Rajat
Ihmisen logiikka toimii välillä vasten sitä, mikä on hevoselle parasta. Silloin touhu menee ratsasteluksi, joka pahimmillaan pilaa hevosen koulutuksen.
Tintti tuntui mielestäni pitkään vaikealta ratsastaa. Se oli kädelle niin herkkä, että kaikki yritykset ottaa ohjaa lyhyemmäksi saivat sen lähestulkoon pysähtymään. Eteenratsatsus oli toki hyvä asia, mutta ohjasasia oli karkea virhe. Minun olisi pitänyt ymmärtää antaa sille paljon puolipidätteitä, jotta eteenratsastuksesta takaosaan kertyvä energia olisi saatu valjastettua peräänannoksi. En ymmärtänyt, että luonnostaan huonoryhtinen hevoseni olisi pitänyt opettaa uudelleen hyväksymään jatkuvat pidätteet. Jossain vaiheessa huomaamattani opetin sitä siihen, että eteenpäin liikutaan, jos pohje käy, ja pienimmästäkin pidätteestä on tarkoitus hidastaa tai pysähtyä.
Niin väärin. Jossain vaiheessa hakkaava pohje jäi pois, mutta Tintti ei tuntunut myötäävän niskastaan ennen kuin ihan loppuvaiheessa tuntia. "Ei saa sahata", kuului korvissani. Mutta eihän sahaaminen ole sama asia kuin taivuttaminen!
Jos Tintti olisi ollut vireämpi, samaan logiikan mukaan olisin ainoastaan istunut kyydissä ja pidättänyt. Mutta hevonen kuin hevonen tarvitsee rajat sekä ohjasta että pohkesta. Flegmaattisella hevosella on karkea virhe jättää ohja pois; vireällä hevosella yhtä tuhoisaa on jättää pohje pois. Itse asiassa ensin mainittu tarvitsee paljon enemmän puolipidätteitä antaakseen niskasta myöden ja eteenpäin ajavaa pohjetta kätetään vain silloin, kun vauhti hiipuu. Vireä hevonen taas vaatii yhtä lailla pehmeän, elävän käden sekä ratsastajan, joka muodostaa sille jaloilla kujan. Siis rajat ja raamit, joiden välissä toimitaan.
Hevosta täytyy johtaa. Jos se joutuu toteamaan, ettei sitä ratsasteta, se alkaa päättää itse. Flegmaattinen ei piristy, jos sen annetaan olla flegmaattinen; kuumakalle ei rauhoitu, jos sen annetaan riehua.
Kaikki hevoset vaativat ratsastajaltaan ratsastamista ja nimenomaan aktiivista ja nopeareaktioista toimintaa. Sen vastakohtana on passiivinen rajattomuus, jolla ehkä on hyvät tarkoitusperät, mutta mikä toimii vasten hevosen saamaa koulutusta. Rajattomuus muuttaa flegmaattisen hevosen sellaiseksi, jota kukaan ei halua ratsastaa samalla, kun virkeä hevonen muuttuu sellaiseksi, jota kukaan ei pysty ratsastamaan.
EDIT 14.10.2013: Haluan vielä tarkentaa, että tätä tekstiä varten olen erittäin suuresti inspiroitunut Cajus Aminoffin ansiosta. Kunnia sille, jolle kunnia kuuluu.
Tintti tuntui mielestäni pitkään vaikealta ratsastaa. Se oli kädelle niin herkkä, että kaikki yritykset ottaa ohjaa lyhyemmäksi saivat sen lähestulkoon pysähtymään. Eteenratsatsus oli toki hyvä asia, mutta ohjasasia oli karkea virhe. Minun olisi pitänyt ymmärtää antaa sille paljon puolipidätteitä, jotta eteenratsastuksesta takaosaan kertyvä energia olisi saatu valjastettua peräänannoksi. En ymmärtänyt, että luonnostaan huonoryhtinen hevoseni olisi pitänyt opettaa uudelleen hyväksymään jatkuvat pidätteet. Jossain vaiheessa huomaamattani opetin sitä siihen, että eteenpäin liikutaan, jos pohje käy, ja pienimmästäkin pidätteestä on tarkoitus hidastaa tai pysähtyä.
Niin väärin. Jossain vaiheessa hakkaava pohje jäi pois, mutta Tintti ei tuntunut myötäävän niskastaan ennen kuin ihan loppuvaiheessa tuntia. "Ei saa sahata", kuului korvissani. Mutta eihän sahaaminen ole sama asia kuin taivuttaminen!
Jos Tintti olisi ollut vireämpi, samaan logiikan mukaan olisin ainoastaan istunut kyydissä ja pidättänyt. Mutta hevonen kuin hevonen tarvitsee rajat sekä ohjasta että pohkesta. Flegmaattisella hevosella on karkea virhe jättää ohja pois; vireällä hevosella yhtä tuhoisaa on jättää pohje pois. Itse asiassa ensin mainittu tarvitsee paljon enemmän puolipidätteitä antaakseen niskasta myöden ja eteenpäin ajavaa pohjetta kätetään vain silloin, kun vauhti hiipuu. Vireä hevonen taas vaatii yhtä lailla pehmeän, elävän käden sekä ratsastajan, joka muodostaa sille jaloilla kujan. Siis rajat ja raamit, joiden välissä toimitaan.
Hevosta täytyy johtaa. Jos se joutuu toteamaan, ettei sitä ratsasteta, se alkaa päättää itse. Flegmaattinen ei piristy, jos sen annetaan olla flegmaattinen; kuumakalle ei rauhoitu, jos sen annetaan riehua.
Kaikki hevoset vaativat ratsastajaltaan ratsastamista ja nimenomaan aktiivista ja nopeareaktioista toimintaa. Sen vastakohtana on passiivinen rajattomuus, jolla ehkä on hyvät tarkoitusperät, mutta mikä toimii vasten hevosen saamaa koulutusta. Rajattomuus muuttaa flegmaattisen hevosen sellaiseksi, jota kukaan ei halua ratsastaa samalla, kun virkeä hevonen muuttuu sellaiseksi, jota kukaan ei pysty ratsastamaan.
EDIT 14.10.2013: Haluan vielä tarkentaa, että tätä tekstiä varten olen erittäin suuresti inspiroitunut Cajus Aminoffin ansiosta. Kunnia sille, jolle kunnia kuuluu.
Kiitos tästä kirjoituksesta! Niin ajankohtainen omalla kohdalla juuri nyt, kun olen saanut opetusta juuri tässä asiassa ja havainnut, että minullahan on oikein kivasti liikkuva hevonen eikä mikään laahusteleva hiihtäjä, kunhan vain ratsastan sitä myös kädellä, enkä pelkästään lepattele menemään ilman ohjastuntumaa.
VastaaPoistaNiinpä! Piti tulla kommentoimaan, kun sain juuri eilen loistavan havaintoesityksen aiheeseen liittyen. Uusi valmentajaehdokas kävi katsastamassa meidät, ja otti ensin hevosen käsittelyyn. Jösses kun jännitti katsella, sen jälkeen kun Willi on mulle tullut kevättalvella, ei sillä ole ratsastanut kukaan muu kuin minä! Mutta olipa hyödyllistä ja opettavaista, meille molemmille varmaan. Mä kun kuvittelin, että Willi on vielä niin "toipilas" ja että sillä on huono kunto ja koordinaatio, ettei siltä voi odottaa kummoisia suorituksia, mutta kas, niin se vaan teki komeita avon ja sulun tapaisia väistölinjoja pitkin maneesia, ihan puhtaassa ravissa. Kun on tottunut melkein koko hevosenomistushistorian ajan ajattelemaan, että hevonen ei ole ihan priimakunnossa, on yllättävän vaikea päästää tästä ajatuksesta irti. Sitä on kätevä käyttää myös tekosyynä aina kun tulee vaikeaa. Valmentaja sanoikin, että hänellä on se etu puolellaan, että hänellä ei ole ennakkokäsitystä ja mielikuvaa kipeästä hevosesta, vaan hän voi avoimin mielin tunnustella miltä hevonen oikeasti tuntuu TÄNÄÄN (ei miltä se tuntui kaksi kuukautta sitten) ja mitä se TÄNÄÄN tarjoaa ratsastajalle. Eikä kuulemma ole kipeä, mutta kipumuistin aiheuttama hetkittäinen jännittyminen ja totuttu väärä tapa liikkua aiheuttavat toki hankaluuksia, kun hevoselta pyydetään uutta tapaa käyttää itseään. Mutta jos ei vaadita, niin se liikkuu maailman tappiin asti siten kuin on tottunut (=eli väärin) ja tulee ihan varmasti uudestaan kipeäksi. Eikä sen aina tarvi olla eleganttia, kunhan se on tehokasta ja ns. normista poikkeamiselle on jokin hyvä syy! Ratsastankin nykyään sisäkäsi sivulle avattuna ja ulkokäsi nostettuna kohti hevosen korvia...
VastaaPoista