Loman jälkeen

Joskus loman jälkeen vain on väsyneempi kuin ennen lomaa.

Loman alkajaisiksi tuli uutisia maneesistamme. Ratsastuksen luonne extreme-lajina sai sen myötä aivan uudet mittasuhteet. Tintti oli tietenkin kengitetty uutisia edeltävänä iltana, joten enpä arvannut pyytää sille tilsakumeja myös takajalkoihin. Olemme perinteisesti menneet talvet pelkillä etujalkojen tilsakumeilla.

Ajelimme lauantaina pois kaupungista. Sunnuntaina tuli juuri niitä uutisia, joita haluaa kuulla muutaman sadan kilometrin päähän kun tietää, ettei voi tulla itse katsomaan:
- Hevosesi kompuroi boksista ulos niin, että pelkäsin sen kaatuvan nenälleen!

Tintti oli ilmeisesti jäänyt karsinassa kiinni, siitä antoi viitteitä seinille laonneet turpeet. Se kuitenkin vertyi kävellessä eikä ontunut. Yritin ajattella sen olevan hyvissä ja tarkkailevissa käsissä, mitä se olikin. Seuraavina päivinä sitä kävelytettiin paljon.

Eläinlääkäri tuli keskiviikkona vetämään sitä hännästä ja mittaamaan mahdolliset tulehdusarvot. Ei sanomista. Ärsytti, kun en itse päässyt paikalle. Hevonen kuitenkin oli kotopuolessa kankea ja me lomalaiset olimme toisaalla molemmat niin tukkoisia, että nukuimme yömme kolmen tunnin pätkissä. Tosi virkeää. Eläinlääkärin uutiset olivat kuitenkin positiivisia: Cushing-lääkkeestäkin oli kuulemma tullut markkinoille varta vasten eläimille suunnattu versio, joten lääkkeen hinta halpenee ilmeisesti miltei kolmanneksella.

Mutta tiedättekö, tässä siunatussa tilassa hyödyttömyyden tunne on hyödyttömyyden tunne potenssiin 10! Olet poissa ja puhelimen varassa. Kaiken kruunaa se, ettei pysty liikkumaan puuskuttamatta. Jotenkin omalla kohdallani kaikki kulminoituu siihen: en voi liikkua. Minulla on sairas hevonen, valtava vatsa ja uhmaikäinen lapsi eikä yhtälö ihan toimi. Jos joku uskaltaa nyt tulla sanomaan, että nauti, saatan heittäytyä väkivaltaiseksi. Ainakin sanallisesti.

Kotiinpäin ajellessani sain vielä soiton, että hevonen on vaisu, olisiko vähän lämpöä. Liikutuksesta oli kuitenkin ollut sen verran vähän aikaa, ettei lämmön suhteen kannattanut vetää kummoisia johtopäätöksiä. Ruokakin hevoselle maistui.

Tänään takajalassa oli imppari. Toivottavasti vain (kansankielisesti) imppari. Kävelytystä ja haudetta. Tintti ei onneksi onnu.

Onpa rauhoittavaa olla kotona. Nuhatkin hellittävät. Huomenna pääsee töihin.

Vieras kynä

Sain kunnian kirjoittaa kuntohaastejoukkueiden aloituksen SRL:n kuntohaasteblogiin, jonne on tarkoitus kerätä postauksia kaikilta haasteeseen osallistuvilta joukkueilta. Käy katsomassa se täältä: http://kunnonratsut.blogit.fi/napakympin-metsastysta/

Kuntoilusta lisää osoitteessa http://www.ratsastajankunto.fi/fi/

Terveisiä mummilta

Kuivahtanut täysrukiinen ruisleipä.

Äitini nauroi, että vie terveisiä mummilta: leikkasi leivän siivuiksi ja laittoi uuniin kuivamaan.

Centered riding

Kaiken ratsastamisen pitäisi perustua liikkeeseen mukautumiseen, hengittämiseen ja pehmeyteen. Minä en sen tähden ole aivan täysin ymmärtänyt, miksi Centered Riding´ista puhutaan jonkinlaisena ratsastukseen liittyvänä erityisen poikkeuksellisena tyylisuuntana. Joskus kuulostaa siltä, että ihmiset ottavat CR-tunteja ikään kuin kyseinen tapa ratsastaa olisi rinnastettavissa kouluratsastukseen, esteratsastukseen tai lännenratsasatukseen.

Yksi menee CR-kurssille, toinen maastoestekurssille. Loppuaikako tehdään ihan jotain muuta? Minulle tulee väkisin aina mieleen kysymys: miten he muulloin sitten ratsastavat? Ei kai ole olemassa minkään muunlaista ratsastamista. Vain väärää.

En tarkoita, etteikö CR-tunnit olisi hyvä juttu. Ne ovat itse asiassa ihan loistava asia ja koko ratsastuksen perusta. Tätä eräänlaiseksi ratsastamisen tyylisuunnaksi rinnastamista vain vastustan. Vähän yhtä tyhmää, kuin että ravintolan ruokalistalta löytyisi kasvis-, kala- ja liharuokien rinnalta "asiakkaille tarjoiltavat ruoat".

Kun eikös se ole se ravintolan juttu.

http://www.scanarab.net/centeredriding/

P.S. Ymmärrän kyllä, että CR on rekisteröity tavaramerkki ja ohjaajilta vaaditaan lisenssi, jotta voidaan puhua CR-tuntien antamisesta. Marisen silti ja toivon, että kaikki valmentajat keskittyvät samoihin perusasioihin, kutsuvat sitä sitten millä nimellä tahansa.

Kuntoilua

Vedin eilisaamuna talvisaappaita ähisten jalkaani.

Sumeesti satanen lasissa. Tai sitten motarilla viittäkymppiä

- Kuntohaasteen ensimmäinen osa, treenivaatteiden päällepukeminen: Valitettavasti reputettu, mieheni irvaili.

Minua nauratti, mutta uhosin silti:
- Jos puet minut illalla, niin kyllä minä menen ja juoksen!

Ylpeyteni sarkastisia rippeitä keräillen puhisin saappaat jalkaani, selvisin työpäivästä ja pukeuduin vielä varsin omatoimisesti illan haasteeseen. Urheiluvaatteet venyvät.

Kahdeksalta ratsastusseuramme joukkue kokoontui SRL:n kuntohaasteen merkeissä maneesiin juoksemaan vaadittua 1500 metrin matkaa. Meidän maneesissamme se tarkoitti tarkalleen ottaen 10 ja puolta kierrosta.

Kaikki menivät lujempaa. Pää huusi, että juokse. Kroppa kuiskaili, että älä. Lopulta hölköttelin kierroksista kolme, ja ai että miten tuntui hyvältä! Enää kaksi kuukautta jäljellä tätä symbioosia. Sitten saan taas olla yksin kropassani ja lähden lentoon!

Tyttöurheilua

Hesarissa oli tänään mielenkiintoinen artikkeli lasten kalliista harrastuksista. Toimittaja oli ottanut vertailuun mukaan - yllätys, yllätys - salibandyn, jääkiekon ja jalkapallon. Jutun kuvituksessa kerrottiin pienestä tytöstä, joka saattoi stipendin turvin jatkaa koripalloharrastustaan.

Jutun mukaan Jyväskylän yliopiston liikuntasuunnitelun professori Kimmo Suomi sanoo, että lasten jan uorten harrastukset ovat jakautuneet selkeästi ala- ja yläluokan lajeihin. Alaluokan lajeja ovat pesä-, jää- ja koripallo sekä salibandy. Yläluokan lajeja mm. hiihto ja jääkiekko.

Ei sanaakaan ratsastuksesta. Ei sanaakaan taitoluistelusta. Ei sanaakaan tanssiurheilusta, taiteista. Kalliita ovat poikain lajit. HIFKin D- tai C- junnujen kausi maksaa kuulemma 3740 euroa. Kansallislajimme tarvitsee varmasti kipeästi lisää tukea.

Jokainen myöntää, että kiekkoilu on kallis laji. Se sitoo myös vanhempien ajankäytön. Ratsastus on siihen verrattuna halpaa, koska kyllä tuolla summalla yksi lapsi ratsastaa pääkaupunkiseudun hinnoillakin jopa kahdesta kolmeen ratsastustuntia viikossa!

Olen aina välillä ottanut erinäisissä yhteyksissä puheeksi sen, ettei niin sanottua tyttöurheilua tueta samassa määrin kuin poikaurheilua. Sanomalehtien urheilusivut täyttyvät uutisilla Hesarin jutussa mainituista lajeista. Täytyy olla maila tai pallo, jotta lajia voidaan kutsua urheiluksi. Lajin pitää olla kaikkien harrastettavissa. Lätkää ei silti mielletä rikkaiden lajiksi, vaikka se mainittuja kausimaksuja kauhistellessa ja lätkää harrastavien perheiden puheita kuunnellessa helposti sellaiselta vaikuttaa.

En ole koskaan nähnyt kansalaisaatehenkisesti peräänkuulutettavan jokaiselle nuorelle mahdollisuutta puuhastella hevosten kanssa. Mielestäni ratsastus olisi henkireikä monelle syrjäytymisuhan alla elävälle nuorelle. Teini-ikäiselle on maailmanloppu, jos vanhemmat eivät pysty kustantamaan harrastusta. Kerran tällaisen tukia peräänkuuluttavan keskustelun yhteydessä sain sitten kuulla, että miksi en sitten itse antaisi tällaisten nuorten ratsastaa hevostani?

Ajatus on mielenkiintoinen. Vaikka haluaisinkin yksityishenkilönä tukea yksittäisen ihmisen harrastusta, en haluaisi ajatella sitä velvollisuudekseni. Pitäisikö meidän kaikkien hevosenomistajien ryhtyä hyväntekijöiksi? Kukaan tuskin ehdottaa junnuvalmentajalle, että kai sinä nyt hyväntekeväisyyttäsi kustannat joukkueesi nuorten varusteita, kun kerta heistä niin kovasti olet huolissasi. Tosin vaikka se olisi mahdollista, se tuskin olisi pidemmän päälle kestävä ratkaisu.

Hevosharrastajia on paljon, mutta silti suostumme toimimaan marginaalissa, ihan omillamme. Kärsimme siitä, että tämä mielletään rikkaiden lajiksi. Eliitin. Emme me tarvitse tukea. Sen sijaan jokapojan täytyy päästä jääkiekkoilemaan ja haaveilemaan NHL- urasta. Tytöt ne voivat vaikka silitellä niitä heppoja, jos eivät voi ratsastaa.

Mitä tulee tähän elitismiin, tallikaveri kiteytti asian kivasti: hevoskauppojen jälkeen en ole matkustellut ja ostan vaatteeni kirppiksiltä. En tiennyt, että Suomen rikkaimmat elävät näin.

Yksi asia kaikissa tyyriissä urheilulajeissa on yhteistä: Mitä enemmän välineitä ja varusteita tarvitaan ja mitä enemmän on rakennettava varta vasten lajin tarpeisiin tarkoitettuja tiloja ja rakennuksia, sitä suuremmat ovat kustannukset. Ratsastuksen summat pysyvät lätkää maltillisempina, koska C- ja D- junnuikäiset ratsastajat tyytyvät ratsastamaan yhden ratsastustunnin viikossa.

Olisiko meillä ratsastuksessakin enemmän huippuja, jos lajia tuettaisiin niin, että ratsastaminen olisi mahdollista hiukan useammin? Lätkää ja pallopelejähän pitää olla mahdollisuus treenata viidesti viikossa, jotta voi päästä huipulle.

Vaikka ei kai kaiken tekemisen tarvitse tähdätä huipulle pääsyyn. Riittää, että on kivaa.

Puhutaanko siitä vai hänestä?

Kuulin kattoa korjaavien remonttimiesten naureskelevan, miten tarkasti elukoita tallilla hoidetaan.
- Monenkohan näistä naisista aviomies saa lähellekään yhtä hyvää hoitoa, yksi arveli.
- Onkohan niillä miehiä ollenkaan, nauroi siihen toinen.

Kohotin katseeni, en sanonut mitään. Mietin, millaista hoitoa aikuinen työkykyinen ihminen nyt ylipäänsä tarvitsee. Sitä yleensä saa, mitä on valmis myös itse antamaan.

Yhden vitsin mukaan suomalaiset eivät käytä hän- pronominia. Paitsi elukoista. Olen tästä hyvin voimakkaasti eri mieltä. Myö eteläkarjalaiset ainaskii tiijjetää, et hää o hää, jos hää suvaittee olla siin paikalla. Jos hää o muual, hää saattaa olla se, mut useimmiten hää o silti hää. Siin ku on vähä henkilökohtasempi ote.

Minä ja iskä, jonka mielestä kenenkään yli ei saanut puhua.

Tämä oli asia, jota eräs yliopistonlehtori ei ollut meinannut hyväksyä. Hän oli julistanut, miten puhekielessä se on korvannut hänet, mistä joukko eteläkarjalaisia suomenopiskelijoita oli ollut eri mieltä. En muista, mikä lopputulos väittelyllä oli. Ainakin lappeenrantalaiset ystäväni ja tuttavani osaavat kertoa, mite hää ei sit vissii ollu käyny Itä-Suomes ollekaa.

Korvaani särähtää edelleen, jos joku viittaa läsnäolevaan ihmiseen sanoilla se tai toi. Jos oletusarvo on, että asianomaisen on tarkoituskin kuulla, mitä hänestä puhutaan, sanotaan hän tai käytetään etunimeä. "Marihan se tässä just sano, että aikoo tehä sen. Jos oisit kuunnellut, mitä hää sano, ei tarttis kysellä."  Kyseinen lause on turhautuneisuuden sivumausta huolimatta kohteliaasti rakennettu.

Mutta puhe arkikielistyy. Silti en voi olla ajattelematta, että puhe pitää sisällään kokonaisen ajatusmaailman. Olet sitä, miten puhut. Joko huomioit muita tai sitten et. Myös lapset ovat olemassa, vaikka heidän ylitsensä tuntuu olevan hirvittävän helppo puhua; olla kuin he olisivat ikuisesti imeväisikäisiä, kyvyttömiä ottamaan kantaa omiin asioihinsa. Ota siinä sitten vastuuta elämästäsi, jos täysi-ikäisyyden kynnykselläkin äitisi hoitaa asioitasi edelleen niin kuin olisit vain oman elämäsi statisti. "Se on ollut tosi nuhainen eikä ole jaksanut tulla kouluun". Ja Mikko vieressä nyökkää.

Paitsi että elukoistahan tässä piti puhua. Nehän eivät osaa puhua omasta puolestaan vaan toden totta tarvitsevat puhemiehen. Tintti kuitenkin on useimmiten se. Paitsi jos hän on läsnä. Silloin häntä silitetään ja kerrotaan, miten tämä tässä on onneksi ollut terveenä. Mitä nyt meillä vähän nuhaa ja kenkä irti.

Silti en voi olla ajattelematta, että lukematon määrä vanhempia, sekä historiassa että tulevaisuudessa, on kasvattanut ja tulee kasvattamaan lapsiaan päätöksentekokyvyttömiksi. Sen huomaa, kun astuu vaatekauppaan aikuisen miehen kanssa: myyjä kuvittelee, että nainen on joka tapauksessa se, joka päätöksen tekee ja suuntaa puheensä miehen ohi. Oks nää farkut niinku sille hyvät?

Tällaiset ylipuhutut ja unohdetut miehet tarvitsevat ja janoavat aina jotakuta hoitamaan heitä. Etenkin sen jälkeen, kun he ovat päivän korjanneet tallin kattoa ja tulleet kateellisiksi hevosille.