perjantai 31. elokuuta 2012

Tarinoita eri elämästä: Big Brother -tila

Asukas haki tilalle päätettyään kääntää elämässään uuden lehden. Elämä oli suurten muutosten edessä ja tuntui tarpeelliselta hakeutua maaseudun rauhaan. Big Brother -tila vaikutti unelmapaikalta. Puitteet kehuttiin hyviksi ja kaikki tuntui olevan sitä, mitä Asukas sillä hetkellä tarvitsi tasapainoista urheilua, metsässä lenkkeilyä, ohjattua liikuntaa. Big Brother tuntui keskustelujen perusteella olevan kutsumustyössään, vaikka sanoikin työn tilalla olevan hänelle sivutoimi.

Asukas asteli tilalle suurin odotuksin. Maassa oli vielä lunta, mutta oli valoisaa. Muut asukkaat tuntuivat mukavilta.

Asukas yritti tutustua tilan sääntöihin, ja niitä olikin paljon. Big Brother kutsui Asukkaan usein päiväkirjahuoneeseen jonkun uuden säännön takia. Asukas teki sääntöjen mukaan, sillä tila oli kuitenkin Big Brotherin tila. Big Brother sai hänet hankkimaan uudet vaatteet, koska edelliset olivat Big Brotherin mielestä hankalat pukea. Big Brother ehdotti ruokavalion muutosta - ja näin tehtiin. Big Brother halusi Asukkaan vaihtavan jalkahoitajaa, koska joku muu hoiti asiaa Big Brotherin mielestä paremmin. Asukas ajatteli, että kyse oli huolenpidosta.

Kun aikaa kului, Asukkaasta alkoi pikku hiljaa tuntua, että Big Brotherilla on koko ajan jotain huomautettavaa. Asukas yritti parhaansa, mutta aina tilalle ajaessaan hän mietti, mikähän asia tänään on pielessä. Asukkaalle huomauteltiin vatsan toiminnasta, kehotettiin ottamaan yhteyttä lääkäriin. Kun asukas otti ja sai vapauttavan lausunnon, Big Brother totesi, ettei lääkäri ota tällaisia vaivoja vakavasti.

Kun tätä oli jatkunut aikansa, asukas väsyi. Hän meni päiväkirjahuoneeseen ja pyysi, että Big Brother sanoisi kaikki huomautettavat asiat kerralla. Välittömästi tämän jälkeen Big Brother pidätti itsellään oikeuden päiväkirjahuoneessa puhumiseen. Asukas saattoi esittää kysymyksiä, mutta Big Brother ei välttämättä vastannut. Päiväkirjahuoneen ovea ei lopulta edes avattu. Ja miksi Asukas olisi sinne mennyt, kun homma meni yksinpuheluksi.

Asukas tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Hän puhui tilanteesta tilan ulkopuolisten kanssa, jotka kehottivat etsimään uutta tilaa. Kaikki, mistä Asukas yritti puhua, Big Brother teilasi sanomalla, että hänellä on kokemusta kymmenien vuosien ajalta sadoista tilan asukkaista. Hän ei voisi mitenkään olla väärässä.

Big Brother halusi kertoa, milloin pyykätään, milloin peseydytään, miten, milloin ja missä urheillaan. Big Brortherilla oli mielipide siihen, miten hiuksia harjataan. Big Brother alkoi myös yllättäen sanoa, että hänen tilansa on enemmän lomailua kuin urheilua varten. Asukas hätääntyi ja luki uudelleen hakupaperit, joilla hän haki tilan asukkaaksi: siellä sanottiin, että urheilukentän pohja oli vasta uusittu ja metsäreittejä on hyvin. Asukas tunsi olonsa petetyksi, kun kenttää ei saanut käyttää ja metsäreiteillä ei saanut juosta.

Asukasta harmitti. Hänelle huomauteltiin jäykkyydestä, mutta hän ei pystynyt tekemään sille mitään, koska juokseminen ja verryttely oli kaikkialla kiellettyä. Asukkaalle osoitettiin kehä, jota hän saattoi hölkätä ympäri. Siihen kului ura. Big Brother uhkasi, että jos Asukas ei osallistu sen tasoittamiseen, pian loppuu juokseminen siinäkin.

Sitten tuli vuoden pimein kuukausi. Asukas oli alkanut hiljalleen järjestää itselleen uusia puitteita, koska jäykkyys ja vetämättömyys olivat jo jokapäiväisiä asioita. Hän alkoi olla ahdistunut ja pahoinvoiva, uneton ja ruokahaluton. Big Brother päätti uusia tilan valot ja usean viikon ajan kaikkialla oli remontin takia pimeää.

Asukas meni päiväkirjahuoneeseen ja kysyi Big Brotherilta, milloin remontti olisi valmis. Big Brother ei vastannut. Asukas kysyi uudelleen. Ei vastausta. Asukas kysyi kolmannen kerran. Big Brother asetti asukkaan häätöuhan alle. Asukas oli tyrmistynyt.

Kului kaksi tuntia ja Asukkaan häätöuhka muuttui viralliseksi häädöksi. Hän ei saanut Big Brotherilta selvitystä, miksi. Big Brother sen sijaan kertoili muille asukkaille syitä siihen, miksi Asukas häädettiin. Asukas yritti rauhoittaa mielensä, otti yhteyttä toiseen tilaan ja poistui itse vapaaehtoisesti tilalta kaikessa hiljaisuudessa aikaisemmin, kuin mitä Big Brotherin häätö edellytti. Hän ei mennyt päiväkirjahuoneeseen kertomaan poistumisestaan ja muut asukkaat saivat tietää siitä vasta jälkikäteen. Hän ei saanut kyynelehtiviä poistumisseremonioita. Häntä ei kaivannut kukaan.

Asukas päätti, ettei hän aikoisi jatkossa tilittää julkisesti mitään tilaan liittyvistä tapahtumista. Hän päätti jatkaa elämäänsä niin normaalisti kuin mahdollista. Ainoa asia, mitä hän mietti oli seuraava: jaksaakohan formaatti kiinnostaa tällaisenaan vielä tulevaisuudessakin vai loppuisiko toiminta Big Brother -tilalla? Asukas on vakuuttunut siitä, etteivät useimmat tilan asukkaaksi hakeutuvat oikeasti tiedä, minkälaiseen elämään he sitoutuvat lähtiessään mukaan.

- Sen tietää vasta kun on siellä--- sen tunteen, että kun joku koko ajan sanoo mitä sun pitää tehdä ja missä --- ei sitä ulkopuoliset tajua, miten tunteet voi olla pinnassa.

- Varmasti mä olisin voinut jättää jotain sanomatta tai tekemättä. Mutta mä lähdin sillä asenteella, että mä olen tällainen ja yrtitän keskustella siitä, miltä musta tuntuu. Ehkä mulla oli liian kovat ja virheelliset odotukset ja sitten jouduin sen takia pettymään. Mutta itse mä sinne lähdin. Kyllähän se häätö harmitti, mutta nyt on kaikki paremmin.

- Kyllähän joku tuollaisessakin kisassa aina voittaa. Ainakin Big Brother.

**************

BB:n ehkä sadas tuotantokausi alkoi taas. Isoveli jaksaa vielä valvoa, minä en.

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Footloose

Kesällä 2009 jalka oli pääsääntöisesti täällä
Kesällä 2011 se alkoi olla taas näin.
Kesällä 2012 enenevässä määrin näin.
Alastuloissa se silti jää useimmiten näin...
...vaikka sen soisi olevan enemmän näin.
Minun on opittava hyppäämään alas jalat edellä. Muuten tulen sieltä alas pää edellä.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Viidenkympin villitys

Olemme Tintin kanssa nyt viisikymppisiä. Syntymäpäivälahjaksi sain mieheltäni Horse&Rider -lehden vuosikerran. Kyseisessä lehdessä on oleellisesti enemmän luettavaa kenttäratsastuksesta kuin suomalaisissa hevoslehdissä. Aihepiirit ovat muutenkin maanläheisempiä ja minun makuuni.

Ihan perusratsastusta käsittelevät aiheet olisivat tervetulleita myös kotimaan lehtiin. Miten kantapää pysyy alhaalla? Miten pohje vakautetaan? Miten hevonen saadaan kulkemaan tasaisella tuntumalla?  Olen itsekkäästi paljon kiinnostuneempi omasta ratsastuksestani ja sen kehittämisestä, kuin esimerkiksi suomalaisten ratsastajien menestyksestä. Seuraan toki kaikkea ratsastusta, mutta toivoisin aina saavani toisten menestyksestä jotain pientä vinkkiä itselleni. Pelkät tuloslistat eivät vie ketään eteenpäin. Tarvitaan enemmän jotain sellaista, mitä voi lukea Katri Syvärisen kirjasta Tavoitteena tasapaino.

Itselleni ja Tintille varasin syntymäpäivälahjaksi viimeinkin maastoestetunnin Cajus Aminoffilta. Nuuksion-vierailun teimme Tintin kanssa eilen ja palasimme monta kokemusta ja ajatusta rikkaampina ja innoissamme siitä, että pääsemme sinne vielä uudelleen. Toivottavasti ajatus vielä jalostuu taidoksi: tahti, tie ja muoto.

Mutta siitä lisää kuvien kera myöhemmin.

Like mother, like daughter. Sain kuulla, ettei kukaan ole ole ollut niin kova piehtaroimaan mudassa, kuin Tintin epä Qapeline. Tämä kuva on Tintistä keväällä 2011.

torstai 23. elokuuta 2012

Vuokraan - ostan oman - vuokraan - ostan oman...?

Ihmiset hankkivat hevosen yleensä siksi, että ratsastuskoulutunnit eivät tyydytä heidän ratsastuksellisia tavoitteitaan. Tavoitteet tietysti voivat olla mitä tahansa puskaratsastamisesta kenttäratsastukseen.

Esteratsastus ja siinä kilpaileminen ei ole useinkaan mahdollista ilman omaa hevosta. Kokeeneemmat sanovat, että ihminen tarvitsee elämässään ainakin yhden oman hevosen: se opettaa hänet ratsastamaan niin, että hän voi saada ratsastettavakseen muiden hevosia.

Lapsuuteni ratsatuskoulussa saimme kilpailla. Minä ja Frankie Imatralla 1992.
Lahjakas amatööri siis ratsastaa ilmaiseksi, ammattilainen saa siitä palkkaa ja peruspertsa kaivaa kuvetta. Kaikkien heistä on kuitenkin jossain vaiheessa täytynyt elättää ainakin yhtä omaa hevosta.

Oman hevosen ja ratsastuskoulutuntien välillä on tietysti paljon muitakin vaihtoehtoja. Valitettavasti ne eivät useinkaan ole suotuisia niille, jotka haluavat esteratsastaa, mutta eivät omistaa ratsuaan. Jos yksityisomistuksessa oleva hevonen on hyppyhaluinen, sen omistaja yleensä pidättää tämän lajin itsellään. Poikkeuksia toki on.

Raha ja käytettävissä oleva aika yleensä ratkaisevat kaiken. Jos niitä olisi rajattomasti, useammilla varmasti olisi oma hevonen. Koska monilla hevosenomistajilla ei ole aikaa, tuntuu hevosen antaminen vuokralle hyvältä vaihtoehdolle. Parhaimmillaan se on win-win -tilanne. Omistaja saa vapaapäiviä ja joku toinen saa sillä aikaa pitää hevosta kuin omaansa.

Sittemmin olin perustavis vuokraaja, joka kuitenkin sai hypätä ja kilpailla, koska Tintin silloinen omistaja ei halunnut sitä tehdä. Minä ja Tintti Gumbölessä kesällä 2009.
Hyvää vuokrahevosta on yhtä vaikea löytää kuin hyvää hevosenvuokraajaa. Molemmat ovat aarteita, joista olisi ihana saada suositukset etukäteen. Olen ilokseni löytänyt Tintille uusia ratsastajia juurikin suositusten kautta, mutta he ovat joutuneet aina ottamaan toisenlaisen riskin: ratsastajat kun tuppaavat yksi toisensa jälkeen tulemaan raskaaksi (Kolmeen vuoteen viisi vauvaa),  Kaikkia olen varoittanut Tintin hedelmällisyyttä lisäävästä vaikutuksesta. Ymmärrätte, että en juurikaan ole uskaltanut päästää alaikäisiä Tintin selkään.

Toiset eivät halua vuokrata hevosiaan. He valitsevat ratsastajiksi henkilökohtaisesti tuntemiaan taitavia ratsastajia. Vaikka omistaja aina vetää jonkunlaiset raamit hevosensa ratsastuksen luonteelle, on selvää, että se kuka maksaa, haluaa aina saada rahoilleen vastinetta. Ja moni hevosenomistaja haluaa itse olla se.

Talvella 2010 olin isovatsainen hevosenomistaja, joka houkutteli kaverinsa hyppäämään hevosellaan.

Ratsastustunneille

Pääkaupunkiseudulla ratsastustunti ratsastuskoulussa maksaa 30-35 euroa, jopa enemmän. Sillä rahalla saa sovittuun kellonlyömään alleen koulutetun hevosen ja ammattitaitoista opetusta. Ei ole tilannetta, jossa irronnut kenkä tai yllättävä ontuminen pilaisi suunnitellun ratastuksen. Opettaja jakaa hevoset ratsastusryhmälle niistä, jotka ovat työkunnossa.

Yksityistunnit ratsastuskoulujen hevosilla tuntuvat maksavan pyöreästi 50 euroa tunti.

Vuokralle

Vuokrahinta koostuu yleensä tallipaikan laskennallisesta päivävuokrasta ja ehkä jostain muusta juoksevasta, kuten kengityksistä tai vakuutuksista. Hevosen vuokra  on sitä halvempi, mitä edullisempi on tallipaikka. Hintaan voi vaikuttaa myös se, millaista treenia hevosella voi tehdä. Jos hevonen  kuitenkin sairastuu, vuokraajan kulut eivät yleensä juokse.

Kertavuokra on yleensä halvempi kuin ratsastuskoulutunti, mutta siihen ei sisälly opetusta. Yksityistunti vuokrahevosella sen sijaan tulee yleensä samanhintaiseksi kuin jos omistaisi hevosen: vuokraaja maksaa sekä hevosenvuokraa että ratsastustunnin hinnan. Hinta nousee vähintään viiteenkymppiin kerta.

Monet haluavat kehittyä ratsastajina. He ovat tavoitteellisia. Se voi kuitenkin pitää sisällään erheellisen ajatuksen, että koska ratsastaja on käynyt kerran viikossa estetunneilla, hän uskoo löytävänsä vuokrahevosen, jolla hän voi hypätä ja treenata hikeen asti jokaisena vuokrapäivänä.

Rento maastoilu kivan hevosen kanssa on ehkä parasta mielenvirkistystä työn raskaan raatajille. Omassa tahdissa, omissa aikatauluissa se on vielä mukavampaa. Marraskuussa tosin naurattaa vähän vähemmän.
Oma hevo kullan kallis. Ainakin kallis. Ja rakas.

Liikutusavuksi for free

Ilmaiset ratsut menevät tässä lajissa yleensä niille, joilla joko on oma hevonen tai on ollut. En tiedä, johtuuko se ajatuksesta, että tällaiset ymmärtävät hevosenpidon kustannusten päälle. Niitä, jotka uskovat ilmaisiin lounaisiin, katsotaan karsastaen. Ihmiset pyytävät ennemmin tuttuja ratsastamaan, kuin antaisivat hevosensa ratsastettavaksi jollekin, joka ei lähtökohtaisesti halua maksaa ratsastuksesta. Vaikka hevosenomistajat rakastavat eläimiään ja maksavat niiden ylöspidosta itsensä kipeiksi, he eivät silti ole valmiita kustantamaan jonkun toisen harrastamista.

Liikutusavuksi lupautunut on yleensä sidottu hevosenomistajan määräämiin päiviin ja siihen, että lähinnä kävelyttää tai vähän hölkkäilyttää hevosta. Siinäkin voi oppia paljon istunnasta, mutta ajatus tuskin sopii siihen tavoitteelliseen treeniin.

Tutut läpiratsastastavat yleensä toistensa hevosia pyynnöstä. .

Ylläpitoon

Sanotaan, että joka vuosi hevonen ostetaan yläpitokuluissa uudelleen. Ylläpitäjä siis säästää hevosen hinnan, mutta maksaa sen kuukausittaiset kulut. Eli 5000-10 000 euroa vuodessa. Ish.

Ylläpidossa kulut nousevat vuokrausta suuremmiksi, koska tallivuokran lisäksi maksettavaksi tulevat myös lisärehut, varusteet, eläinlääkärit, madotukset, kengitykset ja vakuutukset, eli kaikki hevosen kulut. Elämä on hevosenomistajan elämää: kaikki maksaa ja kulut juoksevat, vaikka hevonen olisi sairauslomalla. Tai jos itse on.

Jos ei halua maksaa hevosen hintaa, mutta kaipaa kisaradoille, ylläpito voi olla ihan ok vaihtoehto. Eri asia on, mistä tällainen hevonen sitten löytyisi. Ainakaan kovin aloittelevalle ratsastajalle.

Hevonen on riskisijoitus

Mitä enemmän haluaa välttää taloudellista riskinottoa, sitä varmemmin kannattaa pysyä ratsastuskoulujen asiakkaana tai vuokraajana ja unohtaa ylläpito saati hevosenomistus. Ja oli kysymys tilanteesta mistä hyvänsä, asioista kannattaa aina tehdä kirjallinen sopimus, aivan kuten ratsastuskoulujen asiakkaatkin sitoutuvat noudattamaan ratsastuskoulujen sääntöjä.

Hevonen sitoo ajallisesti ja rahallisesti. Vaikka vuokraajien pitäminen olisi sinulle ajankäytöllisesti välttämätöntä, ei hevosta ole järkevää hankkia vuokratulojen varaan laskien. Vaikka hevosen kulujen maksaminen yksin ei olisi toivottavaa, hevosenomistajan tulisi pystyä selvitymään kuluista myös ilman vuokraajia. Jos hevonen sairastuu, kuluja ei ole jakamassa kukaan.

Sileätyöskentely on toki aina riskittömämpää. Minä ja Tintti Alavudella kesällä 2012.
On sekä hevosenvuokraajan että -omistajan etu tehdä kirjallinen sopimus siitä, mikä on kenenkin vastuu, mitä tehtäviä vuokraajalle kuuluu ja mitä tehdään sairaustilanteissa. Kun asiat ovat paperilla, on helpompi pysyä asialinjalla.

Rahasta riiteleminen on rumaa, oli kyse minkälaisesta erosta tahansa.

lauantai 18. elokuuta 2012

Kuin hento ote lapsen kädestä...

Kesällä ostamani brittihevoslehden (Horse&Rider) artikkelissa kerrotaan, miten tuntuma hevosen suuhun on kuin aikuisen ote lapsen kädestä; ei kuulemma purista, kisko eikä vedä, vaan pitää kiinni niin, että molemmat osapuolet tietävät olevansa toistensa turvana. He kulkevat rinta rinnan kohti yhteistä päämäärää.

Kirjoittaja ei selvästi ole pitänyt kiinni minun kaksivuotiaani kädestä. Tai sitten hän todellakin tietää, mistä puhuu, koska on se lapsen kanssa söpösti käsi kädessä käveleminen vaan niin hemmetin hankalaa suurimman osan ajasta!

Semmoista minä tässä mietin.

Joskus lavastamalla onnistuu, kun tallennetaan pieni hetki.
Lue myös http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2012/12/testikasi.html

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Kurinpalautusta

Olen päässyt Kyran kanssa samalle aukeamalle. Se lähemmäs häntä en pääse koskaan. Mutta ei se estä yrittämästä.

Tänään oli syksyn ensimmäinen koulutunti ja istunnan palautus. Viime vuoden tapaan halusin aloittaa liinan jatkeena. En suostu enää kutosen istuntaan ja liinassa ratsastaminen on paras tapa korjata istuntaa.

Istunta oli muuten ok, mutta polven alapuolella oli alkanut tapahtua kummallista heiluntaa. Se saatiin nopeasti pois käynti- ravi -siirtymisistä, mutta hiukan hitaammin ravi-käynti -siirtymisistä. Siihen löytyi lääke kevyestä istunnasta, johon nousin ravissa ja jossa siirsin Tintin käyntiin. Lopulta jalka oli taas oikealla paikallaan, vaikka persus oli satulassa. Petra vaatii aina kymmenen onnistunutta toistoa. Tänään piti tehdä töitä jonkun aikaa, että päästiin aloittamaan onnistuineiden toistojen laskeminen.

Jotain hyvää siinäkin, että koko kesän olen ratsastanut kevyessä istunnassa; pohje on paljon vakaampi ja paino oiken.

Vahinko vain, että eilen superväsynyt eläin oli tänään niin hölmöllä tuulella, että emme pystyneet tekemään liinailua ilman ohjia ja jalustimia.

tiistai 14. elokuuta 2012

Kello viiden tirsat

"Mee keskenäs. Näyttääkö siltä, että olisin lähdössä sun kanssa minnekään? Tähän aikaan!"

perjantai 10. elokuuta 2012

Minä taivu en koskaan!

13- vuotiaana lopetin ratsastamisen. Minulla ei ollut mahdollisuutta ratsastaa niin paljon kuin olisin halunnut. En saanut omaa hevosta. Oli helpompaa lopettaa kokonaan, kuin yrittää pitää mielenkiintoa yllä kerran viikossa ratsastavana tuntiratsastajana. Kaiken lisäksi minulle elintärkeä hoitohevossysteemi tallillamme lopetettiin.

"Ei tainnut mennä ihan putkeen kenttäkisoissa kun olitte viimeisiä.. mikä meni pileen? Muutenkin ette ole ollenkaan sijoittuneet este tai koulukisoissa koskaan, eikö se harmita? Miten jaksat jatkaa vaikka menestystä ei tule? Itse olisin jo luovuttanut :)"

Tämä kommentti blogissani on herättänyt minussa monenlaisia ajatuksia ja tunteita tällä viikolla. Päällimmäisenä minulla edelleen on ajatus siitä, että menestys määriteltiin tässä ainoastaan ulkoisten suoritusten perusteella. Kestän sen, ettemme menesty. Kilpakumppanit suoriutuvat joskus paremmin. Mitä en kestä, on se, ettemme edistyisi. Oikeastaan vasta tämän kommentin myötä tuli olo, että ajatteleeko joku, että pitäisi lopettaa?

Voittamiseen tarvitaan häviämisen taitoa. Miksikö? Koska ne, jotka eivät uskalla hävitä, lakkaavat ennen pitkää kilpailemasta ja tavoittelemasta voittoa.

Lopetin ratsastamisen 13-vuotiaana, koska en uskonut voivani edistyä enkä menestyä. Nyt 20 vuotta myöhemmin olen viisaampi. Vaikka minulla ei edelleenkään ole mahdollisuutta ratsastaa niin paljon kuin haluaisin eikä edistyä niin nopeasti kuin toivoisin, en ole enää valmis luovuttamaan. Pidän myös epäonnistumisesta enemmän kuin siitä, että en tekisi tätä ollenkaan.

Edistyn vaikka hitaasti. Mutta edistyn.

Sitä paitsi on meillä kolme ruusuketta.
Joskus parempia ratsukoita on vähemmän! (2009)

torstai 9. elokuuta 2012

Käsikuulumisia

Kuluneen kesän ehdottomasti harmillisin juttu oli oikean käteni rikkoutuminen heti kesän alussa. Röntgenkuvissa ei näkynyt murtumia, mutta peukalon nivelsiteet antoivat liikaa myöten. Vaihtoehtoja sain kaksi: joko leikataan heti tai vaihtoehtoisesti laitetaan käsi lastaan ja katsotaan, rustottuuko ja rauhoittuuko se käyttökuntoon kesän aikana.

Valitsin jälkimmäisen. Minulla oli kesälle aivan liikaa suunnitelmia, jotka olisivat menneet pieleen, jos olisin joutunut kulkemaan käsi kipsissä. Ratsastusta itsekin harrastava lääkäri tuntui ymmärtävän perusteluni. Lasta oli irrotettava, joten saatoin kesälomareissulla puljata Pinken kanssa uima-altaalla.

Vesipestävä lasta mahdollisti paljon, tosin loppuaikoina se hankasi paukalon tyvestä.

Liimapinteli olisi pitänyt keksiä ennen Kreetan-reissua, koska se olisi kestänyt vettä.
Viikko sitten sain lopullisen arvion: nivelsiteet ovat rustottuneet ja peukalon arkuus ja ajoittainen kipu johtuu siitä. Leikkaus ei välttämättä muuttaisi asiaa sen kummemmaksi. Kaiken lisäksi joutuisin olemaan sairauslomalla ja sen jälkeen vielä kuntouttamaan käteni kipsin jäljiltä. Tämä nykyinen kipu saattaisi olla pientä siihen verrattuna, sitä paitsi nykyinen kipu saattaa hyvinkin hälvetä tulevien kuukausien aikana. Palaamme siis asiaan syksymmällä, jos käden puristusvoima ei minua tyydytä.

Todennäköisesti se, etten jäänyt kädettömänä paikalleni makaamaan, auttoi käden paranemista. Lihakset siinä eivät ainakaan surkastuneet.

Sillä ei pysty vielä kaatamaan maitoa, mutta sillä pystyy ratsastamaan. Ja sehän riittää.

maanantai 6. elokuuta 2012

Hyväksytty tulos kenttäradalta

Niin siinä kävi, että me toteutimme haaveeni hyväksytystä kenttäkisatuloksesta. Väliäkö sillä, että jäimme luokan jumboksi ja virhe-eromme toiseksi viimeiseen oli nelisenkymmentä pistettä! Tulos oli hyväksytty tulos. Samalla se oli itsensä voittaminen ja omien kykyjen ylittäminen. Se oli lapsuuden haaveen toteutuminen ja rohkea yritys tehdä jotain ihan uutta.

Minulla oli viikonlopulle selkeä tavoite: jos ajan 350 km yhteen suuntaan kenttäkisojen takia, minun on päästävä starttaamaan maasto-osuudelle. Matka ei mielestäni olisi ollut pelkkien koulu- tai estekisojen väärti.

En osannut jännittää kouluosuutta, koska ajattelin onnistuvani siinä. Sen sijaan jännitin maneesin esterataa, koska maneesissa esteet näyttävät aina suuremmilta ja seinät tulevat vastaan liian nopeasti. Ensin katselin maneesin tehtyä esterataa nieleskellen siitäkin huolimatta, että tiesin sen olleen helpon luokan estekorkeudessa silloin. Minulla oli totta kai myös huoli siitä, kuinka Tintti jaksaa. Se ei yleensä verry kovin nopeastija ja nyt verkka täytyisi tehdä kokonaisuutta ajatellen ja hevosen voimia säästäen.

Luontoäiti teki meille helpoksi sen, etten voinut ainakaan verrytellä liikaa. Starttasin vasta  puolenpäivän jälkeen, mutta siinä vaiheessa verkkakenttä oli tauottoman vesisateen takia pelkkää savista muhjua. Otin siinä hiukan ravia ja pari muutaman askeleen laukkapätkää keskellä kenttää. Liian vähän, koska emme suoriutuneet kouluradasta lähellekään niin kuin yleensä.

Ratsastin elämäni surkeimman koulutuloksen kaikkine tahtirikkoineen. Tuomari ei antanut puolikkaita numeroita, vaan paperini oli täynnä vitosia ja kutosia lopputuloksen ollessa 56,880%. Ei ihan häntäpään suoritus, mutta melkein. Tulos tässä vaiheessa siis -64,7

Mutta eteenpäin. Esteverkkaa otin kaksi hyppyä, samassa savisohjossa. Lisäksi minulla oli maneesissa oikeus hypätä radan ensimmäinen este kerran. Maneesista oli ukkosen takia mennyt juuri ennen ssuoritustani osa valoista, mutta olin enemmän huolissani huurustuneista silmälaseista. Huuru onneksi hälveni, kun nostin laukan.

Tintti hyppäsi hyvin ja mahduimme hienosti hankalaksi määrittelemääni sarjaväliin hienosti. Jussipaitakuosiin puetun seiskaestettä Tintti kyttäsi, hiljensi ja hyppäsi sen niin paikaltaan, että horjahdin pahasti. Päätin hiljentää viimeiselle esteelle, koota itseni, ottaa voltin ja hypätä viimeisen esteen huolella. Minulla ei olisi tietenkään ollut varaa tippumiseen, mutta neljään virhepisteeseen kyllä. Lopulta virhepisteitä kertyi aikavirheen takia -11 ja tipahdin luokan viimeiseksi. En kuitenkaan jaksanut välittää, koska toiveeni oli toteutumassa: pääsisin starttaamaan maastoon! Esteiden ja maaston välissä kylmäsimme Tintin jalat ja purimme onnettomat nykeröletit. Lepoaikaa oli tiedossa nelisen tuntia. Siitä iso osa sujuikin mukavasti traileria ja autoa mudasta pois ajaessa. Kiitos meitä auttaneille!

Maastoon lähdettiin pistein -75,7. Reitti sisälsi paljon nousuja ja laskuja, vaikka Pohjanmaalla oltiinkin. Minulle vieraita esteitä siellä oli useampia, niistä arvelin Tintin kyttäävän eniten pohjalaistaloa, "Pitkä- Jussilaa", jonka yli saisin toden teolla ratsastaa. Tämän lisäksi mietitytti, miten se jaksaisi hiekkakuopasta ylös laukkaamisen. Sen jälkeen tulisi koko reitin ainoa pidempi tasainen suora, mutta sen päässä ennen maalilinjaa olisi sininen talonkatto "rakovalakia", jonka ohi se ei pystynyt taannoin maastolenkillä edes laukkaamaan. Minunkin fysiikkani olisi siis koetuksella, koska ilmaiseksi se ei menisi yli yhdestäkään eikä todellakaan siitä viimeisestä. Katso kuvia esteistä täältä.

Koko iltapäivän taivaan hanat olivat auki. Oman vuoroni tullessa aurinko paistoi ensimmäistä kertaa koko päivänä. Verkkasin kaksi hyppyä, jotka Tintti meni sanalla sanoen upeasti.

Lähtö sujui hyvin, joskin Tintillä tuntui olevan vaikeuksia ymmärtää, että rata jatkuu ja jatkuu. Se meni kyllä hyvin nenä ylhäällä ennen estettä, mutta sitä sai joka esteen jälkeen ratsastaa tarmokkaasti eteen. Yritin sitä kiitellä urotöistä, joskin jokainen "hyvä" sai sen hiljentämään hiukan vauhtia.

Olin päättänyt, ettei helppoja esteitä ole, vaan jokaisen yli ratsastetaan. Ongelmat tulivat silti juurikin niillä esteillä, mitä veikkasin. Vihreä "seisova pöytä" meni raipalla avittaen. Sen jälkeen Tintti tuntui pysähtyvän kuin seinään Pitkä-Jussilaa tuijottaessaan. Minä yritin, yritin ja yritin. Hevonen ei liikkunut ja jouduin toteamaan, että tästä tulee nyt kielto ja 20 virhepistettä. Annoin Tintin ottaa muutaman askeleen lähemmän käynnissä, käänsin ympäri ja tulin uudelleen.  Nappasin ohjat oikeaan käteen, raipan vasempaan, ja sain kuin sainkin sen yli. Taputtelin törisevää hevosta kaarteessa ja lohdutin, ettei kaarteen esteitä tarvinnut hypätä.

Hiekkamontussa kaikki meni niin kuin pitikin, joskin laskeuduimme sinne ravissa. Liukkauden takia Tintilläkään ei onneksi ollut suurempaa laukkahalukkuutta. Hyvät ylitykset esteille Ratapiha ja Tutankhamonin hauta. Veteenkin mentiin hienosti. Sitten hurja nousu ylös. Tintti laukkasi urheasti, mutta hyytyi väkisinkin ihan loppumetreillä. Taisin kysyä puskasta ohjeita, minne seuraavaksi.

Viimeiselle suoralle tulimme hengästyneinä, väsyneinä, mutta edeten. Tintti tuijotti sinistä mörköä jo kaukaa ja hiljensi, ja minä ratsastin raipalla eteen. Hoin itselleni, että pohkeet kiinni, pohkeet kiinni, mutta Tintti ei mennyt. Paikalta en uskaltanut sitä hyppyyttää, vaikka este oli matala. Taas oli pakko nöyrtyä sen edessä, että tästä tulee 40 virhepistettä lisää ja tietenkin aikavirheet päälle. Ympäri, ohjat oikeaan käteen ja raippa vasempaan. Taisinpa kiljahtaakin sille, että tähän et nyt hitto vie kiellä!

Viimeinen hyppy. Kuvan on ottanut Sonja Riihikangas ja sain sen lisättyä tänne 14.9.2012
Ja yli mentiin ja maaliin laukattiin!

Ensimmäiset kohdistamani tuntemattomat kasvot hymyilivät ja kuulin kysymyksen
-  Eikö olekin euforinen fiilis?

Oli. Ratsastaa kenttärata ja kuolla. Ihanmitävaanihansamamitäseuraavaksitapahtuu. Tuli onnenitku, fyysisen uupumuksen itku, tyytyväisyyden itku. Kaimani hehkutti viimeisen esteen päättäväisyyttäni johon henkäisin, että se valitettavasti oli toinen samanmoinen.
- Mutta sä olet maalissa!
- Niin muuten olen! Jumalauta, mie oon maalissa!

Loppuravailuiden jälkeen lähdin ratsastamaan maastosta tallille päin silmät sumeina. Silittelin Tinttiä ja kiittelin sitä.

Se antoi minulle mahdollisuuden toteuttaa unelman ja se teki sen, koska minä halusin. Tällaisen jälkeen hevostaan katsoo taas ihan uusin silmin.

Nyt väsyttää. Ei jaksa.


lauantai 4. elokuuta 2012

Viimeiset keskiviikkokisat kuvin

Ekaa estettä kohti...

Ja ensimmäinen on taas sininen. Mutta silmät kestävät auki!

Laineita...
Neljän laukan päässä on Ruotsi, ja Ruotsin alla Suomi-laatikko. Silloin on paras lentää kieli keskellä suuta.
Sarjan jälkeen oli nopeasti vuorossa portti ja portilta käännös viimeiselle suhteutetulle välille.
Virhepisteitä valitettavasti kahdeksan, sillä kaadoin tosiaan sarjan a-osan tolpan jalallani ja rysäytimme b-osasta ohi. Kuvista taas kiitokset Heidi Lammille.

Tästä jatkamme tyytyväisinä Alavudelle ensimmäisiin kenttäkisoihimme. Pitäkäähän peukkuja.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Ratsastus ja Tupperware

Joskus mietin, voisiko yli kolmikymppisenä olla mahdollisuus upouuteen, itse valittuun polkupyörään? Sillä aikaa pistelen menemään isotädin vanhalla Helkama Matkatar - polkupyörällä. Vaihteet eivät ole toimineet vuosikausiin.

Tänään nitkutimme sillä tallille kisoihin Pinken kanssa. Selkärepussa kulkivat eväät ja kisakamat. Tangon eteen köytin Tupperware- kylmälaukun. Siellä kulkivat Tintin kylmäyssuojat, suoraan kotipakkasesta. Sekä pillimehut. Ei saa koskaan unohtaa pillimehua.

Niksi tämäkin. Pehmeä termolaukku on köytetty kiinni Tintin sadeloimen jalkalenkeillä.
Reipashenkistä ratsastajalle tarkoitettua kuuden kilometrin kisaverryttelyä seurasi piirun verran kummallinen ratasuoritus verrattuna siihen, mihin olen Tintin kanssa tottunut. Kentän laidalla Tintti tietysti oli tuttuun tapaan rauhallinen eikä katsellut sen kotikentälle ilmestyneitä trailereita yhtään enempää ihmetellen kuin ennenkään.

Verkassa se kuitenkin oli aiempaan verrattuna kuuma kuin kekäle. Yritin saada pään ylos, pidättää ja saada hevosen olemaan kiemurtelematta jalkojeni välissä. Tuntui, kuin olisin ratsastanut vikkelää spagettia yl-dente. Ja jossain vaiheessa ajattelin, että mihin se kaula oikein menee kasaan, kun se vaan lyhenee, lyhenee ja lyhenee... 

Tintti tarjoili laukanvaihtoja, kun käänsin sitä esteelle. Yritin vain olla hiljaa ja pohje kiinni. Radalla onnistuin siinä paremmin vasta sen jälkeen, kun otimme sarjan a-osan alas. Tulimme käärmemäisesti niin reunaan, että kaadoimme koko esteen, koska hypyn aikana taisin vetää tolpan nurin jalallani. Sen jälkeen keskityin ajattelemaan, että se hyppää kyllä, nyt minä vain suljen jalat ja näytän sille, mikä pitää hypätä.

Mikä sitten oli toisin? Hankin itselleni eilen sellaiset tavalliset normaalimittaiset kannukset. Tarpeeseen tulivat.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...