Istu niin, että kannattelet omaa ruumiinpainoasi

Vuosia sitten postasin tänne kapeasta istunnasta. Lähteenäni oli Mary Wanlessin kirja "Mielekästä ratsastusta". Jotenkin onnistuin jossain välissä unohtamaan, mitä aiheesta olin lukenut. Välissä oli myös aika, jolloin minun oli tarpeen opetella rentoutumaan hevosen selässä.

Minun ja Tintin ensimmäinen ratsastuksenopettaja Reetta painotti istunnan merkitystä. Keskityimme siihen kokonaisen vuoden ja lopputuloksena oli kutakuinkin rennosti keskellä hevosta suorassa istuva ratsastaja. Jos olisin tuon vuoden aikana yrittänyt kapeuttaa istuntaani Wanlessin ohjeiden mukaisesti, olisin taatusti päätynyt puristamaan hevostani reisilläni ja polvillani. Ennen rentoutta ei voi tulla kiinteyttä.

Lainaan nyt tuota vanhaa postaustani, joka lainaa Wanlessia.

"Wanless sanoo, että suurin osaa ratsastajista istuu liian leveästi. Tämä johtuu siitä, että heidän lantiostaan puuttuu kapeutta tuova kimmoisuus. Leveästi istujat tunnistaa laahaavasta kävelystä, sillä sama lantion kimmoisuus tuo ryhtiä kävelyyn. Leveästi istuva ratsastaja ei saa hevosesta otetta lantiollaan, vaan ratsastaa pelkillä käsillä ja pohkeilla. Hän ikään kuin "valuu" pitkin hevosen kylkiä ja ohjaa kaulaa. (Wanless 2006, 65.)"

Nyt mutkat suoriksi: olen sellainen ratsastaja, millainen olen ilman hevostani. Lylleröt ratsastavat lyllerösti; sähäkät sähäkästi; kömpelöt kömpelösti. Jos en pysty nopeisiin raektioihin ilman hevostani, en pysty niihin hevosen selässäkään. En voi ryhdistäytyä ja jäntevöityä hevosen selkään tunniksi viikossa (tai päivässä), jos muun ajan laahustan ryhdittömästi selkä köyryssä, oikea käsi aina valmiina tarttumaan hiireen tai auton vaihdekeppiin. (ehkä sinunkin oikea kyynärpääsi sojottaa aina ulospäin?)

Ratsastajan on oltava rento, mutta ei veltto. Wanless sanoo, että mikäli ratsastaja vain roikkuu rennosti hevosensa ympärillä, hän pudottaa koko painonsa hevosen keskiselkään. Sen sijaan kannattelemalla omaa ruuminpainoaan, "ratsastajan reisi toimii vipuvarren tapaan, ja polviin laskeutuva paino toimii ratsastajan ylävartalon painon vastapainona. Reisilihaksiin kohdistuva rasitus on samanlainen kuins eisteäessä jalat harallaan, polvet koukussa, ikään kuin näkymättömän hevosen selässä istuen." ( Wanless 2006, 56.)

Jep. Tämän me tiedämme. Silti me roikumme hevosten selässä turhan rennosti. Niillä polvilla kun ei saa puristaa, eihän? Tämän mantran jokainen on kuullut sata kertaa. Mutta kyse onkin eri asiasta kuin polvilla puristamisesta. Jos nimittäin puristat polvillasi, sinun onkin opittava rentouttamaan koko jalkasi ennen kuin voit ruveta kiinteyttämään sitä. Mutta vasta kannattelemalla omaa ruumiinpainoasi voit saada tuloksia aikaiseksi. Wanless muistuttaa, että mitä enemmän ratsastajalla on painoa takalistollaan, sitä vähemmän hänellä on sitä reisillään. Syvästi persiillään istuminen myös useimmiten nostaa polvia ylös.

Wanless myös vertaa rentoutta ja jäntevyyttä kysymällä, kumman nostaminen on helpompaa: lapsen, joka heittäytyy täysin veltoksi ja "kuolleeksi painoksi" vai lapsen, joka haluaa tulla nostetuksi ja kannattelee itse omaa ruumiinpainoaan.

Hoksasin joku aika sitten, että tätä asiaa Cajus on minulle opettanut viimeiset puoli vuotta. Hän on käskenyt varata painoa polville. Olen tämän erityisesti estetunneillä läpikäydyn ohjeistuksen ansiosta onnistunu salakavalasti kapeuttamaan istuntaani myös sileällä, saamaan enemmän painoa reisieni varaan ja samalla alaselän lihakseni ja reiteni venyttelyn tarpeeseen. Tintti liikkuu paremmin, rytmikkäämmin ja homma on helpottunut.

"Taitavat ratsastajat, joilta tämä (painon laskeminen reisien varaan) sujuu hyvin, väittävät pitävänsä reitensä rentoina, mutta jos yrittäisit sujauttaa sormesi tällaisen ratsastajan reiden ja satulan väliin, ne eivät takuulla mahtuisi sinne", muistuttaa Wanless. (Wanless 2006, 59.)

Joskus kropan joutuu jännittämään ja rentouttamaan samanaikaisesti kestääkseen menossa mukana.

Istuntaa pääset kapeuttamaan, kun laitat itsellesi tosi lyhyet jalustimet, otat aurausasennon, tuet kätesi hevosen kaulaan ja annat mennä laukkaa niin, että tuet polvillasi satulaan ja nostat takapuolen mahdollisimman korkealle. Mitä kovempi laukka, sitä edempänä pohkeesi on oltava, mutta mitä lujempi laukka on, sitä helpompaa tämä on. Mitä suorempana jalkojasi pidät, sitä jäykempi jousituksesi on. Cajus vertaa kenttäratsastajan jalkoja maastoautossa pohjaan: paljon maavaraa ja jäykkä jousitus.

Voit myös kokeilla Mary Wanlessin "tuskaharjoitusta".

"Seiso jalat harallaan ja polvet koukussa, ikään kuin näkymättömän hevosen selässä. Tähtää istuinluilla kohti vastakkaisen jalan nilkan sisäsyrjässä olevaa kyhmyä. (tämä muuten paljastaa hyvin toispuoleisuuden) Kuvittele työntäväsi reisillä ja kantapäillä ulospäin, kuin siellä olisi vastassa vastus. Älä kuitenkaan liu´u seisomaan jalkojen ulkosyrjille. Helpottava mielikuva on ajatella auraavansa laskettelusuksilla, jotka on valettu betoniin. (Wanless ei sattuneesta syystä tarjoa tätä ensimmäiseksi mielikuvaksi; suomalaisille se taas sopisi sellaiseksi. Ei saa nojata eteenpäin.)

Seisoessasi tässä asennossa, ajattele, että alavartaloasi tukee nyöritetty korsetti, joka alkaa nyt kiristyä. Alavartalossasi olisi saatava pysymään samanlainen lihasjännitys, kuin siellä syntyy yskäistessäsi. (taidan ensimmäistä kertaa tajuta, mitä hyötyä ratsastajalle on tupakoinnista...) Sattuuko, kun pidät asennon jonkun aikaa? Wanlessin mukaan pitäisi. Koko asennon vaikutus tuntuu todennäköisesti reisissäsi, mutta ensisijaisesti sen pitäisi tuntua alaselässä, kuvittelemassasi lihaskorsetissa. Ja niin kauan siinä on seisottava, että se tuntuu. Jos olet hyvässä kunnossa, siihen menee tietysti vähän kauemmin." (Wanless 2006, 70.)