Pari sanaa huoltajuudesta

Neuvolan perhevalmennuksesta sai kolme vuotta sitten mukaansa videon. Katsoimme sen läpi irvistellen, sillä videolla esiintyneen lastenpsykiatrin puhetta oli raivostuttava katsoa. Ei siis kuunnella, vaan katsoa. Ihmisen pitäisi olla elehtimättä niin voimakkaasti, jos häntä kuvataan läheltä.

Videolla oli kuitenkin ihan hyvä pätkä yksinodottajien arjesta. Jollain tapaa oli silmiä avaavaa, kun pienen lapsen äiti kertoi, miten suurin osa ihmisistä on huolissaan siitä, miten hän jaksaa vauvan kanssa yksin silloin, kun lapsi on sairas tai valvottaa. Kun kukaan ei ole jakamassa vanhemmuuden raskasta taakkaa. Tämä tuli itsellenikin ensimmäisenä mieleen.

Äiti videolla kuitenkin kertoi, että hän ei juurikaan kaipaa kumppania niihin ulkopuolisten silmin väsyttäviin tilanteisiin. Sen sijaan hänestä olisi mukava pystyä jakamaan vanhemmuuden ilot jonkun kanssa. Sillä kukaan ei iloitse lapsen ensihymystä, -askeleista tai kikatuksesta samalla tavoin kuin toinen, jolla on sama tunneside lapseen. Jaettu ilo olisi kaksinkertainen ilo.

Ajatuksesta oli helppo saada heti kiinni. On totta, ettei kukaan maailmassa ihastele lasta samoin silmin kuin lapsen vanhemmat silloin, kun he elävät arkea yhdessä. Maailman söpöimmän lapsen toilailuista kertovat Facebook-päivitykset ovat varmasti raivostuttavia, sillä totta on sekin, ettei kenenkään muun lapsi ole söpö. Vain oma on.

En tunnustaudu lapsirakkaaksi. En ylipäänsä pidä kaikista aikuisistakaan. Koirat ovat kivoja vain, jos ne on koulutettu käyttäytymään. Hevoset ovat mielestäni paljon laajemmalla mittakaavalla mukavia, sillä ne ovat useimmiten ammattilaisten kouluttamia eivätkä näin ollen käyttäydy ihan miten sattuu: eli omistajan mielestä tosi söpösti, mutta muiden mielestä huonosti.

Silti oma hevonen on aina se paras. Sitä ei kuitenkaan ihastele kanssani kukaan muu. Sen hassut jutut ovat vain minun ja sen välisiä. Se on joskus vähän harmillinen asia. Oli mukavaa, jos joku muukin katsoisi sitä samoin silmin.