sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Jotta olisi edes vähän toivoa!

Valmennus ja valmentautuminen myyvät. Nykyisin on jo tavallista hankkia monenlaista analysointiapua ihan elämäntaidosta lähtien. Eikä siinä mitään. Toisten auttaminen on itsellenikin ammatti. Tänä päivänä ihmisillä tuntuu kuitenkin joskus olevan enemmän tarvetta reflektoida kuin oikeasti tehdä jotain konkreettista itsensä auttamiseksi. Henkinen valmentautuminen on toki hyvästä, mutta joskus on tarpeen keskittyä ihan vain ratsastamaan sen sijaan, että analysoisi harrastuksensa puhki.

Vuosi sitten päätökseen saattamieni opintojen merkittävin luento osui kevääseen 2012, jolloin Itä-Suomen yliopistolla vieraili professori Spencer Niles. Hän piti luennon toiveikkuuden ylläpitämiseen keskittyvästä ohjauksesta, englanniksi Hope- Centered Career Model.

”Optimismi on uskoa siihen, että asiat jotenkin kääntyvät vielä itsestään parhain päin. Toivo pitää sisällään tavoitteellisempaa toimintaa kohti selvää päämäärää.” summasi Spencer Niles. Havahduin ajattelemaan, onko ratsastukseni optimismin vai toiveikkuuden sävyttämää. Siinä nimittäin on merkittävä ero.

Toiveikkuuden ylläpitämiseen keskittyvä uraohjausmalli (Hope-Centered Career Model, HCCM) keskittyy ihmisen sisältä kumpuavaan voimaan ja tarpeeseen tehdä itselle mielekästä asiaa, jossa hän voi kokea olevansa hyvä ja mistä hän voi saada kaipaamaansa positiivista palautetta ja menestyä. Sillä ei ole merkitystä, millä tasolla asioita tehdään. Ainoastaan sisältä kumpuavalla tunteella, minäpystyvyydellä, on merkitystä.

Olisiko kiva pystyä parempaan? Vai tiedätkö oikeasti pystyväsi parempaan? Jos tiedät, tee jotain saavuttaaksesi se. Menestyä ei voi, ellei usko mahdollisuuksiinsa. Toivon on säilyttävä,

  • jotta minäpystyvyys voidaan muuttaa toiminnaksi
  • jotta voidaan ylläpitää peräänantamattomuutta ja sinikkyyttä
  • jotta voidaan sopeutua muutokseen.


Ennen kuin pääsimme luennolla asiaan, Spencer Niles pyysi meitä listaamaan paperille kolme tavoitetta, jotka haluaimme toteuttaa seuraavan vuoden sisällä. Elettiin huhtikuuta 2012. Kirjoitin omaan paperiini seuraavat sanat Helppo B, 90cm rata ja (hiukan kevyemmin painaen) maastoesteet.

Tämän jälkeen meidän piti kirjoittaa paperille kolme välitavoitetta, jotka mahdollistaisivat näiden asioiden toteutumisen. Kirjoitin jokaiseen samat sanat: tasapaino, vakaa käsi ja jalka. Pidin mielessä, että jos näiden kohtien alle alkaisi kertyä enemmän alakohtia, tavoitteet eivät ehkä olisi toteutettavissa seuraavan vuoden sisällä.

Yksinkertaisimmillaan HCCM kulkee seuraavan seitsemän askeleen kautta. Olen muuttanut kysymykset käsittelemään ratsastusta. Alkuperäinen malli on uraohjaukseen keskittynyttä.

Kaiken lähtökohtana on siis toivo. Kuinka monta kertaa sinä olet menettänyt toivosi? Miten valmentajasi on käyttäytynyt silloin? Oletko sinä ehkä ollut joskus toiveikkaampi kuin valmentajasi? Tai toisin päin? Oletteko yhtä mieltä vahvuuksistasi ja heikkouksistasi ja siitä, mitä todellisuudessa pystyt tavoittelemaan ratsastuksesi suhteen?

Toiveikkuus lähtee yksilöstä itsestään. Hyvä valmentaja ylläpitää valmennettavansa toiveikuutta heikkona hetkenä eikä vaadi valmennettavalta suorituksia, joihin tämä eivät ole henkisesti valmis. Mukavuusalueen ulkopuolella työskentely voi olla vain satunnaista ja sen täytyy olla perusteltua, sillä muutoin se ei ylläpidä toiveikkuutta. Epäonnistuminen ruokkii epäonnistumista.

Valmennuksessa on tärkeää ymmärtää toiveikkuuden ylläpitämisen merkitys. Jos ratsastaja kokee, ettei hänellä ole mitään toivoa päästä eteenpäin, silloin

  1. Menestyksen tavoittelemisessa ei tunnu olevan enää mitään mieltä
  2. Tulevaisuuden suunnittelu alkaa ennen pitkää tuntua ajan tuhlaamiselta
  3. Tavoitteiden asettaminen ei tunnu enää merkitykselliseltä

Silloin kun valmennettava kokee, että hänellä on vielä toivoa, vaikka tilanne näyttääkin hankalalta, silloin

  1. Sekä itsereflektio että itsetuntemuksen kehittäminen tuntuvat mielekkäiltä
  2. Tulevaisuuden visioinnilla ja omien mahdollisuuksien miettimisellä on joku tarkoitus
  3. Tavoitteiden asettaminen ja suunnitelmien tekeminen tuntuu merkitykselliseltä
  4. Tavoitteellinen toiminta suhteen alkaa muuttua loogiseksi
  5. Suunnitelmien muokkaaminen tuntuu järkevältä.

Jos haluat päästä eteenpäin, sinun on hyväksyttää, että joudut joskus menemään taaksepäin. Jos et pysty sopeutumaan siihen, ettei suunnitelmasi välttämättä toteudu, et pysty pääsemään tavoitteeseesi.

Jos haluat voittaa, sinun täytyy oppia myös häviämään. Kaikki epäonnistuminen ei ruoki epäonnistumista. Epäonnistumista ruokkii vain sellainen epäonnistuminen, jonka yhteydessä menetät toivosi.

Tässä sinulle haaste: tee ensi vuoden ratsastukselliset suunnitelmasi tätä mallia hyväksi käyttäen. Niin matalaa ratsastuksen tasoa ei olekaan, ettei siinä kehittymistä kannattaisi pohtia ajan kanssa, omaa itseään ja pystyvyyttään reflektoiden kunhan muistaa, että pelkkä pohtiminen ei tee kenestäkään parempaa ratsastajaa. Eikä kaikkina hetkinä ole tarpeen olla niin pirun tosissaan ja tavoitteellinen.

Jos mieleesi heräsi kysymyksi, vastaan niihin mielelläni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...