Tyttöurheilua
Hesarissa oli tänään mielenkiintoinen artikkeli lasten kalliista harrastuksista. Toimittaja oli ottanut vertailuun mukaan - yllätys, yllätys - salibandyn, jääkiekon ja jalkapallon. Jutun kuvituksessa kerrottiin pienestä tytöstä, joka saattoi stipendin turvin jatkaa koripalloharrastustaan.
Jutun mukaan Jyväskylän yliopiston liikuntasuunnitelun professori Kimmo Suomi sanoo, että lasten jan uorten harrastukset ovat jakautuneet selkeästi ala- ja yläluokan lajeihin. Alaluokan lajeja ovat pesä-, jää- ja koripallo sekä salibandy. Yläluokan lajeja mm. hiihto ja jääkiekko.
Ei sanaakaan ratsastuksesta. Ei sanaakaan taitoluistelusta. Ei sanaakaan tanssiurheilusta, taiteista. Kalliita ovat poikain lajit. HIFKin D- tai C- junnujen kausi maksaa kuulemma 3740 euroa. Kansallislajimme tarvitsee varmasti kipeästi lisää tukea.
Jokainen myöntää, että kiekkoilu on kallis laji. Se sitoo myös vanhempien ajankäytön. Ratsastus on siihen verrattuna halpaa, koska kyllä tuolla summalla yksi lapsi ratsastaa pääkaupunkiseudun hinnoillakin jopa kahdesta kolmeen ratsastustuntia viikossa!
Olen aina välillä ottanut erinäisissä yhteyksissä puheeksi sen, ettei niin sanottua tyttöurheilua tueta samassa määrin kuin poikaurheilua. Sanomalehtien urheilusivut täyttyvät uutisilla Hesarin jutussa mainituista lajeista. Täytyy olla maila tai pallo, jotta lajia voidaan kutsua urheiluksi. Lajin pitää olla kaikkien harrastettavissa. Lätkää ei silti mielletä rikkaiden lajiksi, vaikka se mainittuja kausimaksuja kauhistellessa ja lätkää harrastavien perheiden puheita kuunnellessa helposti sellaiselta vaikuttaa.
En ole koskaan nähnyt kansalaisaatehenkisesti peräänkuulutettavan jokaiselle nuorelle mahdollisuutta puuhastella hevosten kanssa. Mielestäni ratsastus olisi henkireikä monelle syrjäytymisuhan alla elävälle nuorelle. Teini-ikäiselle on maailmanloppu, jos vanhemmat eivät pysty kustantamaan harrastusta. Kerran tällaisen tukia peräänkuuluttavan keskustelun yhteydessä sain sitten kuulla, että miksi en sitten itse antaisi tällaisten nuorten ratsastaa hevostani?
Ajatus on mielenkiintoinen. Vaikka haluaisinkin yksityishenkilönä tukea yksittäisen ihmisen harrastusta, en haluaisi ajatella sitä velvollisuudekseni. Pitäisikö meidän kaikkien hevosenomistajien ryhtyä hyväntekijöiksi? Kukaan tuskin ehdottaa junnuvalmentajalle, että kai sinä nyt hyväntekeväisyyttäsi kustannat joukkueesi nuorten varusteita, kun kerta heistä niin kovasti olet huolissasi. Tosin vaikka se olisi mahdollista, se tuskin olisi pidemmän päälle kestävä ratkaisu.
Hevosharrastajia on paljon, mutta silti suostumme toimimaan marginaalissa, ihan omillamme. Kärsimme siitä, että tämä mielletään rikkaiden lajiksi. Eliitin. Emme me tarvitse tukea. Sen sijaan jokapojan täytyy päästä jääkiekkoilemaan ja haaveilemaan NHL- urasta. Tytöt ne voivat vaikka silitellä niitä heppoja, jos eivät voi ratsastaa.
Mitä tulee tähän elitismiin, tallikaveri kiteytti asian kivasti: hevoskauppojen jälkeen en ole matkustellut ja ostan vaatteeni kirppiksiltä. En tiennyt, että Suomen rikkaimmat elävät näin.
Yksi asia kaikissa tyyriissä urheilulajeissa on yhteistä: Mitä enemmän välineitä ja varusteita tarvitaan ja mitä enemmän on rakennettava varta vasten lajin tarpeisiin tarkoitettuja tiloja ja rakennuksia, sitä suuremmat ovat kustannukset. Ratsastuksen summat pysyvät lätkää maltillisempina, koska C- ja D- junnuikäiset ratsastajat tyytyvät ratsastamaan yhden ratsastustunnin viikossa.
Olisiko meillä ratsastuksessakin enemmän huippuja, jos lajia tuettaisiin niin, että ratsastaminen olisi mahdollista hiukan useammin? Lätkää ja pallopelejähän pitää olla mahdollisuus treenata viidesti viikossa, jotta voi päästä huipulle.
Vaikka ei kai kaiken tekemisen tarvitse tähdätä huipulle pääsyyn. Riittää, että on kivaa.
Jutun mukaan Jyväskylän yliopiston liikuntasuunnitelun professori Kimmo Suomi sanoo, että lasten jan uorten harrastukset ovat jakautuneet selkeästi ala- ja yläluokan lajeihin. Alaluokan lajeja ovat pesä-, jää- ja koripallo sekä salibandy. Yläluokan lajeja mm. hiihto ja jääkiekko.
Ei sanaakaan ratsastuksesta. Ei sanaakaan taitoluistelusta. Ei sanaakaan tanssiurheilusta, taiteista. Kalliita ovat poikain lajit. HIFKin D- tai C- junnujen kausi maksaa kuulemma 3740 euroa. Kansallislajimme tarvitsee varmasti kipeästi lisää tukea.
Jokainen myöntää, että kiekkoilu on kallis laji. Se sitoo myös vanhempien ajankäytön. Ratsastus on siihen verrattuna halpaa, koska kyllä tuolla summalla yksi lapsi ratsastaa pääkaupunkiseudun hinnoillakin jopa kahdesta kolmeen ratsastustuntia viikossa!
Olen aina välillä ottanut erinäisissä yhteyksissä puheeksi sen, ettei niin sanottua tyttöurheilua tueta samassa määrin kuin poikaurheilua. Sanomalehtien urheilusivut täyttyvät uutisilla Hesarin jutussa mainituista lajeista. Täytyy olla maila tai pallo, jotta lajia voidaan kutsua urheiluksi. Lajin pitää olla kaikkien harrastettavissa. Lätkää ei silti mielletä rikkaiden lajiksi, vaikka se mainittuja kausimaksuja kauhistellessa ja lätkää harrastavien perheiden puheita kuunnellessa helposti sellaiselta vaikuttaa.
En ole koskaan nähnyt kansalaisaatehenkisesti peräänkuulutettavan jokaiselle nuorelle mahdollisuutta puuhastella hevosten kanssa. Mielestäni ratsastus olisi henkireikä monelle syrjäytymisuhan alla elävälle nuorelle. Teini-ikäiselle on maailmanloppu, jos vanhemmat eivät pysty kustantamaan harrastusta. Kerran tällaisen tukia peräänkuuluttavan keskustelun yhteydessä sain sitten kuulla, että miksi en sitten itse antaisi tällaisten nuorten ratsastaa hevostani?
Ajatus on mielenkiintoinen. Vaikka haluaisinkin yksityishenkilönä tukea yksittäisen ihmisen harrastusta, en haluaisi ajatella sitä velvollisuudekseni. Pitäisikö meidän kaikkien hevosenomistajien ryhtyä hyväntekijöiksi? Kukaan tuskin ehdottaa junnuvalmentajalle, että kai sinä nyt hyväntekeväisyyttäsi kustannat joukkueesi nuorten varusteita, kun kerta heistä niin kovasti olet huolissasi. Tosin vaikka se olisi mahdollista, se tuskin olisi pidemmän päälle kestävä ratkaisu.
Hevosharrastajia on paljon, mutta silti suostumme toimimaan marginaalissa, ihan omillamme. Kärsimme siitä, että tämä mielletään rikkaiden lajiksi. Eliitin. Emme me tarvitse tukea. Sen sijaan jokapojan täytyy päästä jääkiekkoilemaan ja haaveilemaan NHL- urasta. Tytöt ne voivat vaikka silitellä niitä heppoja, jos eivät voi ratsastaa.
Mitä tulee tähän elitismiin, tallikaveri kiteytti asian kivasti: hevoskauppojen jälkeen en ole matkustellut ja ostan vaatteeni kirppiksiltä. En tiennyt, että Suomen rikkaimmat elävät näin.
Yksi asia kaikissa tyyriissä urheilulajeissa on yhteistä: Mitä enemmän välineitä ja varusteita tarvitaan ja mitä enemmän on rakennettava varta vasten lajin tarpeisiin tarkoitettuja tiloja ja rakennuksia, sitä suuremmat ovat kustannukset. Ratsastuksen summat pysyvät lätkää maltillisempina, koska C- ja D- junnuikäiset ratsastajat tyytyvät ratsastamaan yhden ratsastustunnin viikossa.
Olisiko meillä ratsastuksessakin enemmän huippuja, jos lajia tuettaisiin niin, että ratsastaminen olisi mahdollista hiukan useammin? Lätkää ja pallopelejähän pitää olla mahdollisuus treenata viidesti viikossa, jotta voi päästä huipulle.
Vaikka ei kai kaiken tekemisen tarvitse tähdätä huipulle pääsyyn. Riittää, että on kivaa.
Huippua pohdintaa! (: Oon kyllä ihan samaa mieltä. Jotenkin tuntuu, että ihmiset ajattelevat vähän alentavasti: "Ne on niitä heppatyttöjä". Esim. itsellä sellaiset kaverit, jotka eivät ratsasta, eivät ole lähes lainkaan kiinnostuneita mulle rakkaasta harrastuksesta..
VastaaPoistaJa tämä on kyllä niin totta: " Hevoskauppojen jälkeen en ole matkustellut ja ostan vaatteeni kirppiksiltä. En tiennyt, että Suomen rikkaimmat elävät näin. " Kun laittaa rahaa siihen hevoseen, se raha ei tuu ylimääräisenä vaan se otetaan sitten jostain muusta pois.
Tää on kyllä niin mielenkiintoinen aihe! Ja samalla myös omakohtainen, sillä meillä harrastetaan vain ratsastusta ja jääkiekkoa (eikä ole rahaa mihinkään muuhun ;) ). Mutta olen kyllä paljon miettinyt tuota jääkiekon suosimista, etenkin sen Kyran kommentin jälkeen Ypäjä-sarjassa. En nimittäin ole huomannut, että jääkiekko tuettaisiin yhtään sen enempää rahallisesti kuin ratsastustakaan, jääkiekon takana on yleensä isompi organisaatio (paljon lapsia = paljon vanhempia) ja vanhemmat eri tavalla sitoutuneita kuin ratsastuksessa on. Toki monesti kunnat tukevat jäähalleja, mutta ainakin täällä meidän alueella mukana rahallisesti (osakkeiden muodossa) on myös paljon yksityisiä ja pieniäkin yrityksiä. Mikään ei estäisi samanlaista esim. maneesien osalta. Tosin ihan samanlaista yhteisöllisyyttä en ole ratsastuksessa huomannut...
VastaaPoistaHyvä pointti. Jääkiekossahan tukea tulee seuroille edustusjoukkueiden pääsylipputuloina. Samaa ei voi sanoa ratsastuksen osalta. Toki seuratyötä painetaan talkohengellä molemmissa lajeissa.
PoistaTuo maneesiasia on varmasti juuri noin. Tukijoita on silti varmasti vaikeampi saada, kun ei ole niitä suuria massoja katsojia, jotka kävisivät katsomassa maneesin laidoille levitettyjä mainoksia.
Tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen sain sähköpostia. Kommentti on mielestäni julkaisemisen arvoinen. Valitettavasti se, että blogini kommentointi anonyymina ei ole mahdollista, oli estänyt kirjoittajaa kommentoimasta tekstiä. Tässä kirjoitus:
VastaaPoista"Tuo 3740€ jääkiekkokaudesta kuulostaa itselle ratsastajana isolta summalta, vaikka ratsastan mielestäni aika paljon. Tällä hetkellä käytössä kaudelle 80x kausikortti (1440€) ja siihen päälle sitten kisoja ja valmennuksia kuukausittain. En silti usko pääseväni lähellekkään tuota summaa. Minulla ei siis ole omaa hevosta.
Edelliset 3 vuotta olen toki ratsastanu enemmän, kiitos ratsastuslukiossa opiskelun. Lukion kustantamat 1-2h/vko + vanhempien kustama 1h/vko antoi mahdollisuuden (edes yrittää) kehittyä. Tunti viikossa olisi ollut pelkästään turhauttavaa.
Ja jälkikäteen mietittynä ratsastus oli se asia, joka piti minut suhteellisen järjellisenä lukioajan läpi."
Täysin samaa mieltä. Teksti herätti sen verran omiin harrastuksiin liittyviä mietteitä, että päätin kommentoida.
VastaaPoistaOmalla perheelläni ei ole ollut resursseja kustantaa omaa hevosta tai useampia tunteja, kahdeksan vuotiaasta tähän päivään asti olen ratsastanut kerran viikossa (kahdeksan vuotta). Nuorempi veljeni harrastaa jalkapalloa, ohjatut treenit n. 4-5krt/vko ja pelit ja turnaukset päälle. Kustannukset ovat vanhempieni mukaan suunnilleen samat (ratsastan pk-seudulla). Nuorempana minulla oli kovin usein tunne, että veljeni harrastus on tärkeämpi ja siihen panostetaan kun se ei ole niin kallista. Vanhempani ovat huomattavasti enemmän myös kiinnostuneempia lajina jalkapallosta kuin ratsastuksesta, ja se suotakoon heille. Tässä asemassa en vain tiedä voinko edes pyytää heitä osoittamaan kiinnostusta lajilleni, ovathan he monta vuotta alkutaipaleellani istuneet maneesissa seuraamassa tunteja ja kuskanneet, olleet aidosti kiinnostuneitakin. Sittemmin jalkapallon astuttua kuvioihin kuskaukset ovat vähentyneet, ja olen usein se jonka pitää joustaa ja siirtää tuntia jos jotain muuta menoa sattuukin perheelle samalle päivälle. Jalkapallotreenejä ei toki jätetä väliin kuin erittäin painavasta syystä. Usein koko arki pyörii fudiksen ympärillä, mikä tuntuu välillä jopa huvittavalta, kuinka hullaantuneita siihen lajiin ollaan.. :D
Tämä asennoituminen kun vaikuttaa olevan ilmeisen yleinen, "tytöt ne voivat vaikka silitellä niitä heppoja, jos eivät voi ratsastaa"-lausahdus tuntuu jotenkin kovin omakohtaisesta. Kyllä minäkin suhteita luomalla ja itse töitä tekemällä harrastukseni eteen olen päässyt harrastamaan hieman enemmän, liikuttamaan muutamia hevosia ilmaiseksi, mutta kovin pienimuotoisesti siis. Kunpa minullakin olisi mahdollisuus toteuttaa rakasta harrastusta useammin kuin kerran viikossa, se ratsastuskerta on mulle melkeinpä henkireikä, ratsastaessa kun elää niin hetkessä ja kaikki muut mieltä painavat asiat on kaukana mielestä. Nyt lukiossa opiskellessa sen merkitys on entisestään korostunut. Joka tapauksessa en tahdo olla itsekäs, olen todella kiitollinen vanhemmilleni että he mahdollistavat harrastukseni. On vain toisinaan kovin turhauttavaa harrastaa pienimuotoisesti, kun halua ja intoa olisi paljon aktiivisemmalle harrastamiselle, ja seurata vierestä kun sisarus saa harrastaa niin paljon kuin vain ikinä jaksaa, lajin valintansa vuoksi. Raha tuntuu olevan se, joka on toisinaan myös oikea syy epäjakaumalle tyttöjen ja poikien urheilussa, toisinaan se tuntuu olevan tekosyy, poikaurheiluun panostukseen yleisellä tasolla vaikuttaa myös sen kiinnostavuus.
Kiitos kommentistasi. Olen nykyisin monta kertaa huomannut pelkääväni jo etukäteen, millaista epäsuhtaa aiheutan lapsissani sitten joskus, jos toinen kiinnostuu ratsastuksesta ja toinen vaikkapa juuri jostain pallopelistä. En ole koskaan ollut kiinnostunut palloilulajeista ja minun on vaikea kuvitella niistä innostuvani. Silti minusta tuntuu karmealta se, jos en olis kiinnostunut jostain, minkä harrastaminen on lapselleni täydellinen henkireikä. Mutta näin se varmasti menee todella monessa perheessä ja kyllä lapset sen huomaavat, vaikka esittäisi mitä. Ja juuri tuo kuvailemasi tunne siitä, että ollaan kiinnostuneita enemmän siitä sisaruksen lajista, on varmasti arkea monessa perheessä. Itsellänikin oli tunne, että kyllä siskoni teatteriesitykset katsottiin, mutta oliko kukaan koskaan maneesissa, kun minä ratsastin? Noh, kaupunginteatterin katsomossa oli varmasti miellyttävämpää viettää iltaa kuin maneesin laidalla tai kentällä tihkusateessa.
PoistaEräs ammattivalmentaja sanoi joku aika sitten, että ratsastuksessa tärkeintä on oikeastaan vain vanhemmat, jotka ovat kiinnostuneita. Se mahdollistaa harrastamisen ja keinojen löytymisen, vaikka perhe ei olisi valtavan varakas. Itselläni tilanne oli nuoruudessa se, että turhauduin niin suuresti ratsastamaan vain kerran viikossa, että pistin pillit pussiin kokonaan. Se oli sääli, vaikka sainkin myöhemmin aloitettua uudelleen.
Yritän oikeastaan sanoa, että koeta sinnitellä ja miettiä ratsastuksen laatua se sijaan, että harmittelisit kertojen määrän vähyyttä. Jalkapallo on melko edullinen laji osin siksikin, ettei siinä junioritasolla tarvita vielä ammattivalmentajia, joita ratsastuksessa käytetään ihan alusta alkaen.