sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Istu niin, että kannattelet omaa ruumiinpainoasi

Vuosia sitten postasin tänne kapeasta istunnasta. Lähteenäni oli Mary Wanlessin kirja "Mielekästä ratsastusta". Jotenkin onnistuin jossain välissä unohtamaan, mitä aiheesta olin lukenut. Välissä oli myös aika, jolloin minun oli tarpeen opetella rentoutumaan hevosen selässä.

Minun ja Tintin ensimmäinen ratsastuksenopettaja Reetta painotti istunnan merkitystä. Keskityimme siihen kokonaisen vuoden ja lopputuloksena oli kutakuinkin rennosti keskellä hevosta suorassa istuva ratsastaja. Jos olisin tuon vuoden aikana yrittänyt kapeuttaa istuntaani Wanlessin ohjeiden mukaisesti, olisin taatusti päätynyt puristamaan hevostani reisilläni ja polvillani. Ennen rentoutta ei voi tulla kiinteyttä.

Lainaan nyt tuota vanhaa postaustani, joka lainaa Wanlessia.

"Wanless sanoo, että suurin osaa ratsastajista istuu liian leveästi. Tämä johtuu siitä, että heidän lantiostaan puuttuu kapeutta tuova kimmoisuus. Leveästi istujat tunnistaa laahaavasta kävelystä, sillä sama lantion kimmoisuus tuo ryhtiä kävelyyn. Leveästi istuva ratsastaja ei saa hevosesta otetta lantiollaan, vaan ratsastaa pelkillä käsillä ja pohkeilla. Hän ikään kuin "valuu" pitkin hevosen kylkiä ja ohjaa kaulaa. (Wanless 2006, 65.)"

Nyt mutkat suoriksi: olen sellainen ratsastaja, millainen olen ilman hevostani. Lylleröt ratsastavat lyllerösti; sähäkät sähäkästi; kömpelöt kömpelösti. Jos en pysty nopeisiin raektioihin ilman hevostani, en pysty niihin hevosen selässäkään. En voi ryhdistäytyä ja jäntevöityä hevosen selkään tunniksi viikossa (tai päivässä), jos muun ajan laahustan ryhdittömästi selkä köyryssä, oikea käsi aina valmiina tarttumaan hiireen tai auton vaihdekeppiin. (ehkä sinunkin oikea kyynärpääsi sojottaa aina ulospäin?)

Ratsastajan on oltava rento, mutta ei veltto. Wanless sanoo, että mikäli ratsastaja vain roikkuu rennosti hevosensa ympärillä, hän pudottaa koko painonsa hevosen keskiselkään. Sen sijaan kannattelemalla omaa ruuminpainoaan, "ratsastajan reisi toimii vipuvarren tapaan, ja polviin laskeutuva paino toimii ratsastajan ylävartalon painon vastapainona. Reisilihaksiin kohdistuva rasitus on samanlainen kuins eisteäessä jalat harallaan, polvet koukussa, ikään kuin näkymättömän hevosen selässä istuen." ( Wanless 2006, 56.)

Jep. Tämän me tiedämme. Silti me roikumme hevosten selässä turhan rennosti. Niillä polvilla kun ei saa puristaa, eihän? Tämän mantran jokainen on kuullut sata kertaa. Mutta kyse onkin eri asiasta kuin polvilla puristamisesta. Jos nimittäin puristat polvillasi, sinun onkin opittava rentouttamaan koko jalkasi ennen kuin voit ruveta kiinteyttämään sitä. Mutta vasta kannattelemalla omaa ruumiinpainoasi voit saada tuloksia aikaiseksi. Wanless muistuttaa, että mitä enemmän ratsastajalla on painoa takalistollaan, sitä vähemmän hänellä on sitä reisillään. Syvästi persiillään istuminen myös useimmiten nostaa polvia ylös.

Wanless myös vertaa rentoutta ja jäntevyyttä kysymällä, kumman nostaminen on helpompaa: lapsen, joka heittäytyy täysin veltoksi ja "kuolleeksi painoksi" vai lapsen, joka haluaa tulla nostetuksi ja kannattelee itse omaa ruumiinpainoaan.

Hoksasin joku aika sitten, että tätä asiaa Cajus on minulle opettanut viimeiset puoli vuotta. Hän on käskenyt varata painoa polville. Olen tämän erityisesti estetunneillä läpikäydyn ohjeistuksen ansiosta onnistunu salakavalasti kapeuttamaan istuntaani myös sileällä, saamaan enemmän painoa reisieni varaan ja samalla alaselän lihakseni ja reiteni venyttelyn tarpeeseen. Tintti liikkuu paremmin, rytmikkäämmin ja homma on helpottunut.

"Taitavat ratsastajat, joilta tämä (painon laskeminen reisien varaan) sujuu hyvin, väittävät pitävänsä reitensä rentoina, mutta jos yrittäisit sujauttaa sormesi tällaisen ratsastajan reiden ja satulan väliin, ne eivät takuulla mahtuisi sinne", muistuttaa Wanless. (Wanless 2006, 59.)

Joskus kropan joutuu jännittämään ja rentouttamaan samanaikaisesti kestääkseen menossa mukana.
Istuntaa pääset kapeuttamaan, kun laitat itsellesi tosi lyhyet jalustimet, otat aurausasennon, tuet kätesi hevosen kaulaan ja annat mennä laukkaa niin, että tuet polvillasi satulaan ja nostat takapuolen mahdollisimman korkealle. Mitä kovempi laukka, sitä edempänä pohkeesi on oltava, mutta mitä lujempi laukka on, sitä helpompaa tämä on. Mitä suorempana jalkojasi pidät, sitä jäykempi jousituksesi on. Cajus vertaa kenttäratsastajan jalkoja maastoautossa pohjaan: paljon maavaraa ja jäykkä jousitus.

Voit myös kokeilla Mary Wanlessin "tuskaharjoitusta".

"Seiso jalat harallaan ja polvet koukussa, ikään kuin näkymättömän hevosen selässä. Tähtää istuinluilla kohti vastakkaisen jalan nilkan sisäsyrjässä olevaa kyhmyä. (tämä muuten paljastaa hyvin toispuoleisuuden) Kuvittele työntäväsi reisillä ja kantapäillä ulospäin, kuin siellä olisi vastassa vastus. Älä kuitenkaan liu´u seisomaan jalkojen ulkosyrjille. Helpottava mielikuva on ajatella auraavansa laskettelusuksilla, jotka on valettu betoniin. (Wanless ei sattuneesta syystä tarjoa tätä ensimmäiseksi mielikuvaksi; suomalaisille se taas sopisi sellaiseksi. Ei saa nojata eteenpäin.)

Seisoessasi tässä asennossa, ajattele, että alavartaloasi tukee nyöritetty korsetti, joka alkaa nyt kiristyä. Alavartalossasi olisi saatava pysymään samanlainen lihasjännitys, kuin siellä syntyy yskäistessäsi. (taidan ensimmäistä kertaa tajuta, mitä hyötyä ratsastajalle on tupakoinnista...) Sattuuko, kun pidät asennon jonkun aikaa? Wanlessin mukaan pitäisi. Koko asennon vaikutus tuntuu todennäköisesti reisissäsi, mutta ensisijaisesti sen pitäisi tuntua alaselässä, kuvittelemassasi lihaskorsetissa. Ja niin kauan siinä on seisottava, että se tuntuu. Jos olet hyvässä kunnossa, siihen menee tietysti vähän kauemmin." (Wanless 2006, 70.)

perjantai 27. joulukuuta 2013

Tonttu se siellä livahti!

On valkoinen maa ja puut hopeaa, eiku!

Valmistautumista joulukatrilliin. Harvinainen otos sileällä ratsastamisesta!

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Ratsasta niin kuin tyttö!


Hankin joululahjan itselleni. Tämä on uusi kenttätreenihupparini. Joulun kimallusta teille kaikille!

maanantai 23. joulukuuta 2013

Oops, I did it again


Omistajani haaveilee valkeasta joulusta...
…tai lämpimästä kesäpäivästä...
… sillä musta on niin kiva veivaa…
… ja veivaa...


…ja kun se ei, ei haluaisi, että mä teen näin.

Sanon vaan, että toiset ne on tehty sokerista. Minä olen säänkestävä malli!


torstai 19. joulukuuta 2013

Hymyilevä hevonen

Äitini kysyi joskus, vieläkö Tintti luimii. Vastasin, että kyllä joo, mutta koin tarvetta puolustella hevostani. Että se nyt vain on sen tyyppinen hevonen, että jos se olisi ihminen, se tiuskisi vähän normaalia enemmän.

Joskus Tintti kuitenkin hymyilee. Esimerkiksi eilen illalla, kun se oli kuorruttanut itsensä mudassa. Mutaatio, kuten Cajus sanoo.

Muta ei ollut ehtinyt kuivaa kaikista paikoista, vaikka hevonen oli ollut sisällä useita tunteja. Raastoin ja raaputin. Tintti näytti veikeältä, sillä se seisoi väkevästi neljällä jalalla ja höristi korviaan sen sijaan, että olisi lepuutellut päätään tai korviaan. Watch me now!

Välillä Tintti tuuppi minua turvallaan ja nuuskutteli niskaani. Turha toivo satuloida. Sen verran selässä oli kuivaa, että saatoin mennä ilman satulaa. Muta kuivaisi ratsastuksen aikana ja sen saisi pois myöhemmin.

Annoin hymyilevälle hevoselleni porkkanoita. Osansa saivat myös sen seinänaapurit. Kaikki samanlaisia höriseviä iloisia mutaatioita.

Mustat kokopaikat?
Mudanpoistovälineet: koirasuka (vas.) on paras pään alueella ja jaloissa, koska se joustaa eikä tunnu hevosesta kovalta. Metalliraappa (oik.) tekee suuren työn.



sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Älä laske askeleita, anna mennä!

Yksi selkeä vanhenemisen merkki on se, että Tintti ei enää haluaisi venyttää hyppyyn. Siinä missä nuoret hevoset menevät suhteutetun välin kolmella laukka-askeleella ja tarpeen tullen venyttävät itsensä isompaan hyppyyn, Tintti yrittää katsoa jo kaukaa esteiden välin ja ottaa mielellään pienet neljä. Tai kolme ja puoli, mikä ei tahdin kannalta ole toivottavaa.

Koska pääasia on se, että se etenee tahdikkaasti, en säätele sen laukkaa erityisesti vaan annan sille vapautta säädellä sitä itse. Ratsastan eteen, koska sillä tavoin löytyy varmiten paras tahti. Yhtä lailla jos alkuverkkatehtävä on lähestyä estettä ravissa, annan Tintin tulla laukassa, jos se estettä lähestyessään mieluummin tekee niin ja minusta tuntuu siltä, että tahdin säilymisen kannalta on paras tehdä niin. Tintti tekee nykyisin ennemmin kummallisia hyppyjä kuin kieltää. Ja se on upeaa 18-vuotiaalta hevoselta. Se haluaa vielä mennä ja hypätä.

Tärkeintä on tahti. Tahti, muoto, tie, kuten Cajus sanoo myös uusimmassa Hippoksessa (8/13), jossa juttusarja seuraa Cajuksen koulutusprojektia, jossa entisestä laukkaratsusta Tiasta tehdään kenttähevosta. On hyvä muistaa, ettei yleispäteviä ohjeita ole, mutta kyllä kaikkiin hevosiin pätee yksi sama asia: älä häiritse hevostasi.

Lauantain estetunti oli suorastaan zeniläinen. Vaikka olin kadottanut sappaanvarteni ja jouduin ratsastamaan puolipitkävartisilla jäykillä tallikengillä, meno oli harmonista ja mukavaa. Ja Tintti oli niin innoissaan, että yhdenkin okserin edessä se todellakin venytti ja hyppäsi valtavan harmonisen hypyn isolla varalla. Se toden totta ylitti itsensä. Oli ihanaa tuntea hevosessa sellaista hyppäämisen poltetta. Nyt kun olen lakannut laskemasta askeleita, välejä ja etäisyyksiä ja antanut Tintin mennä, se on alkanut nauttia hyppäämisestä ihan toisella tavalla. Se tuntuu olevan kuin juna, joka ei edes välitä siitä, vaikka mamma vähän horjahtaa. Se jatkaa matkaa seuraavalle esteelle kuin tietäen, että kyllä mamma ennenkin on järjestänyt itsensä satulaan tasapainoon ja järjestää nytkin. Minä hyppään nyt!

Ja kun fiilis oli hyvä, Tintille jäi muutenkin meno päälle. Kertaalleen se myös lähti käsistä hyppyvuoroa odottaessamme ja ehti kaahata puoli maneesia ennen kuin sain ohjat käsiini.

Kun esteet on sijoitettu hyvin, niitä ei tarvitse erityisemmin siirrellä, mutta tehtäviä löytyy silti loputtomasti uusia. Esteet on piirretty tässä yksinkertaisiksi pystyesteiksi, vaikka mukana oli muuri ja okseri

Tämän kuvan este no 4 on muuri ja este no 6 okseri.

Kun esteiden järjestys muutetaan käänteiseksi ja "pienet tiet" hypätään vasta pitkien jälkeen, on tahdin säilyttäminen lopussa vaikeampaa.
Ratsastatko linjat suoraan vai kiemurteletko esteeltä toiselle?

EDIT! 29.12.2013 Tässä muuten harvinaista treenivideota.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Se aika vuodesta


Rauhoitus. Rokotus. Raspaus. Ja vähän pidemmät päikkärit. Puoli viikkoa päälle kevyesti. Ja taas jaksetaan porskuttaa seuraava vuosi.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Kuinka monta kertaa se pitää sanoa?

- Kun tuo oikea pakaralihas on jostain kiinnikekohdasta tosi kipeä. En saa aina nukuttua, kun se vihloo.

- Voimistelua vaan.

- Ja sitten mietin, että jos sillä on vaikutusta siihen, että Tintti jää niin usein oikeaan laukkaan esteen jälkeen, vaikka olisin menossa vasemmalle. Eikä laukka vaihdu niin helposti.

- Voimistelua.

- Mutta olisko siinä jotain, mitä voisin vinoudelle tehdä?

- Voimistelua.

- Mutta siis että ennaltaehkäisisin sitä, että saisin itseni suoremmaksi? Että jos se johtuu siitä vinoudesta...

- Voimistelua.

- Joo, tajusin. Alan voimistella.


Uiminen tekisi hyvää...

maanantai 9. joulukuuta 2013

Kisakissat

Pidettiin viikonloppuna tallilla pienet kisat. Ratakorkeuden piti olla 60cm, mutta se kohosi lopulta huimaan 70-75cm:n korkeuteen. Ripoteltiin maneesiin ympäriinsä kukkia, putkia ja kaikkea vähän jännempää.

Maneesin pohjan uusi hiekka oli ihana, rata nopeita käännöksiä vaativa ja fiilis aivan huipussa.  Pikku pakkanen nipisteli varpaita. Tinde pomppasi hienosti kolmanneksi 0/0- suorituksella. Taakse jäivät mm. pikkusisko, siskontytär, veljen lapsenlapsi sekä viisivuotiaat veljekset. Luokan voittaja oli treenikaveri tallin ulkopuolelta. Toiseksi tuli Tintin paras kaveri, jolle Tintti hävisi uusinnan neljällä sekunnilla.

Tintin on ollut esteillä pitkään vaikea säilyttää tahtia. Nyt olen opetellut auttamaan sitä luontaisen tahtinsa uudelleen löytämiseen siten, että en säätele sen laukkaa (juuri) laisinkaan. Toisin sanoen sama se, mistä se hyppyyn lähtee, kunhan lähtee, ja tahti ja eteenpäinpyrkimys säilyvät. 18- vuotias hevonen nyt ei juuri kaahaa, mutta tällä konstilla se ei myöskään pysähtele.

Minun hieno Tindeni. Ihan superkaveri!

Tintillä on luontaisesti laaja hyppykaari. Se ei ole terävä eikä nopea hyppääjä.


perjantai 6. joulukuuta 2013

Vähän vieraissa

Minä olen hiukan ihastunut. Olen ollut jo pitkään. Mitään järkeähän tässä ei ole. Olen varattu nainen.

Siinä se ihastukseni kohde kuitenkin on ihan kosketusetäisyydellä joka päivä. On vielä omani paras kaveri. Sitä pidetään vähän villinä. Miksi minä aina viehätyn pahiksista?

Ei. Ei. Ei. Toistelen sitä itselleni. Siinä olisi liian kova pala purtavaksi. Olen sen verran tavis, ettei siitä suhteesta mitään tulisi, VAIKKA en nyt sattuisi varattu olemaankaan. Se on liian nuori minulle. Ja mikä pahempaa, out of my league.

Tänään kuitenkin livahdin sen luo. Juttelin sille samalla, kun omani katsoi vierestä hiukan kummissaan. Minulla oli harja ja jouhienselvityssuihketta, ja niin aloin selvittää ihastukseni häntää. Alkuihmetyksestä selvittyään tyttönen lepuutti jalkaansa ja roikotti päätään koko loppuoperaation ajan, 20 minuuttia. Kaikki tytöt tykkäävät, kun niiden tukkaa laitetaan.

Voi hyvä Jumala, minä olen heikko nainen! Anna minulle voimaa! Tai anna enemmän rahaa! Järkeä en uskalla pyytää, on sinullakin rajasi.

Muruset. Bestikset.

torstai 5. joulukuuta 2013

Loimettoman loimittaminen

Loimettoman hevosen loimittaminen edellyttää ihan erilaisen kaluston kuin täysklipatun ja koko ajan loimissaan seisovan hevosen.

Fleece siirtää kosteuden pois hevosesta.

Kun hevonen hikoaa, se pitää saada kuivaksi. Siitä syystä talvikarvaisen hevosen takkivarasto koostuu erilaisista fleece-loimista ja villavilteistä. Minulla on tapana riisua satula ja loimittaa hevonen heti työskentelyn loputtua. Taluttelen sitä sitten vielä vartin verran maneesissa.


Puoli tuntia fleecen alla riittää ja hevonen on kuiva. Jos hevonen on laitettava ulos, vaihdan huurtuneen fleecen tilalle kuivan vastaavan ja pistän siihen vielä jonkun loimen päälle. Yritän mahdollisimman usein saada jätettyä hevoseni yöksi karsinaansa ilman loimea. Puoli tuntia riittää kuivattamaan, etenkin jos fleece on uusi. Niissäkin ikä ja toistuvat pesut pilaavat kuivatusominaisuudet.

MInusta on mukavaa, että voin tarvittaessa jättää hevosen karsinaan kuivamaan loimien alle, jotka iltasyöttäjä sitten riisuu. Useimissa tapauksessa hevonen kuitenkin kuivaa ihan hyvin sinä aikana, minkä tallilla vietän ratsastuksen päätteeksi. Jos jätän sille kuivatusloimen yöksi, se on Bucaksen Shamrock Power. Eilen ostin uuden kaulakappaleellisen fleecen. Harmittaa, että tuo Bucas tuli aikoinaan ostettua ilman kaulakappaletta.

Millainen kuivatussysteemi sinulla on käytössä? Mitä suosittelet?

Höyryä fleecen alla. Maneesilämpötila -8 astetta

Kuninkaallisen punaista... 



Toimii se!
P.S. Sydämet hikiloimessa ovat kyllä niin söpöjä, että ehkä seuraavalla kerralla kannattaisi tehdä asetelmaan nuolia vaikkapa vauvakakasta. Samaa sarjaa...

maanantai 2. joulukuuta 2013

Pitoa ja lämpöä

Tuli pakkasta. Olen kyllästynyt kokeilemaan kaiken maailman thinsulate-vuorillisia muka-lämmin -hanskoja. Kun pääsin valitsemaan katalogista, millaiset hanskat todella haluaisin, valitsin nämä.

Ridmeristä 39 euroa. http://www.ridmer.fi
Caldenen 3-1 -hanskoissa on kahdet hanskat yhdessä. Päälimmäisissä hanskoissa on lisäksi hauskat rannelenkit, joilla hanskan voi tarvittaessa riisua kädestä ratsailla ollessaan ilman pelkoa hanskojen tippumisesta maahan.

Lauantaiaamuna pakkasta oli 8,5 astetta. Rakensimme rataa maneesissa ja näissäkin hanskoissa alkoi jo sormenpäitä paleltaa. Siispä vaihdoin sisähanskojen tilalle perinteiset puuvillahanskat, eikä paleltanut enää. Yhdistelmässä oli pitoa tosi hyvin. Viime aikoina minun on ollut todella vaikea löytää pitäviä hanskoja, ja joitain viikkoja sitten hyppäsinkin Cajuksen työrukkaset käsissä. Sellaiset on ollut tarkoitus ostaa itsellekin.

Tintti muuten hyppäsi lauantaina ahdikkaammin kuin miesmuistiin. Sen siitä saa, kun saa hyviä ohjeita ja onnistuu toimimaan niiden mukaisesti.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

2,5 tuntia Strömsössä

Aurinko paistoi eilen matalalta. Pakkasta oli muutama aste. Täydellinen ratsastussää, sanoisin.

Paitsi että minulla oli ainoastaan se 2,5 tuntia aikaa, minkä esikoisen kerho kestää. Siitä vähintään 40 minuuttia kuluisi automatkoihin. Ja mukana oli vauva, jonka päiväunia oli yritetty ajoittaa iltapäivään.

Tunsin kyllä hiukan syyllisyyttä siitä, että pidin pikkumiestä väkisin hereillä tunnin tavallista pidempään. Mutta tiistai on meidän talli-iltapäivä. Silloin joko juoksutetaan, talutellaan metsälenkki tai - jos vauva suo - ratsastetaan. On parasta aina jättää suunnitelmat avoimeksi.

Tintti ei olisi halunnut maneesiin, ainoastaan seisoa vaunujen vieressä.
Kun tytär oli saatettu kerhoon, pikkuveli ryysti maitonsa automatkan aikana ja nukahti puolessa välissä matkaa. Tallilla nostin hänet vaunuihin, missä hän jatkoi uniaan. Harjasin hevosen, siirsin vaunut maneesin ulkopuolelle. Tintti oli sitä mieltä, ettei maneesi voisi vähempää kiinnostaa, mutta kauhean kauas tallinpihasta ei ilman itkuhälytintä lähdetä. Alkukävelyt lähitienoolla ja 20 minuuttia työskentelyä maneesissa sai riittää. Hiki sille tuli siitäkin, vaikka ei muuta tehty kuin liikuttiin oikein päin kaikissa askellajeissa. Talven ensimmäisestä toppahousuratsastuksesta jäi hyvä mieli.

Hoidin hevosen pois, rapsuttelin, silittelin, pesin suitset ja palasin vaunujen luo. Siellä avasi silmänsä tyytyväinen pikkumies, joka hymy päihitti iltapäiväauringon 6-0.

Joskus - edes joskus - nämä asiat menevät ihan nappiin!

Vanhoista hevosenkengistä voi hitsata vaikka kannattimia, kuten Cajus tekee.



maanantai 18. marraskuuta 2013

Hevosten ylenpalttisesta hoitamisesta

Ylen sivuilla oli hyvä artikkeli otsikolla Hevonen ei ole pehmolelu. Lue se täältä.

Allekirjoitan ihan kaiken, mitä tuossa tekstissä on. Hevosen pitää saada olla hevonen. Cushing-hevosen omistajana tunsin silti piston sydeämessäni lukiessani lauseen:

"Ylilihavan hevosen vaarana on myös sairastua aineenvaihduntasairauksiin, jopa sokeritautia löytyy talleilta ja cushing monine vaivoineen saapuu talliin usein virheellisen ruokinnan seurauksena."

En tiedä - eikä toistaiseksi kukaan muukaan ole tiennyt - mistä Tintin PPID on peräisin. Tintti on kuulunut elämääni vuodesta 2007 lähtien ja tuona aikana sen ruokavalio on koostunut heinästä, kaurasta ja porkkanoista. Niiden lisäksi se on useamman vuoden saanut alfalfasta (Greenline) ja melassileikkeestä (Fiberline) tehtyä mössöä, joiden seassa on kivennäiset. Se on liikkunut säännöllisesti. Joskus se on ollut pyöreämpi, mutta myös laihempi kuin nyt. Sillä on useammin ollut aitauksessa seuranaan muita hevosia kuin että ei olisi ollut.

Toiset ovat epäilleen cushingin aiheutuvan stressistä. Tintillä ei ole ollut ähkyä eikä vatsahaavaa. En osaa sanoa sen elämästä tai elämänlaadusta paljoakaan ennen kuin se tuli minun elämääni. Se on ollut aina todella terve. Ennen kuin PPID puhkesi.

Vitex agnus castus, engl chasteberry, suom. siveydenpuu. (Kuva Wikipedia)
Pergolidilääkitys ei auta karvankasvuun, joka Tintillä on oireista suurin. Aion sortua syöttämään ylimääräisestä purkista ja hankin sille siveydenpuu-uutetta. Tämän pitäisi auttaa. Toivottavasti, sillä ainetta täytyy antaa aika paljon ja se maksaa mansikoita marraskuussa.

Siihen uskon silti edelleen, että hevonen selviää hetkellisistä stressitilanteista sairastumatta, jos se saa elää valtaosan ajastaan hevosena hevosten joukossa: syödä turpa maassa, rapsutella, juosta ja piehtaroida. Tintin elämä ole aina voinut olla täysin sellaista, mutta parhaani uskon yrittäneeni. Sairaus on sairaus eikä siitä kannata itseään syyttää, vaan yrittää hoitaa hevostaan.

Lue lisää:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Siveydenpuu

Jälkikirjoitus 14.3.2014
Syötettyäni yllä mainittua siveydenpuu-uutetta (vitex agnus castus) yhden viiden litran pakkauksen verran, en nähnyt minkäänlaista muutosta karvankasvussa. Ehkä olisi pitänyt jatkaa kokeilua pidempää, mutta päätin kuitenkin turvautua klipperiin ja unohtaa kyseisen aineen, koska 5 litraa maksoi yli 100 euroa ja sitä piti annostuksen mukaan syöttää vähintään 1 dl päivässä. Liuos tuli näin ollen kalliimmaksi kuin Tintin pergolidilääkitys vakuutuskorvauksen jälkeen. Koska pergolidi joka tapauksessa tapauksessa on paras konsti suojaamaan kaviokuumeelta, jolle cushing-hevoset ovat erityisen herkkiä, hoidan Tinttiä jatkossakin sillä ja tarvittaessa klipperillä. Tintillä ei ole ollut tähän mennessä yhtään kaviokuumetta.


sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Jotta olisi edes vähän toivoa!

Valmennus ja valmentautuminen myyvät. Nykyisin on jo tavallista hankkia monenlaista analysointiapua ihan elämäntaidosta lähtien. Eikä siinä mitään. Toisten auttaminen on itsellenikin ammatti. Tänä päivänä ihmisillä tuntuu kuitenkin joskus olevan enemmän tarvetta reflektoida kuin oikeasti tehdä jotain konkreettista itsensä auttamiseksi. Henkinen valmentautuminen on toki hyvästä, mutta joskus on tarpeen keskittyä ihan vain ratsastamaan sen sijaan, että analysoisi harrastuksensa puhki.

Vuosi sitten päätökseen saattamieni opintojen merkittävin luento osui kevääseen 2012, jolloin Itä-Suomen yliopistolla vieraili professori Spencer Niles. Hän piti luennon toiveikkuuden ylläpitämiseen keskittyvästä ohjauksesta, englanniksi Hope- Centered Career Model.

”Optimismi on uskoa siihen, että asiat jotenkin kääntyvät vielä itsestään parhain päin. Toivo pitää sisällään tavoitteellisempaa toimintaa kohti selvää päämäärää.” summasi Spencer Niles. Havahduin ajattelemaan, onko ratsastukseni optimismin vai toiveikkuuden sävyttämää. Siinä nimittäin on merkittävä ero.

Toiveikkuuden ylläpitämiseen keskittyvä uraohjausmalli (Hope-Centered Career Model, HCCM) keskittyy ihmisen sisältä kumpuavaan voimaan ja tarpeeseen tehdä itselle mielekästä asiaa, jossa hän voi kokea olevansa hyvä ja mistä hän voi saada kaipaamaansa positiivista palautetta ja menestyä. Sillä ei ole merkitystä, millä tasolla asioita tehdään. Ainoastaan sisältä kumpuavalla tunteella, minäpystyvyydellä, on merkitystä.

Olisiko kiva pystyä parempaan? Vai tiedätkö oikeasti pystyväsi parempaan? Jos tiedät, tee jotain saavuttaaksesi se. Menestyä ei voi, ellei usko mahdollisuuksiinsa. Toivon on säilyttävä,

  • jotta minäpystyvyys voidaan muuttaa toiminnaksi
  • jotta voidaan ylläpitää peräänantamattomuutta ja sinikkyyttä
  • jotta voidaan sopeutua muutokseen.


Ennen kuin pääsimme luennolla asiaan, Spencer Niles pyysi meitä listaamaan paperille kolme tavoitetta, jotka haluaimme toteuttaa seuraavan vuoden sisällä. Elettiin huhtikuuta 2012. Kirjoitin omaan paperiini seuraavat sanat Helppo B, 90cm rata ja (hiukan kevyemmin painaen) maastoesteet.

Tämän jälkeen meidän piti kirjoittaa paperille kolme välitavoitetta, jotka mahdollistaisivat näiden asioiden toteutumisen. Kirjoitin jokaiseen samat sanat: tasapaino, vakaa käsi ja jalka. Pidin mielessä, että jos näiden kohtien alle alkaisi kertyä enemmän alakohtia, tavoitteet eivät ehkä olisi toteutettavissa seuraavan vuoden sisällä.

Yksinkertaisimmillaan HCCM kulkee seuraavan seitsemän askeleen kautta. Olen muuttanut kysymykset käsittelemään ratsastusta. Alkuperäinen malli on uraohjaukseen keskittynyttä.

Kaiken lähtökohtana on siis toivo. Kuinka monta kertaa sinä olet menettänyt toivosi? Miten valmentajasi on käyttäytynyt silloin? Oletko sinä ehkä ollut joskus toiveikkaampi kuin valmentajasi? Tai toisin päin? Oletteko yhtä mieltä vahvuuksistasi ja heikkouksistasi ja siitä, mitä todellisuudessa pystyt tavoittelemaan ratsastuksesi suhteen?

Toiveikkuus lähtee yksilöstä itsestään. Hyvä valmentaja ylläpitää valmennettavansa toiveikuutta heikkona hetkenä eikä vaadi valmennettavalta suorituksia, joihin tämä eivät ole henkisesti valmis. Mukavuusalueen ulkopuolella työskentely voi olla vain satunnaista ja sen täytyy olla perusteltua, sillä muutoin se ei ylläpidä toiveikkuutta. Epäonnistuminen ruokkii epäonnistumista.

Valmennuksessa on tärkeää ymmärtää toiveikkuuden ylläpitämisen merkitys. Jos ratsastaja kokee, ettei hänellä ole mitään toivoa päästä eteenpäin, silloin

  1. Menestyksen tavoittelemisessa ei tunnu olevan enää mitään mieltä
  2. Tulevaisuuden suunnittelu alkaa ennen pitkää tuntua ajan tuhlaamiselta
  3. Tavoitteiden asettaminen ei tunnu enää merkitykselliseltä

Silloin kun valmennettava kokee, että hänellä on vielä toivoa, vaikka tilanne näyttääkin hankalalta, silloin

  1. Sekä itsereflektio että itsetuntemuksen kehittäminen tuntuvat mielekkäiltä
  2. Tulevaisuuden visioinnilla ja omien mahdollisuuksien miettimisellä on joku tarkoitus
  3. Tavoitteiden asettaminen ja suunnitelmien tekeminen tuntuu merkitykselliseltä
  4. Tavoitteellinen toiminta suhteen alkaa muuttua loogiseksi
  5. Suunnitelmien muokkaaminen tuntuu järkevältä.

Jos haluat päästä eteenpäin, sinun on hyväksyttää, että joudut joskus menemään taaksepäin. Jos et pysty sopeutumaan siihen, ettei suunnitelmasi välttämättä toteudu, et pysty pääsemään tavoitteeseesi.

Jos haluat voittaa, sinun täytyy oppia myös häviämään. Kaikki epäonnistuminen ei ruoki epäonnistumista. Epäonnistumista ruokkii vain sellainen epäonnistuminen, jonka yhteydessä menetät toivosi.

Tässä sinulle haaste: tee ensi vuoden ratsastukselliset suunnitelmasi tätä mallia hyväksi käyttäen. Niin matalaa ratsastuksen tasoa ei olekaan, ettei siinä kehittymistä kannattaisi pohtia ajan kanssa, omaa itseään ja pystyvyyttään reflektoiden kunhan muistaa, että pelkkä pohtiminen ei tee kenestäkään parempaa ratsastajaa. Eikä kaikkina hetkinä ole tarpeen olla niin pirun tosissaan ja tavoitteellinen.

Jos mieleesi heräsi kysymyksi, vastaan niihin mielelläni.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Ohikulkija

Kohta, josta maantie täytyy ylittää päästäkseen maastoon, on hiukan kinkkinen. Ensin siis ylitetään tie, sitten täytyy laskeutua tienpengertä hiukan alas ja heti jyrkästi ylös. Nousu ei ole pitkä, mutta kuten eilen sain huomata, se on melko savinen.

Lähdimme Tintin kanssa rauhakseen ylittämään maantietä. Näin lähestyvän auton, mutta ajattelin, että ehdimme alta pois. Tintti kuitenkin epäröi savista pengertä, ja auton lähestyessä itsekin totesin, että nyt olemme tiellä, joten käänsin Tintin sivuun. Yrittäisimme uudelleen, kun auto on mennyt ohi. Tintti väisti pyydetysti sivuun ja ylitti myös punaisen aurauskepin; sellaisen, joka taipuu kuin pujottelukeppi.

Auto kuitenkin pysähtyi. Kuski avasi ikkunan. Kumarruin hymyillen häntä kohti.

- Miettisit kuule vähän, mihin hevostasi ajat. Tekee pahaa katsoa tuollaista!

Hämmennys. Säilytin nyt jo väkinäiseksi muuttuneen hymyn kasvoillani ja sanoin

- Kiitos huolenpidosta, uskon kuitenkin tietäväni mitä olen tekemässä.

Auto kaasutti pois. Nousin ratsailta ja talutin Tintin tienpenkereeltä ylös. Ihan rauhallisesti edelleen.

Kävellessäni metsätietä mietin, miltä tilanne oli näyttänyt ulkopuolisen silmin. Mieleen tuli myös miljoona lausetta, jotka olisin voinut sanoa. Ne tietenkin tulevat mieleen vasta jälkikäteen. Pitäydyin silti edelleen kannassani, että mitään hevosta vahingoittavaa tilanteessa ei ollut. Tiesin kyllä, mitä olin tekemässä.

Ohikulkija olisi varmaan ajatellut, että sain ansioni mukaan, kun puolisen tuntia myöhemmin Tintti teki lujasta ylämäkilaukasta yllättävän äkkistopin. Onneksi ylämäessä hevosen kaulakin on ylöspäin, joten sain siitä kiinni ja laskeuduin jaloilleni Tintin viereen.

Koska näkyvillä ei ollut sopivaa kiveä, me jatkoimme hetken aikaa matkaa vierekkäin hölkäten. Minä ja minun kaverini, jotka tiesimme, mitä olimme tekemässä.

Heijastimet ovat hyvät myös valoisalla.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Timantit ois ikuisia


Bling-blingin aika on kuulemma ohi. Nyt olisi muodikkaita juuri sellaiset pelkistetyt suitset, jollaisia etsin pari vuotta sitten, kunnes tallikaveri myi minulle edullisesti nämä.

torstai 7. marraskuuta 2013

Omintakeinen klippausmalli

Ajatukseni klippaamisen mielekkyydestä ovat vaihdelleet vuosien myötä. Se johtotähti on kuitenkin pysynyt, että olen periaatteessa klippaamista vastaan.

"Periaatteessa" tarkoittaa sitä, että ellei klippaaminen ole välttämätöntä, annan hevon karvojen rehottaa. Välttämättömyys taas on todella suhteellinen käsite. Toisille klippaaminen on välttämätöntä kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Minulle se on eläinlääkärin suositus ja yksi PPID:n/Cushingin taudin hoitomuodoista.

Karvanlaatu ja tallin loimituskulttuuri ovat kuitenkin mielestäni tärkeimmät syyt klipata tai olla klippaamatta. Vähemmän tärkeä syy on hevosen ulkonäkö. Vaikka tiedän toisten klippaavan hevosten vuohiskarvat ehkäistäkseen rivin syntymisen mutakeleillä, itse jätän ihan samasta syystä vuohiskarvat ja muut jalkakarvat rehottamaan. Ainakin oman hevoseni kohdalla on ollut syytä uskoa, että karvat suojaavat ihoa ja ehkäisevät riviä. Riviä ei meillä ole ollut, vaikka mudassa on seisty.

Jollain tavalla tämä varmasti on uskonasia. Raamatullakin voi perustella mitä vain, miksei siis hevosen vuohiskarvoilla! Jos karvat eivät jostain syystä kuitenkaan suojaa hevostani haavoilta tai muilta naarmuilta, joudutaan tietysti muuttamaan taktiikkaa. Mahdollisen haavan ympäriltä karvat on ajettava, jotta puhtaanapito on helpompaa. Mutta ei meillä niitä naarmuja ja haavojakaan ole ollut.

Ei ole yhtä tietä onneen. Jos voisin, antaisin Tintin olla saman näköinen kuin valtaosa tallin hevosista tällä hetkellä. Sen sijaan Tintti muistuttaa hormonikarvoissaan shetlanninponia, joka juoksee jo alkuverryttelyssä itsensä kiharakarvaiseen hikeen. Päätin tällä kertaa toteuttaa jonkunlaisen loimiklippauksen, jotta Tintti pärjäisi myös ilman loimea, mutta saisi vähän tuuletusta. Tämä ei ihan toteutunut.

"Paska-klipperi-enempää-en-jaksa-hinkuttaa" -klippausmalli
Viime keväästä asti klipperini ei ole suostunut leikkaamaan Tintin karvaa. Muutos on ollut Tintin karvan laadussa, ei klipperissä. Olen käyttänyt terät teroitettavana ja se ns. normaali karva, jota kasvaa nälkäkuopan kohdalla ja Tintin jaloissa, leikkautuu klipperillän edelleen todella kauniisti. Valtaosa karvasta ei. Karva on jollain tapaa monikerroksista, jossa ihoa vasten on todella tiivis hahtuvavilla ja päällä paksua pitkää spanielinkarvaa. Kaulasta se on alkanut kihartua.

Vähän tuuletusta.
Karvan laadun muuttumisen seurauksena klippauksesta on tullut hinkuttamisopereraatio, jossa aluksi lyhennän karvaa höyläämällä sitä myötäkarvaan. Sen jälkeen teen varsinaisen klippauksen vastakarvaan, mikä tapahtuu tekemällä klipperillä jonkinlaista pyörittävää, keritsevää liikettä. Sillä saa karvaa pois tulitikkuaskin kokoisen alueen kerrallaan. Melkoinen ero siihen, että vielä viime syksynä sain vetää 30cm:n vetoja. Hevonen oli kokoklipattu tunnissa ja toinen tunti meni jäljen viimeistelyyn.

Eilisen tuloksen sain aikaan reilussa kahdessa tunnissa. Ei puhettakaan, että jaksaisin viimeistellä ja hinkuttaa. Tulos on omintakeinen siksikin, että raivospäissäni erehdyin keritsemään toisesta kyljestä vähän liian korkealta, joten muunlaisen symmetrisen muodon hakeminen ei ollut enää mahdollista. Mikä on leikattu, se on leikattu. Tintti kyllä seisoi ihan tyytyväisenä koko operaation ajan. Ainoastaan kaulan klippaamiseen pyysin apukäsiä seisomaan riimunvarren jatkona.

Ehkä tehokkaammasta klipperistä olisi apua, onko kellään kokemuksia? Sorruinko kuitenkin siihen, että ostaessani edullisen, en ostanut laadukasta ja saan siitä nyt maksaa. Eilisen operoinnin lomassa klipperistä tippui kaiken lisäksi yksi tärkeä ruuvi. Tai kuinka tärkeä se nyt on, kun huomasin sen puuttuvan vasta lopetettuani.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Hanuri, joka velttojen kinttujen päällä keikkasi

Suorapolvinen kenttäistunta ei ole ratsastajalle raskas. Se on itse asiassa äärimmäisen mukava. Cajus vertaa usein maastoauton ja cityauton jousituksia. Maastoautossa on oltava jäykempi jousitus ja isompi maavara, jotta se kestää töyssyt ilman, että pohja osuu maahan. Tässä tapauksessa ratsastajan takapuoli on auton pohja ja satula on maan pinta. Osumia on vältettävä ja siksi polven täytyy olla suorempi ja takapuolen korkeammalla.

Polvi ei siis voi joustaa ja olla irti, sillä se tekee jousituksesta löysän. Läts, sanoo hypyn jälkeen hanuri, joka velttojen kinttujen päällä keikkaa.

Suorempi, muttei vielä tarpeeksi. Kelvollista laukkaa.

Tässä taas liian matala alkuverryttelyn kevytistuntaravi.
Vielä pitäisi saada polvi suoremmaksi. Verkalaukkaa.



Hämmentävää on se, ettei vaikka itse ratsastan melko lyhyillä jalustimilla, on itsellenikin ollut täysi yllätys se, miten korkealle minä voin jalustimilla nousta - ja miten kevyeltä se lopulta tuntuukaan. Parasta on kuitenkin se, miten Tintti alkaa vetää esteelle, kunhan teen tämän. Ja miten tyytyväinen se on siitä, että annan sen hypätä hiukan pidempänä, kuin mitä joskus on vaadittu. Löydämme menoon paremman tasapainon ja hyppäämme paremmin ja tasaisella tahdilla. Ja juuri tuo tahdin säilyttäminen on Tintille ollut välillä vaikeaa.

Annamme Tintin ottaa suhteutetut välit haluamillaan laukkamäärillä. Kun ikää tulee, tulee myös vapauksia. Ja tämä on saanut aikaan sen, että Tintti hyppää kahden laukan välit joskus yhdellä ja joskus huonon lähdön jälkeen se ottaa kolme. Kuten allaolevan kuvan sarjalla silloin, kun se liukastui lähtiessään hyppäämään a-osalle, minkä seurauksena sen takajalat sliidasivat monta kymmentä senttiä.

Kuvat: Tiina Lilja

torstai 31. lokakuuta 2013

Ikään ja satulaan katsomatta

Tyttäreni haluaa kulkea kerhomatkat pyörällä. Urakka on vaativa, sillä meiltä kerhoon on pelkkää alamäkeä. On opittava jarruttamaan jo ennen kuin jaksaa oikein kunnolla polkea. Ja sitten pitäisi jaksaa polkea kotiinkin.

Mutta tuntuvatko nämä kolmevuotiaan pyöräilyn ongelmakohdat ja erityisesti niihin tarjotut ohjeet kenestäkään muusta tutuilta?

- Katso sinne, minne olet menossa, älä tuijota alas!

- Ei äkkijarrutuksia!

- Sinulla pitää olla riittävästi vauhtia, jotta pääset siitä yli. Muuten kaadut ja jäät alle. Kun sinulla on hyvä vauhti, pääset siitä kynnykestä helposti yli. Mutta jos epäröit ja jarrutat juuri ennen kynnystä, käy köpelösti.


- Koeta pitää kädet paikallansa. Ohjaa eteenpäin. Katso, minne ohjaat!

- Jos vauhti hidastuu, pitää polkea kovempaa eikä vatkata käsillä tankoa! Muuten pysähdyt etkä pääse minnekään.

Mutta tärkeintä ikinä on muistaa joka päivä sanoa, että se sujuu paremmin kuin aikaisemmin. Sillä kun taidot kasvavat ja jännitys häviää, tilalle tulee rentoutta ja vauhdin hurmaa.



keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Tippukakku


Ihana perinteikäs jäänne, suorastaan pala historiaa. Mutta täytyy tunnustaa, että tämä on aivan ensimmäinen kakku, jonka ikinä leivoin tähän tarkoitukseen.

Onnea on tippua hyvässä seurassa.

Kuva: Erica Lilja


tiistai 29. lokakuuta 2013

Vuokrahevoset

Tuttu aikuinen ratsastaja oli lueskellut vuokrahevosilmoituksia ja löytänyt sieltä hevosen, joka ei ilmoittajan mukaan soveltuisi aloittelijalle, tätiratsastajalle eikä lapsille. Facebookissa jaettuun statukseen tulvi kommentteja, jotka nostivat esiin paljon kysymyksiä, joista yksi oli se, että hankalalle hevoselle etsitään ratsastajaa, joka on valmis maksamaan hankalan hevosen kanssa työskentelemisestä, jotta  ratsastaminen olisi omistajalle mukavampaa.

Joku toinen voisi toki turvautua ammattiratsuttajan apuun. Rahaa vastaan saa ammattilaisen apua, joka helpottaa omaa arkea. Hevonen on juuri niin hankala, kuin sen ratsastajalta puuttuu taitoja.
En muuten ihan tarkoituksella puhu haastavista hevosista, ainoastaan hankalista ja vaikeista. Haastavuus on muotisana, jonka antaa vaikutelman, että mikään ei ole vaikeaa.

Aloitetaan perusasioista. Miksi joku etsii hevoselleen vuokraajaa ja toinen vuokrahevosta? Rahan takia tietenkin. Hevosen omistaminen ei ole enää yläluokan hupia. Keskiluokan kukkarossa hevosen ylläpitäminen tuntuu niin, että moni haluaa jakaa kustannuksia. Jos rahaa ja aikaa olisi, kenenkään ei tarvitsisi etsiä vuokraajaa, kaikki etsisivät vain taitavia ratsastajia. Vuokrausamahdollisuuden ansiosta hevosia on toisin sanoen tarjolla myös niille, joilla ei ole riittävästi taitoja tullakseen pyydetyksi ratsastamaan muiden hevosia ilmaiseksi. Taitoja taas ei kerry, ellei ole mahdollisuutta ratsastaa paljon. Siksi taitojen kerryttämisestä täytyy maksaa. Taitoa on myös rohkeus ja kyky pystyä ratsastamaan itsenäisesti. Sen opetusta on harvoin tarjolla ratsastuskoulussa.

Ideaalitilanteessa hevonen saa nauttia hyvistä ratsastajista, hevosen omistaja vapaapäivistä ja saa vielä kompensaatiota kuluihinsa tästä ilosta. On selvää, ettei monikaan halua vapaaehtoisesti kustantaa toisten harrastamista ja antaa hevostaan käyttöön ilmaiseksi - ainakaan ihan kenelle tahansa. Mutta jos hevonen on vaikea, vuokralaista voi olla vaikea löytää. Valitettavasti taitavista ratsastajista on pulaa ja heille sataa hevosia ilmaseksi ilman, että heidän tarvitsee siitä maksaa. Ottaisiko joku heistä vastaan haasteen mahdollisen ongelmahevosen ratsastajana ja suostuisi vielä maksamaan siitä? Toiset katsovat peiliin ja toteavat, että omistajaansa kehnompaa ratsastajaa hevosen ei tarvitse sietää. Ja kaivavat kuvetta tai antavat hevosen ilmaiseksi käyttöön jollekin taitavalle. Tai sitten on joku muu tarve juuri sille ratkaisulle, mikä on katsottu parhaaksi.




Omistaja silti usein kokee, että hänen hevosessaan on jotain aivan erityistä - ja ihan syystäkin, onhan se hänen hevosensa! Hevonen on myös hänen oman ratsastustaitonsa mittari. Joskus hevosenomistajilla on tapana liiotella oman hevosensa vaatimustasoa. Halutaan osoittaa omaa pätevyyttä kertomalla, että hevonen on hankala. Hevosenvuokrailmoitus on siis tavallaan omistajan omien ratsastustaitojen tai niiden puutteellisuuden mainos.

En ole ajanpuutteen takia voinut ratsastaa koskaan Tinttiä yksin, mutta tavisputtena se on melkoinen opetusmestari ja soveltuu hyvin monenlaisille ratsastajille. Olen kuitenkin onnekas, sillä joku aika sitten sitä tarjoutui ratsastamaan vanha tuttu, joka etsi omien hevosten jälkeen ja ratsastuskoulutuntien vastapainoksi täyspäistä hevosta, jonka kanssa voisi tehdä hyvillä mielin töitä. Tintin notkeus on selvästi lisääntynut ja on sanoin kuvaamattoman ihanaa mennä sen selkään itseä taitavamman ratsastajan jäljiltä. Vanhenevalle hevoselle säännöllinen voimistelu tekee todella hyvää.

Tämän jälkeen saattaisin itsekin mainostaa, että Tintti kaipaa taitavaa ratsastajaa, koska minä itse kaipaan sille sellaista. Tintti itse sen sijaan olisi varmasti ihan tyytyväinen, jos se voisi lintsata sellaisen ihmisen alla, joka vaatii siltä vain vähän.



perjantai 25. lokakuuta 2013

Vaarallinen kenttäratsastus

Aamun Hesarissa oli juttu kenttäratsastuksen vaaroista. EM- voittaja Elmo Jankari sanoo jutun lopussa "Laji on vaarallinen, mutta en pelkää koskaan. Jos pelkää , ei aloita kenttäratsastusta. Vauhti ja vaarallisuus kiehtovat. Adrenaliinitaso nousee maasto-osuudella, joka on kisan ehdoton extreme-osio."

Aika vähän lisättävää. Kun minulta on kysytty, miksi harrastan kenttäratsastusta, olen tavannut pilke silmäkulmassa vastata seuraavaa: "Olen 34-vuotias naimisissa oleva kahden lapsen äiti. Elämässäni on ilman kenttäratsastusta aika vähän jännitystä."

Lue myös "Sitä ei voi tapahtua minulle"


EDIT! Lue HS:n juttu täältä. (klo 16:20)


lauantai 19. lokakuuta 2013

Monty Robertsin jalanjäljissä

Haluan uskoa siihen, että onnistuneen hevosten käsittelyn avain on kärsivällisyys. Tästä syystä en kuulu niihin kyynikkoihin, jotka arvelivat Monty Robertsin showssa selätettyjen lastaus-, muovinylitys- ja klippausongelmien palaavan, kunhan arki tulee taas vastaan.

Vaikka todennäköisesti ne palaavat ennalleen, mikäli näytöksen hevosten käsittelijöiltä puuttuu Montyn taidot ja kärsivällisyys eivätkä he ole halukkaita niitä itsessään kehittämään.

Kun ensimmäisen kerran klippasimme Tintin, teimme täysin silloisen valmentajani Petra Skarran ohjeiden mukaan. Homma sujui hienosti. Seuraavalla kerralla uskaltauduin toimimaan yksin, minkä seurauksena Tintti poistui paikalta ja jyräsi minut jalkoihinsa. Klipperi hajosi. Missä vika? Minun kärsimättömyydessäni. Luulin aluksi, että kyse oli ollut vain klipperistä ja että ongelma oli klipperin ääni, mutta olin väärässä. Petra oli kokeneempi, rauhallisempi ja määrätietoisempi ja sai Tintin rauhoittumaan. Kyse oli siitä, että Tintti suostui uskomaan, että meidän käsittelyssämme se oli turvassa.

Olen nähnyt Montyn kahdesti ja lukenut useamman hänen kirjoistaan. Kun hänen toimintaansa katsoo, huomaa nopeasti, että väkivallattomuus ei tarkoita lepsuilua eikä sitä, että hevosen annetaan päättää kaikesta, mitä se tekee. Hevonen saa päättää, suostuuko se työskentelemään Montyn kanssa, ja kun se suostuu, hevosta voi alkaa johtaa kohti haluttua päämäärää. Monty ei kuiskaa, vaan huitoo, ääntelehtii ja käyttää kehon kieltä.

Hevosta kohden on varattu aikaa puoli tuntia. Olen ymmärtänyt, ettei tulosten saavuttamiseen käytettävä aika silti ole itseisarvo, vaan show´hun pyritään valitsemaan hevoset, jotka todennäköisesti vastaavat koulutukseen tuossa ajassa. Tämä ihan katsojien mielenkiinnon takaamiseksi. On varmasti olemassa hevosia, joiden kouluttaminen kestää kauemmin, mutta se tapahtuu katsojilta piilossa. Se on siinä mielessä valitettava, että katsomossa istuu varmasti niitä skeptikkoja, jotka ajattelevat, että elleivät he onnistu Montyn tavoin puolessa tunnissa, koko homma on huuhaata. Show on kuitenkin aina show´ta.

78-vuotias Roberts on tehnyt join-upin useammin kuin kukaan katsomossa istuva. Hänellä on oikeus suoriutua siitä taitavasti, nopeasti ja niin, että katsojat haukkovat hiukan henkeään. Siitähän he maksavat. Sääli kuitenkin sitäkin miestä, joka tuli vahingoniloiseksi, kun hevonen ei ihan heti lähtenytkään Montya seuraamaan vaan jäi haistelemaan maata.

Onko aina pakko olla niin kyyninen? Voisiko joskus ihan vain vaikuttua, arvostaa ja ihailla jonkun taitoa. Eihän se ole keneltäkään pois. Oman tyhmänylpeytensä voi pitää omana tietonaan.



maanantai 14. lokakuuta 2013

Matka kohti sileää pintaa


Pohje edessä, polvet satulassa, takapuoli ylhäällä ja käsi kiinni hevosessa. Tätä olen yrittänyt ohjelmoida itseeni niin, että se tulisi suoraan selkäytimestä. Treeni on tuottanut muutakin tulosta kuin kipeytyneet pakaralihakset. Onneksi.

Silti kolikolla on kääntöpuolensa. Kun alan ratsastaa enemmän juuri niin kuin Tintti haluaa tulla ratsastetuksi, se myös rankaisee minua nopeammin siitä, että palaan entiseen. Kas näin. Ravilähestymiset ovat tietystä aina hiukan hankalampia kuin laukkalähestymiset.

Hei, olen dinosaurus!

Mutta ei se laukkakaan aina autuutta tuo. Kun sarjaväli on vanhenevalle mukavuudenhaluiselle hevoselle harmaita jouhia aiheuttava ja ratastajaakin hiukan mietityttää miten laukka sopii, voi tapahtua silmänräpäyksessä näin. Vaikka ihan hyvin tietää, että pitäisi huolehtia tahdista ja antaa hevosen tehdä työ eikä häiritä sitä.

Sarjaväliin mahtuu oikein hyvin. Ainakin yksin.

Kun sitten olen laskeutunut kertaalleen, Tintistä tulee erittäin varovainen hyppääjä ja se vaatii valtavasti rohkaisua. Itse en enää ole ihan varma, aiheuttavatko nämä muksahtamiset minussa muuta kuin sisuuntumista ja ärsytystä.


Niinpä minun vaihteeksi käskettiinkin pitää se takapuoli lähellä satulaa. Ja kyllähän se hyppää. Näin pienet esteet vaikka paikaltaan, kuten tässä:

Kädet kiinni hevosessa?
Tärkeää on, ettei hevosta rankaise ohjasta repäisemällä siitä, että se kuitenkin on päättänyt hypätä, mitä siltä on pyydetty. En tässä kuvassa lyö hevostani raipalla, vaan yritän pysyä kyydissä lähes pysähdyksistä lähteneessä hypyssä. Tasapaino pysynee parhaiten levittämällä kädet?

Faktaa on silti se, että Tintin vanheneminen on viime kuukausina alkanut tuntua eri tavalla kuin ennen. Käsittelen asiaa mielessäni päivittäin enkä tunnu pääsevän minkäänlaiseen lopputulemaan. Tintti on iloinen ja tyytyväinen, mutta sen 18 vuotta näkyvät eri tavalla kuin ennen. Siitä alkaa kadota tietynlainen jousto.

Minulla ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, mitä tulee Tintin ikääntymiseen. Minulla ei ole sydäntä luopua Tintistä eikä palkkapussi mahdollista kahta hevosta. Minun täytyy siis vain elää kanssa sen asian kanssa, että Tintti ei vie minua enää eteenpäin, koska sen rajat ovat tulleet vastaan. Sille ei kukaan mahda mitään.

Kiitos kuvista Erica Lilja.


lauantai 12. lokakuuta 2013

Rajat

Ihmisen logiikka toimii välillä vasten sitä, mikä on hevoselle parasta. Silloin touhu menee ratsasteluksi, joka pahimmillaan pilaa hevosen koulutuksen.

Tintti tuntui mielestäni pitkään vaikealta ratsastaa. Se oli kädelle niin herkkä, että kaikki yritykset ottaa ohjaa lyhyemmäksi saivat sen lähestulkoon pysähtymään. Eteenratsatsus oli toki hyvä asia, mutta ohjasasia oli karkea virhe. Minun olisi pitänyt ymmärtää antaa sille paljon puolipidätteitä, jotta eteenratsastuksesta takaosaan kertyvä energia olisi saatu valjastettua peräänannoksi. En ymmärtänyt, että luonnostaan huonoryhtinen hevoseni olisi pitänyt opettaa uudelleen hyväksymään jatkuvat pidätteet. Jossain vaiheessa huomaamattani opetin sitä siihen, että eteenpäin liikutaan, jos pohje käy, ja pienimmästäkin pidätteestä on tarkoitus hidastaa tai pysähtyä.

Niin väärin. Jossain vaiheessa hakkaava pohje jäi pois, mutta Tintti ei tuntunut myötäävän niskastaan ennen kuin ihan loppuvaiheessa tuntia. "Ei saa sahata", kuului korvissani. Mutta eihän sahaaminen ole sama asia kuin taivuttaminen!

Jos Tintti olisi ollut vireämpi, samaan logiikan mukaan olisin ainoastaan istunut kyydissä ja pidättänyt. Mutta hevonen kuin hevonen tarvitsee rajat sekä ohjasta että pohkesta. Flegmaattisella hevosella on karkea virhe jättää ohja pois; vireällä hevosella yhtä tuhoisaa on jättää pohje pois. Itse asiassa ensin mainittu tarvitsee paljon enemmän puolipidätteitä antaakseen niskasta myöden ja eteenpäin ajavaa pohjetta kätetään vain silloin, kun vauhti hiipuu. Vireä hevonen taas vaatii yhtä lailla pehmeän, elävän käden sekä ratsastajan, joka muodostaa sille jaloilla kujan. Siis rajat ja raamit, joiden välissä toimitaan.

Hevosta täytyy johtaa. Jos se joutuu toteamaan, ettei sitä ratsasteta, se alkaa päättää itse. Flegmaattinen ei piristy, jos sen annetaan olla flegmaattinen; kuumakalle ei rauhoitu, jos sen annetaan riehua.

Kaikki hevoset vaativat ratsastajaltaan ratsastamista ja nimenomaan aktiivista ja nopeareaktioista toimintaa. Sen vastakohtana on passiivinen rajattomuus, jolla ehkä on hyvät tarkoitusperät, mutta mikä toimii vasten hevosen saamaa koulutusta. Rajattomuus muuttaa flegmaattisen hevosen sellaiseksi, jota kukaan ei halua ratsastaa samalla, kun virkeä hevonen muuttuu sellaiseksi, jota kukaan ei pysty ratsastamaan.

EDIT 14.10.2013: Haluan vielä tarkentaa, että tätä tekstiä varten olen erittäin suuresti inspiroitunut Cajus Aminoffin ansiosta. Kunnia sille, jolle kunnia kuuluu.


torstai 10. lokakuuta 2013

VIP- alennusta Martha Ridewearista!

Paita Olivia Ballet, housut Martha Jeans.
Kuva: Erica Lilja
Ridmer avaa lauantaina 26.10.2013 liikkeen Espoon keskukseen (Asemakuja 2, 02770 Espoo). Avajaisten kunniaksi tarjoutuu Ruuhkavuosiratsastajan lukijoille mahdollisuus saada 10% alennusta kaikista Martha Ridewear- vaatteista avajaispäivänä. Liike on avoinna klo 10-18.

Nyt ei kannata välittää mainoskuvien kauniista ruotsittarista ja ahdistua samastumisen vaikeudesta. Persjalkainen kahden lapsen äitikin voi pukeutua Marthaan, vaikka on kokoa 40-42. Eikä näissä vaatteissa ole pelkoa siitä, että näyttää pissikseltä.

Nämä vaatteet pitävät muotonsa ja värinsä sekä ovat loistavia ratsastessa. Hinnastaan huolimatta Marthat ovat mielestäni tarkanmarkantyypille loistovalinta, sillä näitä voit käyttää myös tallin ulkopuolella. Miksi investoida kalliisiin vaatteisiin, joilla on vain yksi käyttötarkoitus, jos voi saada kaiken? Näissä vaatteissa voi mennä vaikka töihin ja töistä suoraan tallille. Toisin päin kannattaa vielä harkita, ihan hajuhaittojen takia.

Ja kuka muuten sanelee, että täytyy olla ratsastaja käyttääkseen ratsastusvaatteita? Talvivalikoimassa on myös hyvännäköiset perusfarkut, Street Jeansit. Toki nekin jalassa voi kiivetä satulaan; sisäsaumoja ei ole.

Muita Ridmerin tuotemerkkejä ovat Cavalor, CaldeneTottie, Masta, Cottage Craft ja Harry´s Horse, kaikki isoja merkkejä etenkin, jos brittilehti Horse & Rideria selaa. Tervetuloa siis tutustumaan. Sanon tervetuloa siksi, että olen siellä itsekin paikalla koko avajaispäivän.

Ilmoittaudu VIP- listalle alla olevalla lomakkeella. Alennuksen saat kertomalla nimesi kassalla.







Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...