Kun ratsastaminen pelottaa
Ratsastusta harrastavat vanhemmat ihmettelivät, miksi ala-asteikäisen lapsen ratsastusinto oli alkanut laantua. Vikaa etsittiin ratsastuskoulunopettajasta ja siitä, etä lapselle annetaan liian laiska poni. Että siinä menee mielenkiinto. Ratsastuksenopettaja kertoi joutunensa lopulta sanomaan vanhemmille, että kyse on ainoastaan siitä, että lastanne pelottaa ratsastaa. Että ratsastus ei vanhempien mielenkiinnosta huolimatta ehkä kuitenkaan ole heidän lapsensa laji.
Kansainvälisen tason esteratsastaja kertoo ratsastuslehdessä, ettei hän pelkää koskaan. Melkoinen paukku häntä ihaileville nuorille, jotka eivät ehkä tunne samoin. Vastausta olisi ehkä pitänyt avata hieman.
Kyseinen ratsastaja nimittäin kertoi samassa lauseessa, että hänen mielestään ratsastaminen on mahdollista vain, jos tietää suoriutuvansa tehtävistä eikä pelkää, sillä pelkäävälle tapahtuu onnettomuuksia. Kiitos toimittajan huolimattoman sanavalinnan, joku saattoi lukea tästä, että pelko pitää unohtaa, painaa pois mielestä. Väärin. Uskon, että kyseinen ratsastaja halusi sanoa, että omaan osaamiseensa pitää pystyä luottamaan, jotta voi päästä huipulle. Kun luottaa, pelko ei hallitse. Luottamus syntyy treenaamalla.
Jokaisella meistä pelko lähtee epävarmuudesta. On yleensä tapahtunut jotain, mikä saa epäilemään omia kykyjä selvitä vastaavanlaisista tilanteista seuraavilla kerroilla. Kansallisen tason esteratsastaja sanoi kärsineensä jossain vaiheessa trippelikammosta rysähdettyään trippelin sekaan. Jos on ratsastanut joskus hevosen kumoon, voi pelko liittyä juuri sillä kyseisellä hevosella ratsastamiseen tai vastaavanlaisiin ratsastusominaisuuksiin. Jos oma tasapaino ei tunnu olevan hallinnassa, hevosen pukittelu pelottaa. Jos hevonen on onnistunut vetämään ratsastajalta ohjat pois ja ryöstäytymään hillittömään laukkaan, ratsastajaa saattaa jännittää, onnistuuko hän seuraavalla kerralla pitämään ohjastuntuman.
Kyllä me kaikki nautimme hallinnantunteesta.
Vaikka oppaat puhuvat, että meidän on ratsastettava oman mukavuusalueemme ulkopuolelle, on selvää, ettemme voi ratsastaa pelko persiissä. Siinä jännittyy myös hevonen. Pahinta on, jos yritämme kieltää sen, että pelottaa. Ratsastuspelko on kuin sängyn alle hiipinyt mörkö, jonka olemassaolosta pitää voida itkeä vanhemmille ja joiden kanssa voidaan sitten yhdessä tarkistaa, onko se siellä. Tämä vaatii valmentajalta herkkyyttä. Pelko hävettää. Mutta kyllä joskus on ihan tervettä pelätä.
Toiset eivät kuitenkaan ymmärrä pelätä. Toisin sanoen, pelottomuus voi johtua siitä, ettei ymmärrä olemassa olevia riskejä. Pelottomuus on myös lapsellista, sillä on lapsellista kuvitella olevansa kuolematon. Ratsastus ei ole riskitön laji. Joka niin kuvittelee, on tyhmä, väärän lajin parissa tai molempia.
Jos pelolle antaa vallan, se alkaa hallita. Joskus ratkaisu voi olla välttää tilanteita, joissa joutuisi pelkäämään. Se voi kuitenkin rajoittaa elämää melkoisesti. Itse olen viimeksi viime kesäisen käsionnettomuuden jälkeen kerännyt itsetuntoni rippeitä kentän pohjalta. Muutaman kerran mieleen hiipi kysymys: hyppäänkö enää koskaan. Itkin ja hyppäsin. Kunnes en enää itkenyt. Hyppäsin taas.
Hevoseen ei voi luottaa täysin. Ainoastaan omia taitojaan voi kehittää niin, että niihin voi oppia luottamaan. Olen tippunut niin usein, etten jaksa edes muistaa. En silti sanoisi, että tasapainoni on onneton; nopeakäänteinen hevoseni on vain onnistunut yllättämään minut usein. Olen kuitenkin pyrkinyt menemään hitaasti ongelmieni syiden äärelle. Jokaisella nuo syyt ovat erilaiset, mutta kuitenkin samanlaiset. Jos ei suostu purkamaan osiksi sitä, mikä meni pieleen, ei pysty rakentamaan palasista mitään uutta. Ja se uuden rakentaminen on tärkeää. Se on eri asia kuin ongelmiin kiinni jääminen.
Tiedän, että tulen pelkäämään vielä monta kertaa. Ensi kesänä nyt ainakin, sillä synnytyksen jälkeen asiat eivät ole yksinkertaisia. Silti jollain sairaalla tavalla nautin siitä, että saan pelätä, vaikka vihaan sitä samanaikaisesti. Osaltaan pelko myös koukuttaa. Olenkin monta kerttaa miettinyt, onko tämä kaikki juuri sitä, joka saa tämänkin perheenäidin pitämään itsensä kasassa. Muuta en tarvitse, vain vähän jännitystä elämään.
2,5- vuotias tyttäreni taannoin kompastui kolmanneksi alimmalla rappusella ja muksahti maahan. Tuli itku, tuli kiukku.
- Ei sattunut!
Näinhän minä että sattui, mutta lohduttaa en saanut. Tyttö kiipesi takaisin sille rappuselle, mistä oli kompastunut ja käveli suunnitellun mukaisesti alas.
- En kaatunut!
- Et niin, kulta, et niin.
Sitten tuli kyllä äidiltä pieni itku. Ylpeydestä.
Kansainvälisen tason esteratsastaja kertoo ratsastuslehdessä, ettei hän pelkää koskaan. Melkoinen paukku häntä ihaileville nuorille, jotka eivät ehkä tunne samoin. Vastausta olisi ehkä pitänyt avata hieman.
Kyseinen ratsastaja nimittäin kertoi samassa lauseessa, että hänen mielestään ratsastaminen on mahdollista vain, jos tietää suoriutuvansa tehtävistä eikä pelkää, sillä pelkäävälle tapahtuu onnettomuuksia. Kiitos toimittajan huolimattoman sanavalinnan, joku saattoi lukea tästä, että pelko pitää unohtaa, painaa pois mielestä. Väärin. Uskon, että kyseinen ratsastaja halusi sanoa, että omaan osaamiseensa pitää pystyä luottamaan, jotta voi päästä huipulle. Kun luottaa, pelko ei hallitse. Luottamus syntyy treenaamalla.
Jokaisella meistä pelko lähtee epävarmuudesta. On yleensä tapahtunut jotain, mikä saa epäilemään omia kykyjä selvitä vastaavanlaisista tilanteista seuraavilla kerroilla. Kansallisen tason esteratsastaja sanoi kärsineensä jossain vaiheessa trippelikammosta rysähdettyään trippelin sekaan. Jos on ratsastanut joskus hevosen kumoon, voi pelko liittyä juuri sillä kyseisellä hevosella ratsastamiseen tai vastaavanlaisiin ratsastusominaisuuksiin. Jos oma tasapaino ei tunnu olevan hallinnassa, hevosen pukittelu pelottaa. Jos hevonen on onnistunut vetämään ratsastajalta ohjat pois ja ryöstäytymään hillittömään laukkaan, ratsastajaa saattaa jännittää, onnistuuko hän seuraavalla kerralla pitämään ohjastuntuman.
Kyllä me kaikki nautimme hallinnantunteesta.
Vaikka oppaat puhuvat, että meidän on ratsastettava oman mukavuusalueemme ulkopuolelle, on selvää, ettemme voi ratsastaa pelko persiissä. Siinä jännittyy myös hevonen. Pahinta on, jos yritämme kieltää sen, että pelottaa. Ratsastuspelko on kuin sängyn alle hiipinyt mörkö, jonka olemassaolosta pitää voida itkeä vanhemmille ja joiden kanssa voidaan sitten yhdessä tarkistaa, onko se siellä. Tämä vaatii valmentajalta herkkyyttä. Pelko hävettää. Mutta kyllä joskus on ihan tervettä pelätä.
Toiset eivät kuitenkaan ymmärrä pelätä. Toisin sanoen, pelottomuus voi johtua siitä, ettei ymmärrä olemassa olevia riskejä. Pelottomuus on myös lapsellista, sillä on lapsellista kuvitella olevansa kuolematon. Ratsastus ei ole riskitön laji. Joka niin kuvittelee, on tyhmä, väärän lajin parissa tai molempia.
 |
| Eka poniratsastus. Ratsastaja ei todellakaan ymmärtänyt pelätä, vaan ilmoitti, että lähtisi heti perään ratsastamaan isoa hevosta. |
Hevoseen ei voi luottaa täysin. Ainoastaan omia taitojaan voi kehittää niin, että niihin voi oppia luottamaan. Olen tippunut niin usein, etten jaksa edes muistaa. En silti sanoisi, että tasapainoni on onneton; nopeakäänteinen hevoseni on vain onnistunut yllättämään minut usein. Olen kuitenkin pyrkinyt menemään hitaasti ongelmieni syiden äärelle. Jokaisella nuo syyt ovat erilaiset, mutta kuitenkin samanlaiset. Jos ei suostu purkamaan osiksi sitä, mikä meni pieleen, ei pysty rakentamaan palasista mitään uutta. Ja se uuden rakentaminen on tärkeää. Se on eri asia kuin ongelmiin kiinni jääminen.
Tiedän, että tulen pelkäämään vielä monta kertaa. Ensi kesänä nyt ainakin, sillä synnytyksen jälkeen asiat eivät ole yksinkertaisia. Silti jollain sairaalla tavalla nautin siitä, että saan pelätä, vaikka vihaan sitä samanaikaisesti. Osaltaan pelko myös koukuttaa. Olenkin monta kerttaa miettinyt, onko tämä kaikki juuri sitä, joka saa tämänkin perheenäidin pitämään itsensä kasassa. Muuta en tarvitse, vain vähän jännitystä elämään.
2,5- vuotias tyttäreni taannoin kompastui kolmanneksi alimmalla rappusella ja muksahti maahan. Tuli itku, tuli kiukku.
- Ei sattunut!
Näinhän minä että sattui, mutta lohduttaa en saanut. Tyttö kiipesi takaisin sille rappuselle, mistä oli kompastunut ja käveli suunnitellun mukaisesti alas.
- En kaatunut!
- Et niin, kulta, et niin.
Sitten tuli kyllä äidiltä pieni itku. Ylpeydestä.
Vaikea asia, hieno kirjoitus :)
VastaaPoistaJotenkin itsellni on kaikenlainen pelko hevosten kanssa (joka on ollut aina melko vähäistä, ainakin hallittavissa) kyllä karissut koko ajan vähemmäksi ja vähemmäksi. Hölmöähän se olisi sanoa, ettei pelkää lainkaan, koskaan, mutta jos liikaa pelkää, niin se kyllä syö voimia kovasti. Omalla kohdallani melko peloton suhtautuminen varmaan johtuu siitä, että olen tekemisissä hevosteni kanssa niin paljon, ihan koko ajan, eikä niitä kukaan muu juuri edes käsittele. Sitä on hitsautunut niin läheiseksi ystäväksi hevosen kanssa, että jollain hölmöllä tavalla sitä myös ajaessa ja ratsastaessa ajattelee, että ei kai kaveri voi minulle pahaa tehdä. Ojanpohjia on koluttu, kumoon ratsastettu sileällä ja esteillä, jopa törmättu liian matalalla olevaan puunrunkoon. Hevonen oli sitä mieltä, että tästä mahtuu hyvin, vaikka huusin, että minä en mahdu. Hevonen mahtui, minä en. Plus miljoona muuta haaveria kolmenkymmenen hevosten kanssa vietettyjen vuosien varrella. Joku elämää suurempi luottamus näihin ystäviini kuitenkin pitää pelon poissa, vaikka joskus laastaria tarvitaan ja jskus jotain paikkausta vähän enemmänkin.
VastaaPoistaUskon, että kokemus, yhdessä vietetty aika ja teräksenluja luottamus puolin ja toisin varmasti auttaa pääsemään pelon yli, jos ei se kokonaan pelkoa poista, niin vähentää kumminkin.
Näinhän se menee. Sanotaan, että koti on ihmiselle vaarallisin paikka. Vakavia onnettomuuksia tapahtuu kotioloissa paljon, koska siellä koetaan olo niin turvalliseksi, ettei enää ymmärretä varoa.
PoistaSe, kuinka paljon nyt ihmisen kuuluu pelätä, on sitten toinen asia. Kysymys on kuitenkin myös itsesuojeluvaistosta ja siitä, että pyrkii välttämään turhia riskejä. Itse pyrin minimoimaan riskit, jos en itseni niin perheeni takia.
Tuo luottamusasia on aika kinkkinen. Koen, ettei hevosen kanssa oleminen ole koskaan täysin vastavuoroista. Hevonen on saaliseläin, jota mielestäni saa inhimillistää liikaa. Läheiseksi sen kanssa tulee, mutta eipä se itsellensä lajityypillisesti käyttäytyessään juuri ajattele minun tunteitani tai luottamukseni määrää. Mutta ihan tätä tuskin tarkoitit maininnallasi teräksenlujasta luottamuksesta puolin ja toisin.
HUpps, mikä kirjoitusvirhe. Piti kirjoittaa, että hevonen on saaliseläin, joka EI SAA inhimillistää liikaa.
PoistaTietenkään hevosia ei saa inhimillistää liikaa, niinkuin ei mitään muutakaan eläintä. Tuntuu olevan aika paljon nykyajan trendi tuo eläimen inhimillistäminen, se on aina väärin eläintä kohtaan.
PoistaHevonen on saaliseläin, kyllä, ja iso sellainen.
Tässä luottamusasiassa tarkoitin lähinnä sitä, että hevoseni tuntevat olonsa luultavasti kuitenkin melko rentoutuneeksi ja turvalliseksi kanssani, vaikka niitä joku "mörkö" metsäpölulla uhkaisikin, ne kuitenkin hakevat sillä lailla turvaa minusta, että eivät lähde silmitöntä vauhtia silmät päässä pyörien säntäämään henkensä edestä kotiinpäin. Säpsyn jälkeen rauhoittava sana ja taputus kaulalle kertoo niille, että hätää ei ole, nyt voi taas hengittää. Toisinpäin taas minä voin luottaa siihen, että mitään rodeokohtausta ei tule eikä hevoseni heitä minua kyydistä vaan tuo takaisin kotiin.
Monesti noidankehä on valmis, kun hevonen tekee jotain säikähtäessään ja vaikka se olisikin siinä, jää tottumaton ratsastaja odottamaan että mitä seuraavaksi tapahtuu. Paniikki ja jännitys tulee ratsastajalle vasta minuutin tai pari tapahtuneen jälkeen, jolloin hevonen on luultavimmin jo unohtanut mitä äsken tapahtui. Ratsastajan jännitys ja tärisevät kädet viestittävät hevoselle, että jotain pitäisi taas pelätä.
Varmasti on ratsastajia jotka osaavat hallita hermonsa niin täydellisesti, että hevonen ei voi millään lailla havaita jännitystä, meidän muiden pitää vain yrittää tehdä parhaamme. ;)
Tinttikin on sellainen, että se imee ratsastajastan fiilikset aivan täysin itseensä. Kun se alkaa säikkyä, annan sille itse yleensä vapaan ohjan, johon se rauhoittuu; eihän vaara voi uhata, jos ratsastajakin on sitä mieltä, että kävellään tässä vain...
PoistaMutta onkin paljon hankalampaa saada vieras ratsastaja ajattelemaan, että jos hevonen meinaa lähteä käsistä, anna sille vapaa ohja, niin se rauhoittuu. Sehän tuntuu järjesttömältä. Kun ratsastaja vielä jännittyy, Tintti tulee vielä suurempaan valmiustilaan: nyt tässä oikeasti on jotain pelottavaa, koska tuo ihminenkin on paniikissa!
Mutta vuosien kautta tulee sellainen taju, että oppii tuntemaan hevosesnsä jännitystilan vivahde-eroja. Kyllä minä olen tullut alas sitä taluttamaan, kun olemme hirviin törmänneet. Silloin se oikeasti on kauhuissaan ja kauhu tarttuu minuunkin. Kaikki riippuu aina tilanteesta.