Monty Robertsin jalanjäljissä

Haluan uskoa siihen, että onnistuneen hevosten käsittelyn avain on kärsivällisyys. Tästä syystä en kuulu niihin kyynikkoihin, jotka arvelivat Monty Robertsin showssa selätettyjen lastaus-, muovinylitys- ja klippausongelmien palaavan, kunhan arki tulee taas vastaan.

Vaikka todennäköisesti ne palaavat ennalleen, mikäli näytöksen hevosten käsittelijöiltä puuttuu Montyn taidot ja kärsivällisyys eivätkä he ole halukkaita niitä itsessään kehittämään.

Kun ensimmäisen kerran klippasimme Tintin, teimme täysin silloisen valmentajani Petra Skarran ohjeiden mukaan. Homma sujui hienosti. Seuraavalla kerralla uskaltauduin toimimaan yksin, minkä seurauksena Tintti poistui paikalta ja jyräsi minut jalkoihinsa. Klipperi hajosi. Missä vika? Minun kärsimättömyydessäni. Luulin aluksi, että kyse oli ollut vain klipperistä ja että ongelma oli klipperin ääni, mutta olin väärässä. Petra oli kokeneempi, rauhallisempi ja määrätietoisempi ja sai Tintin rauhoittumaan. Kyse oli siitä, että Tintti suostui uskomaan, että meidän käsittelyssämme se oli turvassa.

Olen nähnyt Montyn kahdesti ja lukenut useamman hänen kirjoistaan. Kun hänen toimintaansa katsoo, huomaa nopeasti, että väkivallattomuus ei tarkoita lepsuilua eikä sitä, että hevosen annetaan päättää kaikesta, mitä se tekee. Hevonen saa päättää, suostuuko se työskentelemään Montyn kanssa, ja kun se suostuu, hevosta voi alkaa johtaa kohti haluttua päämäärää. Monty ei kuiskaa, vaan huitoo, ääntelehtii ja käyttää kehon kieltä.

Hevosta kohden on varattu aikaa puoli tuntia. Olen ymmärtänyt, ettei tulosten saavuttamiseen käytettävä aika silti ole itseisarvo, vaan show´hun pyritään valitsemaan hevoset, jotka todennäköisesti vastaavat koulutukseen tuossa ajassa. Tämä ihan katsojien mielenkiinnon takaamiseksi. On varmasti olemassa hevosia, joiden kouluttaminen kestää kauemmin, mutta se tapahtuu katsojilta piilossa. Se on siinä mielessä valitettava, että katsomossa istuu varmasti niitä skeptikkoja, jotka ajattelevat, että elleivät he onnistu Montyn tavoin puolessa tunnissa, koko homma on huuhaata. Show on kuitenkin aina show´ta.

78-vuotias Roberts on tehnyt join-upin useammin kuin kukaan katsomossa istuva. Hänellä on oikeus suoriutua siitä taitavasti, nopeasti ja niin, että katsojat haukkovat hiukan henkeään. Siitähän he maksavat. Sääli kuitenkin sitäkin miestä, joka tuli vahingoniloiseksi, kun hevonen ei ihan heti lähtenytkään Montya seuraamaan vaan jäi haistelemaan maata.

Onko aina pakko olla niin kyyninen? Voisiko joskus ihan vain vaikuttua, arvostaa ja ihailla jonkun taitoa. Eihän se ole keneltäkään pois. Oman tyhmänylpeytensä voi pitää omana tietonaan.