 euron kysymys sitten onkin: onko minun niskani noiden satasten arvoinen?

Perusteita liivin hankkimiselle kyllä olisi. Sillä kyllä, olen tippunut usein. Mutta ottaen huomioon kaikki tilanteet, joissa olisin voinut tippua, olen taatusti silti kestänyt selässä useammin. En ole kertaakaan tippunut pahasti, mutta elokuussa mätkähdin Cajuksella treeneissä kivikasaan. Kerta se olisi ensimmäinenkin, että jotain ikävää tapahtuisi.


Turvavarusteet eivät tietenkään korvaa puutteellista ratsastustaitoa, mutta juuri tässä asiassa olisin aika suvereenisti valmis ottamaan oppia ammattilaisilta. Lontoon olympialaisissa viime kesänä kaikki selästä suistuneet kenttäratsastajat nousivat ylös kilpikonnan kilvet niskassaan. Ottaen huomioon oman hevoseni näpsäkät liikkeet ja kyvyn kieltää aivan viime hetkellä, olisiko syytä harkita investointia lisäturvallisuuteen? Ratsastaisinko paukkuliivin kanssa haastavammille esteille rennommin ja loisin samalla Tinttiin enemmän uskoa esteistä selviytymiseen, jos ylitsepääseminen ei tuntuisi enää elämän ja kuoleman kysymykseltä? Vai tulisiko minusta huolimaton ja lepsu? Enkö enää välittäisi kestää satulassa ollenkaan? Vaikea uskoa. On minulla SRL:n lisävakuutuskin eikä se ole saanut minua uhmaamaan kuolemaa. Hinta se tässä vain hirvittää.

Paukkuliivillä on hintaa noin 550 euroa ja lisäkustannuksia tulee patruunoista, jotka maksavat parikymppiä kappale. Tällä hetkellä käytössäni on tavallinen turvaliivi, ei edes palaliivi. Maksoin CE- hyväksytystä turvaliivistäni viime kesänä noin 70 euroa. EuroHunterin perusliivi on mukavin ja muotoutuvin, mitä olen kokeillut. Toinen suosikkini olisi ollut Airowear Outlyne- turvaliivi, mutta siitä olisin saanut maksaa nelinkertaisen hinnan.

 Mutta olisinko minä kuitenkin kaikkien noiden turvallisuuteen suunnattujen eurojen arvoinen? Taatusti olisin. Mutta olenko valmis maksamaan? Se onkin vaikeampi asia.

Paukkuliivi kelluttaisi myös vedessä.


EDIT 25.1.2013: Seuraa paukkuliivikeskustelua myös Facebookissa.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Tyttöjen ja poikien juttuja

108 cm:n vyötärönympäryksellä voi ainoastaan unelmoida ratsastamisesta. Näin viime yönä unta, että olin kenttäkisoissa.

Kisassa minun piti ratsastaa sama maasto-osuus kahdesti. Epäilin, josko Tintti jaksaisi laukata samaa pitkää suoraa toistamiseen, mutta se sanoi jaksavansa, jos vain saisi ravata osan pitkästä taipaleesta. Sovimme, että näin voisi tapahtua ja pääsimme maaliin. Maalissa nostimme yhdessä maljan suorituksemme kunniaksi. Tintti lupasi, että lähtee kanssani kisoihin, kunhan Pikkuveli on syntynyt.

Puhuva hevonen. Jotain siitäkin tulee uniin, että meillä eletään kotona maailmassa, jossa satukirjan autot puhuvat. Tutit on viimeinkin viety oravaäidille ja siitä palkkioksi on ostettu Pinkelle hänen toivomansa Salama McQueen- autorata. Salama McQueen onkin meillä jokailtainen iltasatu. Lempipyjamassa on Salama McQueen. Kylpysaippuapullokin on Salama, jolta Pinke rikkoi kirjan tarinan innoittamana yhden renkaan heittämällä saippuapulloa useamman kerran kylppärin kaakelille.

Salama McQueen

Punainen urheiluauto on Pinken mielestä tyttö; iltasatujen perusteella hän on näin päättänyt. Se vain on sääli, että esimerkiksi tyttöjen pikkuhousuja ei saa ostettua Salama- kuvioinnilla. Autot on suunnattu pojille, vaikka sillä ei luulisi kauheasti olevan merkitystä.

Monet asiat on silti selvästi lokeroitu tyttöjen ja poikien jutuiksi, mutta rajat toisaalta ovat rajoittavia vain ahdasmielisille aikuisille. Lapset eivät näe asioita niin. Tyttöjen ja poikien erilaisuus on silti selvää jo pienelle lapselle. Omista vanhemmista sen näkee saunassa.

Ypäjä- sarjassa viime viikolla sanottiin, että ratsastavat pojat ovat lähes poikkeuksetta joutuneet kärsimään koulukiusaamisesta. Ratsastaminen, jos mikä tuntuukin olevan tyttöjen harrastukseksi leimattua. Raviurheilu taas on miesten laji. Kun aluksi kuitenkin on puhdas kiinnostus lajia kohtaan, mikä saa hakeutumaan "oman sukupuolen lajien" pariin? Se on kuitenkin varmaa, ettei ensimmäinen ajatus  mielenkiintoisen harrastuksen soveltuvuudesta juuri omalle sukupuolelle synny lapsen omassa päässä. Se syntyy esimerkistä, ja soveltuvuutta itselle arvioidaan myös ulkomaailman tarjoamien mielipiteiden perusteella.

Ei siihen - eikä moneen muuhunkaan asiaan - vastauksena varmastikaan ole sukupuolikiintiöiden järjestäminen. On myös ajattelematonta sanoa lapselle, että pidät vain oman pääsi ja olet ylpeä itsestäsi, jos seuraus on että lapsi jätetään yksin mietteittensä kanssa. Ei ole helppoa olla erilainen. Ei ole helppoa olla kiusattu. Voi olla helpompaa jättää kiva harrastus, jos mistään ei tarjota välineitä siihen, miten ristipaineessa todellisuudessa kestettäisiin vahvana. Sanat ovat pelkkiä sanoja.

Olisiko ratkaisu se, ettei kenenkään mielenkiintoa mihinkään asiaan mollattaisi? Helpommin sanottua kuin tehtyä. Vastikään tapasin isän, joka oli huolissaan siitä, ettei hänen tyttärensä kiinnostunut barbeista, vaan halusi leikkiä isoveljen leikkirynnäkkökiväärillä. Minun taas olisi henkilökohtaisesti vaikea kannustaa sen paremmin tyttöä kuin poikaakaan rynkkyleikkien pariin. On asioita, joiden ei soisi olevan soveltuvia kummallekaan sukupuolelle, vaikka perinteisesti pojat on poikia ja blaablaablaa.

Silloin mennään kuitenkin hakoteille, jos niinkin ilmeisiä asioita kuin sukupuolta tai sukupuoleen liittyviä esiodotuksia aletaan aktiivisesti kieltää siten, että sukupuolieroja ei muka olisi olemassa. Minusta on järjetöntä aloittaa taistelu sukupuolta ilmaisevia nimiä tai värejä kohtaan, tehdä erilaisuudesta jonkunlainen vanhempien missio, jossa lapsi jää pelkäksi välineeksi. Jonkulainen kohtuus voisi tässäkin olla tavoiteltavaa, vaikka joillain aina tuntuukin olevan tarve vetää kaikki överiksi, jotta saavat äänensä kuuluviin.

Ei yksittäisessä värissä, nimissä tai leikeissä ole koskaan mitään pahaa. Eikä sen pitäisi olla mitenkään hienompaa, että tyttö tykkää juuri autoista tai poika nukkeleikeistä. Tai että poika ratsastaa tai tyttö on hyvä matikassa. Erilaisuuden toteaminen ja erilaisuuden tavoitteleminen ovat kaksi eri asiaa.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Kun ratsastaminen pelottaa

Ratsastusta harrastavat vanhemmat ihmettelivät, miksi ala-asteikäisen lapsen ratsastusinto oli alkanut laantua. Vikaa etsittiin ratsastuskoulunopettajasta ja siitä, etä lapselle annetaan liian laiska poni. Että siinä menee mielenkiinto. Ratsastuksenopettaja kertoi joutunensa lopulta sanomaan vanhemmille, että kyse on ainoastaan siitä, että lastanne pelottaa ratsastaa. Että ratsastus ei vanhempien mielenkiinnosta huolimatta ehkä kuitenkaan ole heidän lapsensa laji.

Kansainvälisen tason esteratsastaja kertoo ratsastuslehdessä, ettei hän pelkää koskaan. Melkoinen paukku häntä ihaileville nuorille, jotka eivät ehkä tunne samoin. Vastausta olisi ehkä pitänyt avata hieman.

Kyseinen ratsastaja nimittäin kertoi samassa lauseessa, että hänen mielestään ratsastaminen on mahdollista vain, jos tietää suoriutuvansa tehtävistä eikä pelkää, sillä pelkäävälle tapahtuu onnettomuuksia. Kiitos toimittajan huolimattoman sanavalinnan, joku saattoi lukea tästä, että pelko pitää unohtaa, painaa pois mielestä. Väärin. Uskon, että kyseinen ratsastaja halusi sanoa, että omaan osaamiseensa pitää pystyä luottamaan, jotta voi päästä huipulle. Kun luottaa, pelko ei hallitse. Luottamus syntyy treenaamalla.

Jokaisella meistä pelko lähtee epävarmuudesta. On yleensä tapahtunut jotain, mikä saa epäilemään omia kykyjä selvitä vastaavanlaisista tilanteista seuraavilla kerroilla. Kansallisen tason esteratsastaja sanoi kärsineensä jossain vaiheessa trippelikammosta rysähdettyään trippelin sekaan. Jos on ratsastanut joskus hevosen kumoon, voi pelko liittyä juuri sillä kyseisellä hevosella ratsastamiseen tai vastaavanlaisiin ratsastusominaisuuksiin. Jos oma tasapaino ei tunnu olevan hallinnassa, hevosen pukittelu pelottaa. Jos hevonen on onnistunut vetämään ratsastajalta ohjat pois ja ryöstäytymään hillittömään laukkaan, ratsastajaa saattaa jännittää, onnistuuko hän seuraavalla kerralla pitämään ohjastuntuman.

Kyllä me kaikki nautimme hallinnantunteesta.

Vaikka oppaat puhuvat, että meidän on ratsastettava oman mukavuusalueemme ulkopuolelle, on selvää, ettemme voi ratsastaa pelko persiissä. Siinä jännittyy myös hevonen. Pahinta on, jos yritämme kieltää sen, että pelottaa. Ratsastuspelko on kuin sängyn alle hiipinyt mörkö, jonka olemassaolosta pitää voida itkeä vanhemmille ja joiden kanssa voidaan sitten yhdessä tarkistaa, onko se siellä. Tämä vaatii valmentajalta herkkyyttä. Pelko hävettää. Mutta kyllä joskus on ihan tervettä pelätä.

Toiset eivät kuitenkaan ymmärrä pelätä. Toisin sanoen, pelottomuus voi johtua siitä, ettei ymmärrä olemassa olevia riskejä. Pelottomuus on myös lapsellista, sillä on lapsellista kuvitella olevansa kuolematon. Ratsastus ei ole riskitön laji. Joka niin kuvittelee, on tyhmä, väärän lajin parissa tai molempia.

Eka poniratsastus. Ratsastaja ei todellakaan ymmärtänyt pelätä, vaan ilmoitti, että lähtisi heti perään ratsastamaan isoa hevosta. 
Jos pelolle antaa vallan, se alkaa hallita. Joskus ratkaisu voi olla välttää tilanteita, joissa joutuisi pelkäämään. Se voi kuitenkin rajoittaa elämää melkoisesti. Itse olen viimeksi viime kesäisen käsionnettomuuden jälkeen kerännyt itsetuntoni rippeitä kentän pohjalta. Muutaman kerran mieleen hiipi kysymys: hyppäänkö enää koskaan. Itkin ja hyppäsin. Kunnes en enää itkenyt. Hyppäsin taas.

Hevoseen ei voi luottaa täysin. Ainoastaan omia taitojaan voi kehittää niin, että niihin voi oppia luottamaan. Olen tippunut niin usein, etten jaksa edes muistaa. En silti sanoisi, että tasapainoni on onneton; nopeakäänteinen hevoseni on vain onnistunut yllättämään minut usein. Olen kuitenkin pyrkinyt menemään hitaasti ongelmieni syiden äärelle. Jokaisella nuo syyt ovat erilaiset, mutta kuitenkin samanlaiset. Jos ei suostu purkamaan osiksi sitä, mikä meni pieleen, ei pysty rakentamaan palasista mitään uutta. Ja se uuden rakentaminen on tärkeää. Se on eri asia kuin ongelmiin kiinni jääminen.

Tiedän, että tulen pelkäämään vielä monta kertaa. Ensi kesänä nyt ainakin, sillä synnytyksen jälkeen asiat eivät ole yksinkertaisia. Silti jollain sairaalla tavalla nautin siitä, että saan pelätä, vaikka vihaan sitä samanaikaisesti. Osaltaan pelko myös koukuttaa. Olenkin monta kerttaa miettinyt, onko tämä kaikki juuri sitä, joka saa tämänkin perheenäidin pitämään itsensä kasassa. Muuta en tarvitse, vain vähän jännitystä elämään.

2,5- vuotias tyttäreni taannoin kompastui kolmanneksi alimmalla rappusella ja muksahti maahan. Tuli itku, tuli kiukku.
- Ei sattunut!

Näinhän minä että sattui, mutta lohduttaa en saanut. Tyttö kiipesi takaisin sille rappuselle, mistä oli kompastunut ja käveli suunnitellun mukaisesti alas.
- En kaatunut!
- Et niin, kulta, et niin.

Sitten tuli kyllä äidiltä pieni itku. Ylpeydestä.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Raskaita aikoja

Tekisi aivan hurjasti mieli ratsastaa. Sen sijaan pystyn hädin tuskin vetämään Pinken pulkassa tarhaan ilman, että vanne kiristää vatsaa. Se saa vanteen kiristymään päänkin ympärillä.

En varsinaisesti hehku raskauden ja äitiyden onnea. Suokaa anteeksi, mutta mielestäni koko äitiyden hehku on ainoastaan tapa saada ryhävalaiksi itsensä tuntevat ihmiset vakuutettua siitä, että kyllä se siitä. Minulla on tällä hetkellä aivan karmean suuri vatsa ja suurin osa ihmisistä luulee minun jäävän äitiyslomalle ihan pian. Jään kahden kuukauden kuluttua.

Pötsi rv 26
Kun vatsani syksyllä alkoi kasvaa, kuljin aamuisin hetken aikaa kaksinkerroin. Vatsalihakset kiristivät, kunnes antoivat periksi. Jouduin lopulta jättämään ratsastamisen aikaisemmin kuin Pinkeä odottaessani, jolloin ratsastin vielä viikolla 24. Sen jälkeen olo muuttui tukalaksi eikä Tintti enää päästänyt minua selkään, pyöri vain. Olin alkusyksystä toiveikas sen suhteen, että ratsastaisin tällä kertaa pidempään, sillä olin niin paljon paremmassa kunnossa kuin edellisellä kerralla. Vaan toisin kävi.

Lääkäri vahvisti pari viikkoa sitten, etteivät vatsalihakset enää toisessa raskaudessa välttämättä jaksa tukea kasvavaa kohtua yhtä napakasti kuin ensimmäisessä ja siksi ratsastaminen ei ehkä ole mahdollista samalla tavoin. Ei, vaikka vatsalihakset olisivat lähtötilanteessa paljon paremmassa kunnossa kuin ensimmäisessä raskaudessa. - Sinä olet sitä paitsi kolme vuotta vanhempi, lääkäri ystävällisesti muistutti. Ratsastukseni loppuivat nyt viikolle 20, jolloin vatsalihaksiin alkoi pistää. Tintti ei pistänyt pahakseen, se oli taas alkanut pyöriä...

Yleisesti tämä raskaus on ollut melko raskas. Lenkkeily oli pakko jättää ihan alkuraskaudessa, koska sykkeet nousivat pienestäkin rasituksesta epämiellyttävän korkeiksi. Ratsastaminen oli pitkän ainoa asia, mitä pystyin tekemään. Olisin varmasti hypännyt hiukan pidempään, ellei cushing-lääkitys olisi alkanut näkyä Tintissä hermosto-oireiluna lokakuun loppupuolella. Kun lääkitys sitten viimein saatiin kohdilleen, oltiin jo yli ensimmäisen raskauskolmannekseni.

On siis pakko hyväksyä, etten mene tällä kertaa synnyttämään yhtä hyvässä fyysisessä kunnossa kuin viimeksi. Itse asiassa kuntoni on romahtanut aivan täysin. Kun jouluaattoaamuna kävelin tallista maneesille katrillia katsomaan, maistoin veren suussani. Ei puhettakaan, että voisin tehdä Tintin kanssa pitkiä talutuslenkkejä saati ohjasajaa. Jo pelkät työmatkat julkisia kulkuvälineitä käyttäen ovat vaikeita, vaikka en tällä kertaa edes voi pahoin kaikista niistä hajuista, joita niissä kohtaan.

Oli aikaa siivota kaappikin uuteen uskoon.
Kovasti silti toivon, että pystyisin synnyttämään tämän pikkumiehen normaalisti, vaikka hän onkin ennustetusti siskoaan suurempi synnytettävä. Puukolla auki vedetyt vatsalihakset eivät helpottaisi arjen pyörittämistä eivätkä kesän ratsastussuunnitelmia. Sektion jälkeen en palaisi satulaan muutamassa viikossa.

Siinä mielessä Pikkuveli syntyy hyvään aikaan, että ainakin teoriassa ehtisin loppukesästä kenttäkisoihin. Sellaisissa juippi ehti olla mukana jo viime elokuussa; sain tosin tietää siitä vasta viikko kisojen jälkeen.

Pinkeä odottaessani olin vakuuttunut siitä, että raskaudenaikainen hyvä kunto on vain omaa viitseliäisyyttä ja että ennen raskautta aktiivisesti liikkunut pystyy liikkumaan myös raskausaikana. Tässä raskaudessa en pysty ajattelemaan samoin. Koska liikunta jäi, olen tietysti myös lihonut.

Pinke kyselee vähän väliä, että jaksatko äiti, jaksatko? Olen luvannut, että kesällä taas juostaan. Tintti tietenkin on virkeä ja virkistynyt. Maltan tuskin odottaa, että kesä tulee. Haluan mennä lujaa, en lyllertää enkä puuskuttaa!

tiistai 8. tammikuuta 2013

Pari sanaa gramaaneista

Wikipedian mukaan gramaanit ovat ovat voimakkaat apuohjat, joiden tehtävä on ohjata hevosen päätä alas ja taaksepäin, ja niiden jatkuva ja taitamaton käyttö voi saada hevosen kipeytymään tai pakenemaan kuolaintuntumaa.

Eräs gramaaneilla juoksuttamista käsittelevä blogipostaus korostaa monen muuan asian ohella sitä, että hevosen on hyväksyttävä tuntuma ja opittava myötäämään. Ratsastajankin on siis osattava myödätä kädestään, jotta hän ei olisi taitamaton gramaanien käyttäjä. Hevosen on saatava palkintonsa.

Joskus gramaaneja näkee käytettävän vain ohjaamaan hevosen päätä alas ja taaksepäin. Useimmilla hevosilla tämä onnistuisi ilman gramaaneitakin, jos ratsastaja opettelisi myötäämään kädestään sen sijaan, että ottaa käyttöönsä vielä toisenkin kovan ohjan, josta pitää tiukasti kiinni.

Hippoksessa 7/12 on juttu gramaanien käytöstä estevalmennuksessa. Siinä sanotaan mm. seuraavaa: "Graman- ohjat ovat apuväline vain erittäin taitaville ratsastajille...  ... Gramaaneita käyttävän ratsastajan täytyy osata pitää hevonen pohkeen edessä ja rentouttaa kätensä aina oikealla hetkellä. Gramanit myös helpottavat hevosen hallintaa vaikeissa tilanteissa. Tästä syystä monet huippuratsastajat käyttävät gramaneita palkintoseremonioissa."

Kyra Kyrklundin teos "Kyra ja ratsastuksen taito" ei mainitse apuohjista mitään.

Ratsumestari Yngve Bützow´n kirjoittamassa, vuodelta 1943 peräisin olevassa teoksessa "Ratsuhevosen ja ratsastajan koulutus" käsitellään apuohjista vain martingaalia, josta sanotaan seuraavaa: "Apuohjauksen tarkoitus on estää hevosta väkivaltaisesti saamasta päätään sellaiseen asentoon, että sen hallinta vaikeutuu tahi käy mahdottomaksi. Apuohjan avulla ei siis pyritä väkivalloin aikaansaamaan määrättyä kaulan ja pään asentoa, vaan se on ratsastajan apuna estämässä hevosta pääsemästä aivan virheelliseen muotoon. Apuohjasta voidaan tarpeen vaatiessa käyttää este-, maasto- ja metsästysratsastuksessa sekä laukkaharjoituksessa."

On varmasti paljon syitä taitamattomien käyttää gramaaneja. Olen kuitenkin samaa mieltä kaikkien niiden viisaiden kanssa, jotka sanovat, että peräänantoa ei gramaaneilla haeta. Väkivaltaa käyttämällä on turha anella hevoselta kiitosta.

"Mihin taito loppuu, siitä väkivalta alkaa."

*************
Esimerkkejä apuohjista
http://www.hooks.fi/assets/contentpages/infoHjalptyglar.aspx?masterpage=articleXtras.master&height=550&width=600

Edit 20.1.2013
Lue myös seuraava asiaa käsittelevä blogiteksti. Tapa toimia ei välttämättä ole aina oikea tapa toimia, vaikka se olisikin ammattilaisten toimintaa
http://hevosteluasaksassa.blogspot.fi/2011/08/nain-ammattilaisetkin-tekevat.html

Edit 11.3.2014
Apuohjista lisää
http://www.sustainabledressage.net/tack/gadgets.php#drawreins

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Kysyn ja vastaan

Uusi vuosi on uusien haasteiden aikaa. Amalia, joka kirjoittaa pientä puhetta -blogia, haastoi minut vastaamaan 11 kysymykseen. Tehtäväni on vastata kysymyksiin ja siirtää eteenpäin sama määrä kysymyksiä.

Omat kysymykseni liittyvät erääseen ohjauksen malliin, josta olen valmistellut ratsastukseen liittyvää tekstiä jonkun aikaa. Siitä lisää lähiaikoina, sillä välin tässä hiukan esipähkinää purtavaksi. Vastauksia toivon voivani lukea ainakin seuraavista blogeista: Brooken elämää, Wannabe Eventer, Madjaarien mailla, ja Hei, tuolta saapuu Charly.


**********

1. Mitkä kolme tavoitetta/päämäärää sinulle tulevat ensimmäiseksi mieleen, kun mietit omaa ratsastustasi ja sitä, miten haluaisit siinä kehittyä?

2. Luuletko pystyväsi toteuttamaan sen vuoden sisällä? Kahden vuoden sisällä? Vai ehkä pidemmän ajan päästä?

3. Pilko nyt tavoite/tavoitteet osatavoitteiksi. Keskity ajattelemaan vuoden päähän. Mitä ratsastuksessasi pitäisi muuttua? Jos muutoksia kertyy liikaa, pohdi uudelleen, onko sinun mahdollista päästä vuodessa haluamallesi tasolle.

4. Mitkä asiat mahdollistavat sen, että tavoitteesi voisi toteutua?

5. Mitkä asiat ovat esteinäsi?

6. Pohdi ajankäyttöäsi. Mitkä kaikki asiat (ihmiset/työ/harrastukset) kilpailevat siitä ajasta, minkä käytät ratsastamiseen?

7. Mistä olet valmis luopumaan ratsastuksen hyväksi?

8. Mikä sinulle on tärkeämpää kuin ratsastus?

9. Millaista elämäsi olisi, jos luopuisit tavoitteestasi?

10. Mikä saa sinut motivoitumaan kohti tavoitettasi?

11. Miltä uskot tavoitteen toteutumisen tuntuvan?

***********

Vastaukseni Amalian kysymyksiin tulevat tässä

1. Mikä on ensimmäinen muistosi hevosista/hevosesta?
Olimme perheen kanssa Kolmårdenin eläintarhassa Ruotsissa 80-luvun alkupuolella. Pääsin siellä talutusratsastukseen. Minulla oli mielestäni maailman kaunein sininen rimpsuhame. Poni oli valkoinen.

2. Mieluisin askellaji, miksi?
Sellainen laukka, että vedet valuvat silmistä.

3. Mikä on eksoottisin paikka, missä olet ratsastanut? Suositteletko?

Pääsiäissaarella. Lue reissusta täällä.

4. Missä näet itsesi 15.6.2018
Lukion oppilaaksiotto tapahtuu perinteisesti juuri näihin aikoihin, eli olen mitä todennäköisimmin töissä.

5. Kuka supersankari olisit mieluiten?
Joku viisas, voimakas ja oikeudenmukainen.

6. Idolisi hevos/ratsastusmaailmassa?
Valitsen kotimaisia: Kyra Kyrklund ja Cajus Aminoff.

7. Pelkäätkö jotain eläinlajia, mitä ja miksi?
En tiedä pelkäänkö mitään, mutta inhoan ryömiviä ötököitä. Tästä syystä melkein mikä tahansa vuodenaika on kiva, paitsi kesä.

8. Mikä on se hevostelun varuste, johon mielestäsi kannattaa erityisesti panostaa ja miksi (pl satula)?
Nahkavarusteet. Ratsastajalla sopivat ratsastushousut.

9. Minkä varusteen kohdalla taas mielestäsi vähempikin taloudellinen panostaminen tuottaa ihan saman tuloksen?
En ole valmis maksamaan merkistä ilman, että olen ihan varma sen olevan laadun tae. Esimerkiksi 500 euron satulavyö tai 300 euron loimi vaatii myyjältä aika paljon vakuuttelua. Turvallisuudesta en halua tinkiä, mutten suostu maksamaan ylihintaakaan. Kesällä ostamani kypärä meni kyllä jo alkuperäisen kipurajan yläpuolella ja ostin kypärästä kalliimman version ulkonäkösyistä.

10. Oletko enemmän rauhallinen ja kärsivällinen vai äkkipikainen ja kärsimätön?
Olen rauhallinen ja kärsivällinen, kun siihen on aihetta. Äkkipikaiseksi ja kärsimättömäksi muutun ihmisten typeryyden edessä ja se on taas osa omaa typeryyttäni. Vanhemmiten kehittyy onneksi typeryydensiedossa, koska oppii, että voi poistua paikalta. Omaa typeryyttä on silti aina vaikea kestää.

11. Mikä on erikoisin hakusana, jolla blogiisi on löydetty?
Mäyräkakku. Sitä on käytetty aivan uskomattoman paljon. En ole tehnyt mäyräkakkuja, mutta olen kuvannut mäyrän läppärini päällä postauksessa "Kelvollinen kerhokortti".


torstai 3. tammikuuta 2013

Sheivattuna, ei vahattuna

Cushingin taudin takia - muuten tepsivästä lääkityksestä huolimatta - Tintti on vuodenajasta riippumatta klipattava kahden kuukauden välein. Karva on toki talvisin erilaista kuin kesäisin, mutta joka tapauksessa sitä on aina liikaa. Tänään oli talvikarvanajopäivä. Espoossa on ollut todella leuto sää, joten se oli syytä käyttää hyödyksi.

Klippaaminen on viime aikoina ollut yksi käytetyimmistä hakusanoista tähän blogiin. Kaikista käytetyin on edelleen Ruuhkavuosiratsastaja. Erityisen hauskaa minulla on joka kerta, kun joku on päätynyt blogiini googlettamalla "alaston nainen". Näin tapahtuu, jos ei päivittäin, niin ainakin viikoittain.

Alastonta naista etsiessään pääsee katsomaan seuraavia himokuvia.

Herkkupeppu

Sheivattu nainen.
"Alaston nainen laidunrinteessä" -postaus löytyy täältä.


Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...