Nuku, lapseni, nuku nyt...

Miltei kolme kuukautta on kulunut. Pikkumies nukkuu mieluusti paikallaan olevissa vaunuissa. Aika oli kypsä.

Päivitin Facebook-statukseni aamulla

tänään aion yrittää mahdotonta: tehdä järjellisen ratsastuksen niin, että molemmat lapset ovat mukana. Haasteena ovat
1) Pikkumiehen nukkuminen
2) Esikoisen suostuminen leikkimään kiltisti kentän laidalla
3) että Tintti ymmärtää, että vaunujen ohi kuljetaan pysähtymättä hoitamaan vauvaa.

Imetysliivien päälle urheilurintsikat ja menoksi. Mukaan insinöörien lahja ratsastavalle äidille: kannettava dvd-soitin. Eväitä riittävästi ja rauhallinen mieli. Tavoitteena päästä edes hevosen selkään, kaikki muu on plussaa.

Alku ei ole lupaava: Pikkumies hymyilee kuin aurinko ja on e-rit-täin hereillä. Mutta koska hän on melko tyytyväinen lapsi, arvelen, että hän saattaisi olla tyytyväinen vaunuissa kentän laidalla sinistä taivasta ja tuulessa heiluvia puita katsellen.

Myönnän, olihan se jotenkin romanttinen ajatus.

Esikoisesta ei tarvitse huolehtia. Häntä kiinnostaa telkkariin kytketty Ruohonjuuritasolla ja eväät. Välillä hän puhaltelee saippuakuplia. Tintti suhtautuu vaunuihin asiaankuuluvalla tyyneydellä. Pian vaunut kuitenkin itkevät. Itku loppuu, kun Pikkumiehen näköpiiriin ilmestyvät äiti ja hevonen, joka niin ikään kurkkaa vaunuihin. Saan kävellä toisen kierroksen, kunnes on jalkauduttava antamaan tutti, sillä siihen en satulasta käsin yletä. Olen asennoitunut, että joko kestän huutavaa vauvaa tai ratsastamisesta ei tule mitään.

Sitten, pa-dam. Lapsi nukahtaa tai on ainakin hiljaaa. Voiko tämä olla tottakaan!

Tämähän sujuu! Otan lopulta jalustimetkin ylös ja harjoitusravia ratsastessani totean, että kesäkuun treeni on todella keskittynyt kenttäistuntaan ja esteratsastukseen: vatsalihakseni tietävät, etteivät ole tehneet töitä.

Kunnes
- Äiti, vessahätä!
- Äiti tulee!

Ystävällinen nuori nainen taluttelee Tinttiä kentällä vessareissun ajan. Vaunut ovat edelleen vaiti. Pääsen takaisin satulaan ja siirryn laukkaan. Pinke katsoo dvd:tä. Niin ainakin luulen. Yhtäkkiä kuulen hänen soittavan auton torvea.

- Pinke ei! huudan samalla kun koirat ryntäävät haukkuen katsomaan, mitä tapahtuu. Pikkumies herää koirien haukuntaan eikä lopeta, vaan onnistuu kirkumisellaan säikyttämään Tintinkin.
- Äiti tulee kohta, huikkaan kirkuville vaunuille ja laukkaan ohi. Lapseni ei tunnu arvostavan äidin hevoskoulutuksellisia pyrkimyksiä vaan huutaa lujempaa. Juuri kun hevonen alkaa vähän pehmetä, on pakko luovuttaa.

Oli se silti enemmän kuin esikoisen kanssa. En tiedä, nukkuiko lapsi pidempään, mutta äidillä oli vähemmän odotuksia. Kun saan loppukäynnit tehtyä huutavia vaunuja työnnellen ja hevosta talutellen ja laitan hevosen talliin, vaunut ovat taas hiljaa. Muistuu mieleen se, kun joskus yritin saada Pinken nukkumaan tallilla: laitettuani viimein hevosen talliin, Pinke nukahti ja nukkui kolme tuntia: kauppareissun, kyläreissun ja heräsi vasta kotona. Hymyillen kuin aurinko.

(tekstiä päivitetty 6.7. klo 23.45)