Metrinen alashyppy ja muita metkuja

Bankettiruokailija. Tämä on liian korkea.

Ratsastuksessa on oikeastaan vain yksi tärkeä asia: mitä lujempi vauhti, sitä edempänä jalan on oltava.

Nyt liioittelen; on muitakin tärkeitä asioita. Tällä hetkellä tämä on kuitenkin itselleni merkittävin asia.

Meillä hypätään yleensä maastoesteitä. Filosofia on se, että hypyissä pitää olla myös hevoselle tekemistä. Ennemmin tai myöhemmin tämä koulii sekä hevosesta että ratsastajasta melko rutinoituneita hyppääjiä. Yksi tärkeimmistä Cajuksen painottamista asioista on ollut se, että hyppäisin enemmän jalat edellä, mitä olenkin harjoitellut. Eilen treenasimme muun muassa kentän laidalla olevia rappusia. Tehtävä oli laukata rappuset ylös, kääntyä mäen päällä, ravata rappusten vieressä olevaa polkua alas ja hypätä siitä metrin korkuiselta banketilta alas.

Jokainen varmasti ymmärtää mitä tapahtuu, jos tätä ei tee jalat edellä ja hevonen kieltää.

Hevoselle oli tekemistä tämänkin jälkeen, kun hyppäsimme taas hyvän korkuista ristikkoa, jonka edessä oli enimmillään kolme ravipuomia. Tintti yritti vimmatusti sovittaa puomien väliin lyhyttä laukkaa, joka olisi sen mielestä ollut helpompi ratkaisu kuin tulla niin reipasta ravia, että pystyisi siitä hyppäämään. Laukkaan pyrähtäneen hevosen laukasta tuli pidätteillä liian monta kertaa niin ponneton ravi, että Tintti kerta kaikkiaan joutui kieltäytymään, koska ei olisi päässyt esteen yli.

Kohelsin rataa ratsastessani niin paljon, että kiteytän kaiken kahteen oivallukseen:

1) Pohje on pidettävä edempänä kaikissa hypyissä, etenkin jos hevonen kyttää tai on jo kieltänyt. Kädellä ei saa jäädä yhtään kiinni.

2) Pari viikkoa sitten ostaman uudet ohjat ovat nekin aivan susi ostos. Pitoa ei ole ollenkaan.