Ohikulkija

Kohta, josta maantie täytyy ylittää päästäkseen maastoon, on hiukan kinkkinen. Ensin siis ylitetään tie, sitten täytyy laskeutua tienpengertä hiukan alas ja heti jyrkästi ylös. Nousu ei ole pitkä, mutta kuten eilen sain huomata, se on melko savinen.

Lähdimme Tintin kanssa rauhakseen ylittämään maantietä. Näin lähestyvän auton, mutta ajattelin, että ehdimme alta pois. Tintti kuitenkin epäröi savista pengertä, ja auton lähestyessä itsekin totesin, että nyt olemme tiellä, joten käänsin Tintin sivuun. Yrittäisimme uudelleen, kun auto on mennyt ohi. Tintti väisti pyydetysti sivuun ja ylitti myös punaisen aurauskepin; sellaisen, joka taipuu kuin pujottelukeppi.

Auto kuitenkin pysähtyi. Kuski avasi ikkunan. Kumarruin hymyillen häntä kohti.

- Miettisit kuule vähän, mihin hevostasi ajat. Tekee pahaa katsoa tuollaista!

Hämmennys. Säilytin nyt jo väkinäiseksi muuttuneen hymyn kasvoillani ja sanoin

- Kiitos huolenpidosta, uskon kuitenkin tietäväni mitä olen tekemässä.

Auto kaasutti pois. Nousin ratsailta ja talutin Tintin tienpenkereeltä ylös. Ihan rauhallisesti edelleen.

Kävellessäni metsätietä mietin, miltä tilanne oli näyttänyt ulkopuolisen silmin. Mieleen tuli myös miljoona lausetta, jotka olisin voinut sanoa. Ne tietenkin tulevat mieleen vasta jälkikäteen. Pitäydyin silti edelleen kannassani, että mitään hevosta vahingoittavaa tilanteessa ei ollut. Tiesin kyllä, mitä olin tekemässä.

Ohikulkija olisi varmaan ajatellut, että sain ansioni mukaan, kun puolisen tuntia myöhemmin Tintti teki lujasta ylämäkilaukasta yllättävän äkkistopin. Onneksi ylämäessä hevosen kaulakin on ylöspäin, joten sain siitä kiinni ja laskeuduin jaloilleni Tintin viereen.

Koska näkyvillä ei ollut sopivaa kiveä, me jatkoimme hetken aikaa matkaa vierekkäin hölkäten. Minä ja minun kaverini, jotka tiesimme, mitä olimme tekemässä.

Heijastimet ovat hyvät myös valoisalla.