Pohkeen edessä

Suomalainen ratsastusharrastus on valtaosin sitä, että käydään ohjatuilla tunneilla ratsastuskoulussa. Siksipä maamme hevoslehdet eivät sisällä itsetreenausohjeita samassa määrin kuin brittilehdet. Tästä syystä olen onnellinen joka kerta, kun Horse & Rider toimitetaan postilaatikkooni.

Uusimmassa numerossa (elokuu 2013) brittiratsastaja Lucinda Green kertoo 30 tärkeää ohjetta kenttäradalle. Kesäkuun numerossa vastaavia ohjeita jakoi Mary King. Lukiessani heidän ohjeitaan, imen itseeni ajatuksia, joita yritän jalostaa jonkunlaiseksi ratsastustaidoksi. Lienee sanomatta selvää, että ohjeet ovat käytännössä täysin samoja, mitä Cajuksen kanssa käymme läpi viikoittain.

Nenä ylhäällä kohti pöytää Keravalla kesäkuussa.

Pohkeen edessä, he kaikki sanovat. Lucinda Green muistuttaa, että hevonen näkee lähellä olevat kohteet parhaiten silmiensä yläosalla, jolloin hevosella pitää olla oikeus laskea hiukan päätään lähestyessään erikoisen näköistä estettä. Mutta hevonen ei saa pysähtyä. Saa katsoa, mutta ei saa pysähtyä. Tämä on mahdollista vain, mikäli hevonen liikkuu pohkeen edessä. Se taas on Mary Kingin ohje numero yksi. Cajus taas on sanonut minulle, että Tintti pitää saada enemmän pohkeen eteen ja sille on annettava enemmän kaulaa.

Collier tuntui hyvältä sileällä ratsatettaessa. Maastossakin se oli ok. Hypätessäni pieniä tuttuja maastoesteitä ja ristikoita, collier tuntui niin ikään hyvältä. Horse&Riderin heinäkuun numerossa Mary Kingin kolme turvasääntöä ratastukseen olivat 1)  alapohje kiinni 2) ylävartalo tasapainoon 3) joustoa käteen. Collierin avulla treenasin nimenomaan viimeistä, sillä se vakautti käden ja auttoi keskittymään alapohkeen paikallaan pitämiseen. Ensimmäisten hyppyjen aikana meille kuitenkin kävi tismalleen se, mitä Mary King jutussa ennusti: jos hevonen on tottunut siihen, että ratsastaja kontrolloi liikaa kädellä sen laukkaa, hevonen saattaaa hämmentyä yhtäkkisestä kevyemmästä tuntumasta ja alkaa ihmetellä, minne ratsastaja oikein katosi. Tintti teki tismalleen näin ja kielsi muutaman kerran. Kunnes sitten ymmärsi jujun. Ja me aloimme nauttia vapaammasta menosta.

Hyppyihin alkoi tulla pituutta, kun hyppypaikat tulivat enemmän hevosen kontrolloitaviksi. Minä vain määräsin tahdin ja menin mukana. Tämän asian puolesta puhuvat kaikkien kolmen edellämainitun lisäksi myös idolini Mark Todd, jonka mukaan hevonen, jonka hyppypaikkoja kontrolloidaan liikaa, tulee tosipaikan tullen epävarmaksi hyppääjäksi. Cajuskin sanoo aina, että hevonen pystyy pelastamaan hankalat olosuhteet vain, jos se luottaa myös itseensä. Ja kenttäratsastuksessa olosuhteet ovat aina jollain tapaa hankalat.

Pitkällä kaulalla matkalla kohti vettä, joka jää juuri kuvan ulkopuolelle.

Nyt tulee kuitenkin mutta. Collier oli tosi hyvä apu tutuilla ja tavallisilla esteillä. Uusien erikoisten esteiden edessä se kuitenkin vain hankaloitti tasapainoani ja ratsastusta. Tällaisille esteille meidän oli vaikea muutenkin pitää tahtia yllä, mistä syystä hypyistä tuli herkästi kulmikkaita ja tasapainoa oli entistä vaikeampi pitää. Sivusta seuranneetkin arvelivat, että collier saattoi näissä tilanteissa jopa hankaloittaa tasapainoani, sillä se veti minua ja käsiäni eteen ja alas silloin, kun annoin ohjien muuten ihan oikein liukua sormien välistä helpottaakseni Tintin hyppyä. Monissa tilanteissa tuntui fiksuimmalta vain tipauttaa collier pois tai olisin tiputtanut itseni....

Tuntematon tunnin katsoja tosin kysyi minulta jälkeenpäin, että ratsastanko aina niin pitkällä ohjalla. Vastasin, että yritän nimenomaan saada Tinttiä enemmään pohkeelle ja irti edestä. Onnistuin siinä, mutta muuten sunnuntain helteinen treeni tuntui sillä hetkellä elämäni paskimmalta.