Raskaita aikoja

Tekisi aivan hurjasti mieli ratsastaa. Sen sijaan pystyn hädin tuskin vetämään Pinken pulkassa tarhaan ilman, että vanne kiristää vatsaa. Se saa vanteen kiristymään päänkin ympärillä.

En varsinaisesti hehku raskauden ja äitiyden onnea. Suokaa anteeksi, mutta mielestäni koko äitiyden hehku on ainoastaan tapa saada ryhävalaiksi itsensä tuntevat ihmiset vakuutettua siitä, että kyllä se siitä. Minulla on tällä hetkellä aivan karmean suuri vatsa ja suurin osa ihmisistä luulee minun jäävän äitiyslomalle ihan pian. Jään kahden kuukauden kuluttua.

Pötsi rv 26

Kun vatsani syksyllä alkoi kasvaa, kuljin aamuisin hetken aikaa kaksinkerroin. Vatsalihakset kiristivät, kunnes antoivat periksi. Jouduin lopulta jättämään ratsastamisen aikaisemmin kuin Pinkeä odottaessani, jolloin ratsastin vielä viikolla 24. Sen jälkeen olo muuttui tukalaksi eikä Tintti enää päästänyt minua selkään, pyöri vain. Olin alkusyksystä toiveikas sen suhteen, että ratsastaisin tällä kertaa pidempään, sillä olin niin paljon paremmassa kunnossa kuin edellisellä kerralla. Vaan toisin kävi.

Lääkäri vahvisti pari viikkoa sitten, etteivät vatsalihakset enää toisessa raskaudessa välttämättä jaksa tukea kasvavaa kohtua yhtä napakasti kuin ensimmäisessä ja siksi ratsastaminen ei ehkä ole mahdollista samalla tavoin. Ei, vaikka vatsalihakset olisivat lähtötilanteessa paljon paremmassa kunnossa kuin ensimmäisessä raskaudessa. - Sinä olet sitä paitsi kolme vuotta vanhempi, lääkäri ystävällisesti muistutti. Ratsastukseni loppuivat nyt viikolle 20, jolloin vatsalihaksiin alkoi pistää. Tintti ei pistänyt pahakseen, se oli taas alkanut pyöriä...

Yleisesti tämä raskaus on ollut melko raskas. Lenkkeily oli pakko jättää ihan alkuraskaudessa, koska sykkeet nousivat pienestäkin rasituksesta epämiellyttävän korkeiksi. Ratsastaminen oli pitkän ainoa asia, mitä pystyin tekemään. Olisin varmasti hypännyt hiukan pidempään, ellei cushing-lääkitys olisi alkanut näkyä Tintissä hermosto-oireiluna lokakuun loppupuolella. Kun lääkitys sitten viimein saatiin kohdilleen, oltiin jo yli ensimmäisen raskauskolmannekseni.

On siis pakko hyväksyä, etten mene tällä kertaa synnyttämään yhtä hyvässä fyysisessä kunnossa kuin viimeksi. Itse asiassa kuntoni on romahtanut aivan täysin. Kun jouluaattoaamuna kävelin tallista maneesille katrillia katsomaan, maistoin veren suussani. Ei puhettakaan, että voisin tehdä Tintin kanssa pitkiä talutuslenkkejä saati ohjasajaa. Jo pelkät työmatkat julkisia kulkuvälineitä käyttäen ovat vaikeita, vaikka en tällä kertaa edes voi pahoin kaikista niistä hajuista, joita niissä kohtaan.

Oli aikaa siivota kaappikin uuteen uskoon.

Kovasti silti toivon, että pystyisin synnyttämään tämän pikkumiehen normaalisti, vaikka hän onkin ennustetusti siskoaan suurempi synnytettävä. Puukolla auki vedetyt vatsalihakset eivät helpottaisi arjen pyörittämistä eivätkä kesän ratsastussuunnitelmia. Sektion jälkeen en palaisi satulaan muutamassa viikossa.

Siinä mielessä Pikkuveli syntyy hyvään aikaan, että ainakin teoriassa ehtisin loppukesästä kenttäkisoihin. Sellaisissa juippi ehti olla mukana jo viime elokuussa; sain tosin tietää siitä vasta viikko kisojen jälkeen.

Pinkeä odottaessani olin vakuuttunut siitä, että raskaudenaikainen hyvä kunto on vain omaa viitseliäisyyttä ja että ennen raskautta aktiivisesti liikkunut pystyy liikkumaan myös raskausaikana. Tässä raskaudessa en pysty ajattelemaan samoin. Koska liikunta jäi, olen tietysti myös lihonut.

Pinke kyselee vähän väliä, että jaksatko äiti, jaksatko? Olen luvannut, että kesällä taas juostaan. Tintti tietenkin on virkeä ja virkistynyt. Maltan tuskin odottaa, että kesä tulee. Haluan mennä lujaa, en lyllertää enkä puuskuttaa!