keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Jatkoille


Tänään oli ehkä maailman paras meno ikinä. Mentiin kuin juna. Onnistuin sitä paitsi selviämään verkassa ilman valmentajaa, tosin ystäväni Eevan avustuksella.

Mutta jos ratsastaa kuin poniratsastaja, tippuu kuin poniratsastaja. Uusinnan jatkot vietettiin sitten Dextrassa.

Tintti veti liinat kiinni uusinnan viimeiselle vesihaudalle ja minä tulin alas. Ensi viikolla selviää, menikö peukalosta nivelsiteet. On kuulemma niin oudosti liikkuvat nivelet, että erikoislääkäri saa tutkia ne uudelleen. Pahimmillaan edessä on leikkaus.

Aristaa peukalon tyven satulaniveltä, kirjoitti lääkäri. Tirsk!

Valokuva: Heidi Lammi http://tiimin.galleria.fi/

tiistai 29. toukokuuta 2012

Juuri ne oikeat


Suomenojalla sijaitsevan kodinkonejätin parkkipaikalle oli eilen turha yrittää. Viettivät avajaisia ja meidän perheestä osa halusi sinne. Näin tilaisuuteni tulleen ja päätin kurvata Pinken kanssa naapurin Hevosmereen. Valitettavasti se oli kuitenkin sulkenut ovensa juuri ennen saapumistamme.

Mutta ei hätää, pääsimme kuitenkin sisään. Ja löysin vihdoin ja viimein riittävän pehmeät ja venymättömät jalustinhihnat! Johan niitä on kaksi ja puoli vuotta käyty hypistelemässä eri liikkeissä. En ole suostunut vaihtamaan ihania lurppanahkaisiani uusiin ennen kuin löydän juuri ne oiket.

Pinke ehti hypistelyjeni aikana kertaalleen kiivetä rehusäkin päälle laskeakseen sieltä liukumäkeä alas.

Sähikäinen. Onneksi ostin jotain.

maanantai 28. toukokuuta 2012

Housut vai toiset housut, kas siinä pulma

Työni puolesta saan seurata aitiopaikalta sitä, miten nuoriso pukeutuu. Vielä viisi vuotta sitten joka tytöllä oli lantiofarkut jalassaan. Tavallaan olin heistä ylpeä, sillä he eivät häpeilleet vartaloitaan, mutta toisaalta esteettinen silmäni olisi kernaasti ehdottanut monelle jotain muuta päällepantavaa. Kaikki vaatteet kun eivät sovi kaikille.

Tunnen edelleen helpotusta siitä, että 90-luvulla vallitsi grunge-muoti. Ikäluokkani sai kasvaa villa- ja flanellipaitojen suojissa ilman, että kukaan tiesi, minkä malliset alushousut kenelläkin oli jalassaan, vaikka joidenkin poikien housuista ne vuosikymmenen loppumetreillä vilkkuivat. Vanhempien esteettinen silmä tietenkin ehdotti meille jotain muuta päällepantavaa.

Harvat farkut kelpasivat. Käytännössä oli vain yksi malli - Levi´s 501. Useimmille joku muu farkkumalli olisi varmasti ollut sopivampi, mutta eipä tuo meitä haitannut. Virheet peitettiin niillä flanellipaidoilla. Ei niin ikään ollut syytä pukeutua lappubikineihin, napapaitoihin tai näyttää paljasta pintaa. Olimme suojassa muiden katseilta, vaikka olimme taatusti yhtä kriittisiä vartaloidemme suhteen kuin ketkä tahansa teini-ikäiset.

Ja suojassa minä haluan olla vieläkin. Nykyisin pukeutumisessa on välttämätöntä huomioida koko joukko asioita. Kun syöty ruoka ja eletty elämä alkavat näkyä, merkkejä ja muotivirtauksia tärkeämpää vaatteessa on se, että kuvittelen sen näyttävän päälläni hyvältä.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että haluan vaatteita, joissa en näytä lihavalta. Usko siihen, että näyttäisi hyvältä missä tahansa vaatteissa, on mennyt jo kauan aikaa sitten. Ei enää viisnollaykkösiä.

Olen tähän ikään mennessä tullut myös kiusallisen tietoiseksi siitä, etten voi käyttää lantiofarkkuja. Ajatus vatsamakkaroideni relluttumisesta housunvyötärön päälle tuntuu vastenmieliseltä ja siksi nostan housunvyötäröä ylemmäs. Juuri nyt suurin osa teineistäkin tekee niin. Mikä vapauttava tieto kaikille vyötäröönsä tyytymättömille!

Olen farkkuihminen ja olen jo pitkään halunnut farkkuratsastushousut. Joku kuitenkin valitettavasti keksi, että ne kaikki täytyy tehdä matalavyötäröisiksi ja joustaviksi, jolloin niitä saa olla kiskomassa koko ajan ylöspäin. Pyysin kokeiltavaksi kahdet Martha Ridewear - farkkuratsastushousut, toisissa on normaali vyötärö ja toisissa korkea. Ei pitäisi venyä eikä valua.

Nyt olen sitten uuden pulman edessä. Molemmat ovat mukavat jalassa.

Siniset farkkupaikkaiset ovat kivat. Vyötärö on normaali, vaikka melko matala. Nämä jalassa voisi periaatteessa mennä töihin ja sitten tallille. Nimenomaan tässä järjestyksessä, koska vaikka housu itsessään on käyttökelpoinen myös tallin ulkopuolella, niin tarttuu se paskanhaju siihenkin.

Pitkä paita olisi parempi.

Vai ostaisinko sittenkin perinteisemmät korkeavyötäröiset, joissa on kokopaikat? Näissä mennäänkin sitten vain tallille. Vatsa peittyy kivasti, ei rellota eikä pullota. Tuntuvat jalassa samalta kuin suosikkini Cavallo Championit, farkkukangas toki on jämäkämpi.

Aikuinen nainen mä oon...
Teini minussa janoaa sinisiä housuja: Ei se läski nyt niin kamalalta näytä ja pylly olis kiva.
Aikuinen minäni kehottaa ostamaan mustat: On enemmän sellainen oikea ratsastushousu.
Käytännöllinen minäni niin ikään edustaa aikuisuutta: Töistä suoraan tallille edes kerran viikossa.
Äitini oli ehdottomasti käytännöllisyyden kannalla: Kyllä kuule ostat tuommoiset oikeat housut, noista toisista vilkkuu takapuoli.
Mieheni sanoi sinisten näyttävät persuuksista paremmalta, mutta huomautti, ettei ole tallilla katsomassa takapuoltani ja korosti, että housuissa varmaan pitäisi pystyä ensisijaisesti ratsastamaan: Kun farkuiksi ovat aika hintavat.
Tyttäreni halusi mennä keinumaan.

Minä haluaisin molemmat, mutta on varaa vain toisiin.
Mitä minä teen?

lauantai 26. toukokuuta 2012

Kelvollinen kerhokortti

- Tervetuloa kerhoon, minulle toivotettiin, kun raskauteni tuli aikoinaan ilmi. Nipistin suuni kiinni, vaikka olisi tehnyt mieli sanoa monta juttua, jotka sanon seuraavaksi teille.

Kirjoitin taannoin, etten ole kaivannut minkäänlaista mammabondausta. Tämä juontaa juurensa liian moniin traumaattisiin ruokapöytäkeskusteluihin, joihin en saanut ottaa osaa, koska olin tuolloin lapseton. Näinä kertoina keskustelut tuntuivat olevan klubeja, joihin ei ollut toivoakaan päästä sisään ainoastaan siskon lapsilla. Saat katsella ja kuunnella, muttet missään nimessä pääse tänne sisään. Sitten kun sinullakin on, niin tiedät...

Trauma tosin lienee vähän turhan raju ilmaus. Ei siitä sentään traumaa tullut, vaan turhauma ja hämmennys ihmiselle, joka kuvitteli, että hänelle osoitettuun puheeseen kuuluu vastata ja keskusteluun osallistua. Ihan hyvien käytöstapojen vuoksi. Mutta minkäs teet, minulla ei ollut riittäviä edellytyksiä osallistua keskusteluun, joka käsitteli väsymystä ja ajanpuutetta. Se oikeus oli vain lapsellisilla.

Joku aika sitten sain muuten samaa kylmää kyytiä keskustelussa, jossa puhuttiin koirien hankalasta vaiheesta noin vuoden iässä. Enhän minä mitään siitä asiasta voinut tietää. Koiraton ihminen. Että kannattaisi hankkia koira ja osallistua vasta sitten keskusteluun niiden kouluttamaisesta. 
- Se on kuule helppo kasvattaa muiden koiria!
- Sori, kerroin vain, mitä kaveri oli tehnyt omansa kanssa.

Siinä vaiheessa kun minut toivotettiin mukaan lapsikerhoon, olin jo hyvän aikaa sitten lakannut yrittämästä sinne. Iloinen vastaanotto tuntui itse asiassa vieläkin raivostuttavammalta, sillä vastapuoli ei edes yrittänyt peittää vahingoniloaan siitä, että minunkin yöuneni, vatsanahkani ja elämäni tulevat menemään pilalle. Hän tunsi vastustamatonta yhteyttä minuun samaan aikaan, kun minä vetäydyin entistä kauemmaksi.

Kerhokortteja on muillakin kuin äiti-lapsi -jengillä. Käytäntö pätee koiraihmisiin, hevosihmisiin, muoti-ihmisiin, ruokaihmisiin, mäyräihmisiin, himokuntoilijoihin ja mitä-näitä-nyt-onkaan - ihmisiin, jotka lokeroivat pyhittäytyvänsä jollekin tietylle asialle tositarkoituksella ja yksinoikeudella, kuin uskoontullen. Ei ole silloin maisille tilaa majatalossa. Osaan ottaa aika paljon kierroksia ihmisten sulkemisesta keskusteluiden ulkopuolelle, vaikka varmasti osaan syyllistyä siihen itsekin. Kyllä ihmisten pitäisi tavallisissa kanssakäymisissä kelvata toisilleen niin, että läsnäolo- ja puheoikeuksia ei tarvitsisi erikseen jakaa. Näin ollen jos kelpaan jollekin keskusteluseuraksi vain siksi, että minulla on lapsi, hevonen, tietty koulutus tai tiettyjä ystäviä, ei meillä oikeasti ole mitään yhteistä.

Hanki kuule itte mäyrä ja tuu vasta sitten kertomaan, miten se opetetaan käyttämään tietokonetta!

perjantai 25. toukokuuta 2012

Haastellaan

Minut on haastettu pariin otteeseen. Vastauksia voi lukea yläpalkin Haastemies -kohdasta.

Pinke auttoi leipomisessa.

Hikoilu lisää suolantarvetta. Muistakaa suolata sekä itsenne että hevosenne. Ja klikatkaa tuosta oikeasta palkista, mitä kautta päädyitte tänne. Olen utelias.

maanantai 21. toukokuuta 2012

Seurustelua

Lapsena minulle oli paljon tärkeämpää hoitaa hevosia kuin ratsastaa. Minulla oli vaikeuksia peittää hämmästystäni, kun vuosia sitten eräs nuori nainen kertoi kyllä harrastaneensa ratsastamista, mutta lopettaneensa, koska ei halunnut puuhailla hevosten kanssa. - Se ratsastaminen oli kyllä kivaa, jos sen vain olisi saanut tehdä ilman hevosten lääppimistä.

Kävelyllä.

Minun lapsuudessani oli mahdollista ratsastaa ilman, että osasi edes satuloida. Juuri siksi olikin tärkeää saada hoitohevonen, koska sitä sai harjata ja satuloida, sillä tavalliset tuntiratsastajat vain ilmestyivät ratsastustunneilleen, nousivat ratsaille ja laskeutuivat 50 minuutin päästä ratsailta lähteäkseen kotiin. Siinä ei paljoa päässyt tutustumaan ratsuunsa.

Me hevosenhoitajat tiesimme olevamme onnenpekkoja ja pidimme taatusti huolen etuoikeudestamme harjata ja hoivata. Kaikella esiteini-ikäisen ylpeydellä. Jos olisimme voineet estää muita koskemasta hoidokkeihimme, olisimme sen varmaankin tehneet. Mitä siitä, että pystyi ratsastamaan vain kerran viikossa, jos se oma rakas hoitohevonen osoitti tunnistavansa hoitajansa kaikkien muiden joukosta? Nykyisin ovat tulleet viisaammiksi ja ratsastustaidon kehittämiseen kuuluu oleellisesti myös hevosten käsittelyn opettelua.

On jotenkin kuvaavaa, että minun ja Tintin suhde muuttui ihan toisenlaiseksi silloin, kun olin raskaana. Tuolloin en voinut ratsastaa, vaan kävelimme pitkiä lenkkejä maasta käsin, joten tallille ilmestymiseni ei tarkoittanut Tintille enää minkäänlaista työntekoa. Minulta sai rapsutuksia ja tietenkin myös ruokaa. Sama jatkui pitkään Pinken vaunujen kanssa, joiden vieressä Tintti oppi seisomaan niin hyvin, että se olisi parkkeerannut siihen lapsenhoitajaksi vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Ja se oli aina valmis pysähtymään vaunujen luokse, jos vaikka olisi tarvinnut vähän heijata. Jalka lepuutukseen ja silmät puoliumpeen: me hoidetaan tässä vain lasta eikä muuten palata enää ikinä töihin.

Minulle on tärkeää, että tunnen hevoseni. Tiedän, että se tahtoo näyttää hampaillaan kyljestä oikean paikan, josta minun on tarkoitus jatkaa rapsuttamista ja se voi keskittyä pelkkään nauttimiseen. Tiedän, että sen mielestä rehuvarastossa saa mennä aikaa vain tietyn hetken. Jos tuo aika ylittyy, se huutaa ruokiaan kovaäänisesti. On suloista, että Pinken ilmestyminen näköpiiriin tietää sen mielestä vapaapäivää - ja porkkanoita, jotka pyydetään varo-varovasti lasta säikäyttämättä. Ja onhan se nyt ihanaa, kun oma hevonen hörisee tai hirnuu, kun tulet talliin. Tai yksin aitaukseen jäätyään rauhoittuu riehumasta, kun näkee oman ihmisensä saapuvan! Vaikka se johtuisi vain taskussasi olevista porkkanoista.

Iltapalaa.
Kun me vaihdoimme autoa, huomasin, että Tintti oli todellakin oppinut tunnistamaan myös automme. Se ei nimittäin hetkeen osanut katsoa pää pystyssä saapumistani, vaan näytti yllättyneeltä, kuin olisin tullut paikalle salaa. Yleensä Tintti tulee ainaheti  luokse - paitsi jos olen ollut viikonkin poissa. Silloin sitä saa maanitella rapsutettavaksi. Eivätkä ne suotta ole sanoneet, että älä sure, vaan anna hevosen surra, sillä on iso pää. Kyllä hevoset ovat kuunnelleet niin isäntiensä kuin emäntiensä murheet kautta vuosisatojen.

Lähes yhtä tyytyväinen olen siitä, että itseriittoinen Tinttini ottaa muitakin ihmisiä omikseen. Tallikaverillani Joannalla on ollut kesäisin tapana viedä Tintti oman hevosensa seuraksi laitumelle. Tintti oppi tämän nopeasti ja osasi pian äänekkästi vaatia laitumelle pääsyä heti, kun laidunkaveria kuskattiin vesiboksiin päin. Se niin ikään tunnistaa viimeisimmän tarhakaverinsa omistajan askeleet, koska hänenkin matkassaan pääsee ulkoilemaan. Tintin ratsastajaystävät ovat kukin saaneet joidenkin viikkojen tutustumisen jälkeen iloisina raportoida päässeensä väleihin Tintin kanssa, kun heiltä on viimeinkin pyydetty rapsutuspalvelua.

Hevonen on aina joukkuekaveri. Kyllä joukkueessa pitää tutustua, jotta peli sujuu.

perjantai 18. toukokuuta 2012

Ponyspotting

Valitse elämä. Valitse ura. Valitse perhe. Valitse hevonen. 

Valitse iso auto, joka vetää hyvin traileria. Valitse satulat, suitset, loimet ja magneettisäteilevät pintelipatjat. Valitse kylmätyt jalat, akupunktio, matala verenpaine ja hevosen hammashuolto. Valitse tallipaikan osakelaina. Valitse koti, josta on lyhyt matka tallille. Valitse ystä­väsi saman harrastuksen parista. Valitse ratsastushousut ja niihin sopivat satulahuovat. Valitse sun­nun­tai­aa­mui­nen ihmet­tely, että miksi ihmeessä olet taas tallilla tarhaamassa hevosia tai pakkaamassa hevosta traileriin kisoja varten. Valitse satulassa istumi­nen, haarovälin hankaumat ja rutikuivien leivänkannikoiden tun­ke­mi­nen suuhusi.

Valitse lopulta edessä oleva mätä­ne­mi­nen, vii­mei­set pihi­näsi tallinpihassa, mutta ylenkatso silti niitä, jotka jaksoivat aina naureskella sille, että toteutat intohimojasi.

Valitse onnellisuus. Valitse hevosenomistus.
Valitse elämä.

Alkuperäisidea elokuvasta Trainspotting (Iso-Britannia 1996)

torstai 17. toukokuuta 2012

Ruuhkatuntiautoilija

Kesti tunnin ajan päästä 15 minuutin matka tallille, missä odotti vuoden ekat keskiviikkokisat ja nukkuva hevonen. Kansliassa kerrottiin, että "yhdeksän ennen sua." Lähtövuoroni oli luokan viimeinen ja luokka oli alkanut 10 minuuttia aikaisemmin. Meinasin saada paskahalvauksen.

Suhteutetut välit olivat tämän radan haaste, kuten myös perusradan toisen ja viimeisen esteen sijoittuminen suoraan kohti kentän aitaa. Kakkosen takana olivat hevosautot, viimeisen mentiin kohti maneesia
Suoritukseni jälkeen lupasin Tintille pyhästi, etten enää koskaan vie sitä radalle noin huonosti verryteltynä. Verryttelyssä Muusa keskittyi lähinnä rauhoittelemaan minua, jotta saatiin edes muutama onnistunut hyppy, sillä Tintti kumarsi kauniisti monta kertaa. Mutta Tintti ei vain ollut radalle valmis tuolla verryttelyllä. Se syystäkin halusi kyseenalaistaa koko touhun jokaisen esteen edessä.

Perusradan viimeisen yli en yksinkertaisesti enää jaksanut sitä työntää. Selvittiin neljällä virhepisteellä. Olin löytänyt itselleni samanvärisen paidan kuin ensimmäinen Tintille joskus ostamani satulahuopa, joten tyyli ehkä korvasi suorituksen. Tintti tosin oli huolimattoman harjauksen jäljiltä korvien takaa mutainen. Onneksi en itse tällä kertaa saanut maistaa tannerta.

Olen silti tyytyväinen, että keräsimme luumme radan loppuun saakka. Silti pistää miettityttämään, miten jokaisen radan jälkeen löydän itseni taputtelemasta itseäni olkapäälle, että hyvinhän me tästäkin extreme-olosuhteesta selvittiin. Olisiko liikaa pyydetty edes kerran saada se tilanne, jolloin kaikki menisi optimaalisesti?

Edes kerran, jooko? Kerran vain.
Näin minäkin olin suunnitellut sen ratsastavani, mutta perusradan viimeiselle tuli kielto.
"Hyppään, jos on pakko, mutta laitan kyllä silmät kiinni!" Kuva: Heidi Lammi http://tiimin.galleria.fi/home/

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme

Iltakahdeksalta estekentällä ei ollut Tintin mielestä turvallista hypätä. Aurinko paistoi matalalta, mutta sitähän Tintti ei keksinyt yhdistää esteisiin, jotka olivat muuttuneet oudon muotoisiksi. Tietystä suunnasta tultaessa tuntui, kuin niiden perässä olisi ollut suuri musta aukko, joka voisi hetkenä minä hyvänsä imaista pienen hevosen sisäänsä. Aukossa odottaisi lohikäärme, eikä iltakauroille tarjoiltaisi enää koskaan.

Siksi ei ehkä kannattaisi hypätä.

Mutta koska mamma tuntui kuitenkin olevan hyppäämisen kannalla, Tintti rohkaisi lopulta mielensä. Ja kun oikein vauhtiin päästiin, se vei kuskin esteiden yli sittenkin, kun kuskilta katosi kaikki järjestys ja hallinta. "Väliäkö noista ohjista. Sillä kuitenkin on jalka kiinni, niin kai se meinaa, että hypätään", Tintti tuumi. Ja hyppäsi. Kaiken.



sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Äiti on ollut taas tosi kiltti!


Niitä tippuu kuin perunalastuja! Tämä on andalusiaistamma. Espanjatar vietti pari päivää siestaa viinakaapissa piilotellen, joten ei ole ollut kovin juttuisalla tuulella tänään. Lähinnä tutustunut paikkoihin ja talon muihin hevosiin. Eikö ole nätti!?!

Tämän lisäksi tämä äiti saattoi saada avaimenperän (Pinken mielestä se on hänen) sekä toivomansa sykemittarin, joka tekee vielä matkaa kotiin. Siihen saa kuulemma lisävarusteena sellaisen anturin, jonka voin kiinnittää Tinttiin. Ei ole sitten mitään hajua, mistä sellaisen voisi hankkia.

Äitienpäivällisen parsan hollandaise-kastikkeeseen meni puoli pakettia voita. Senkin takia on syytä juosta.

lauantai 12. toukokuuta 2012

Kielipeliä

Ensi viikolla olisi vuoden ekat kisailut. Päätettiin siirtää sateiden takia tämänpäiväiset treenit maanantaille, koska siihen oli mahdollisuus. Tintti kävi kentällä tuhahtamassa, jatkoi tuhahteluaan maneesin ovelle, ja lähti tarmokkaasti maastoa kohti. Sen päätös siis. Humputtelimme koleassa tuulessa ilman satulaa, Tintti sonnustautuneena Juha Mieto -look-a-like- asuun. Oli aikaa mietiskellä kaikenlaista.

Nuorena tuntui, että sellaisia ihmisiä, jotka sanovat asiat hienosti ja hyvin, oli todella paljon. Nykyisin yhä harvempi pystyy liikuttamaan minua nokkeluudellaan. Erityisesti musiikki on kliseiden maailma, jossa Freddie Mercury kuoli lavakarisma mukanaan ja Juice Leskinen ehti sanailla suomeksi kaiken sanomisen arvoisen. Däng-däng.

Uuden musiikin kuunteleminen on nykyisin millä tahansa ymmärtämälläni kielellä yhä useammin kiusallista kuultavaa. Uudet kappaleet muistuttavat jostain ennen kuullusta. Ja aina jostain paukahtaa joku, joka varmasti ihan oikeasti on keksinyt senkin asian uudelleen. Vaan minuapa on kauhean hankala miellyttää.

Kirjallisuuden saralla olen aina pitänyt enemmän elämäkerroista kuin fantasiasta; oikeat elämät kun eroavat toisistaan paljon varmemmin kuin keksityt. Mutta esimerkiksi viime kesänä läpiselattu Ray Manzarekin hippimuistelmateos aiheutti myötähäpeää. Osa siitä kohdistui kääntäjän sanavalintoihin. Ne olivat kliseisiä, kliseisempiä kuin suomalaisten rocklehtien tiedostavat toimittajat.

Jätän surutta kesken sen, mikä ei nappaa, mutta toisaalta saatan tarttua Donna Tartt´in Jumalat juhlivat öisin -teokseen yhä uudelleen. Olen joutunut opiskelujeni takia lukemaan niin paljon pakkopullaa, etten vapaaehtoisesti tuhlaa aikaani lukeakseni esimerkiksi klassikkoja, jotka eivät sittenkään jaksa pitää mielenkiintoa yllä loppuun saakka. Terveisiä Sinuhen sivulta 250, mistä saakka on ollut parempaa tekemistä.

Lukulistallani on useita blogeja ja kaikille nille yhdistävä piirre on oikeakielisyys, jäsennelty teksti, lyhykäiset tai muuten mukaansatempaavat tekstit sekä viihdyttävyys. Mielenkiintoni kohdistuu pääsääntöisesti sellaiseen, mitä pystyn ihailemaan, mistä voin riehaantua, mikä ei ole samanlaista kuin oma elämäni ja mihin en suin surminkaan pysty itse. Muutamia blogeja luen aktiivisesti. Olen hämmentävän vähän kiinnostunut vertaisbondauksesta eikä mikään maailmassa saanut minua esimerkiksi äitiyslomalla lähtemään asuinalueemme asukaspuistoon tutustumaan toisten samanikäisten lasten äiteihin vain siksi, että meitä yhdistää äitiys. Olisiko minulla todella tähän karsintaan varaa? Sitä en osaa arvioida. Kenelläpä olisi.

Joudun rajaamaan kinnostuksen kohteitani myös ajanpuutteen takia.
Sen siitä saa kun on kiireinen tavis, ei ehdi kiinnostua, ei aina edes itsestään.

*************************************************

Rimakauhua ja rahkapiirakkaa
- Koska Minnalla on kauniita kuvia ja joskus inhokkaistakin näkökulmista tarkasteltuja aiheita, joista tulee hyvälle tuulelle.

Tuolta saapuu Charly
- Koska Sanna kirjoittaa hauskasti ja minäkin haluaisin olla hauska.

Brooken Elämää
- Koska Jonna kilpailee sillä tavoin, mistä itse haaveilen. Täältä käyn imemässä myös vinkkejä.

Madjaarien mailla
- Koska elämä Unkarissa tuntuu kiehtovalta.

Ässän käkenä
- Teiniviidakon Tarzan

Riinan kengitysblogi
- Kengitys kiinnostaa

Pientä puhetta
- Saija on aloittanut ratsastuksen ihan alkeista vasta muutamia vuosia sitten ja rohkaistui ostamaan hevosen. Niin upeaa, ettei ihminen kehittele tekosyitä ollakseen uskaltamatta tehdä sitä, mitä haluaa.

perjantai 11. toukokuuta 2012

Armas aika joutuu vähän etuajassa

Viisisatanen kourassa jatkoin vastalaukkaharjoituksia tälläkin viikolla. Ei minkäänlaista ongelmaa, vaikka siirryimme ratsastamaan kahden kulman läpi ja lopulta nostamaan vastalaukkoja keskiympyrällä. Kyllä minä vielä saan tämän nyt löytyneen rentouden vietyä kouluradallekin.

Ja koska saman päivänä aamuna olin palauttanut viimeisenkin tämän lukuvuoden opintotöistä, oli muutenkin aihetta hymyyn. 26 deadlinea takana, arviolta toista sataa sivua erilaisia raportteja palautettuna, tuntitolkulla luentoja istuttuna, sadoittain kirjansivuja tentittynä, lukematon määrä itsereflektiota, väsyttävää litterointia, arviointia, analysointia. Syksystä tulee huhujen mukaan vielä raskaampi ja moni 30 hengen porukastamme on jo ottanut tai aikoo ottaa opintovapaata töistä.

Jos joku uskaltaa kuvitella, että olisin valmis pyytelemään anteeksi tulevien kesälomaviikkojeni määrää, niin tiedoksi, etten ole. Paistakoon aurinko tähän talven aikana nyhväytyneeseen risukasaan ja sytyttäköön vaikka tuleen! I´m on fire! Istun hiekkalaatikolla, ratsastan tai nautin muuten vaan!

Mitä tällä kertaa treenattiin


Pehmeitä tasasjalkapysähdyksiä ja aktiivisia liikkellelähtöjä. Käynnissä.

Kevyttä ravia isolla kahdeksikolla. Diagonaalin keskellä neljä askelta käyntiä. Pehmeästi. Vielä pehmeämmin. Sä pystyt tekemään sen vieläkin pehmeämmin. No niin!

Pohkeenväistöä käynnissä. Eteenpäinpyrkimys säilyisi raviväistöissä niin paljon paremmin...

Vastalaukkaharjoitus laajennettuna kulkemaan kahden kulman läpi. Ennen täyskaartoa laukkasin ison pääty-ympyrän. Tämä sujui kuin tanssi.

Vastalaukkaa isolla keskiympyrällä. Nostot käynnistä. Asetus. Ei kertaakaan väärin.

Päivän tunnussana

"Älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea tekee.". (Matt 6:3)


Koskee erityisesti seuraavia ratsastuksessa tärkeitä periaatteita:

Kun käytät vasenta pohjetta taivutukseen/väistättämiseen, älä irrota tai liikuta oikeaa pohjetta pois samassa suhteessa.

Kun käytät pohkeita ratsastaaksesi hevosta eteenpäin, älä heitä ohjastuntumaa pois

Kun teet pidätteitä, älä irrota pohjetuntumaa.

"..ja sinun isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle." (Matt 6:4)

Tässä yhteydessä isällä voidaan tarkoittaa hevosta.

tiistai 8. toukokuuta 2012

Varmat loppukevään merkit

Loimikaupan talvivaraston ale!

Parsakaupan ale!

Se on kuulkaa kaikki kuin laittaisi rahaa pankkiin talven varalle! Tai täydentäisi varastoja. Vara-sellaisia.
http://quarantie.blogspot.com/2011/05/parsanvihrea-toukokuu.html

lauantai 5. toukokuuta 2012

Palvelua hevostarvikeliikkeessä

Minun ei ollut tarkoitus ostaa mitään. Halusin vain kokeilla sitä Uvexin kypärää, mitä Jonna joskus kehui blogissaan.

Kypärä oli ihana, mutta juuri nyt tuntui hiukan kallilta ostokselta. Vaikka kävi selvästi ilmi, etten ollut sitä juuri nyt ostamassa, sain silti kattavasti tietoa siitä ja sen ominaisuuksista. Siihen päälle oli aikaa ihastella yhdessä Freejumpin jalustimia ja niiden erityislaatuisuutta. Olin katselemassa, mutta en ollut toisen luokan kansalainen, pihistelevä maanvaiva, jonka katseesta tai kiinnostuksesta tavarat kuluvat. Olin potentiaalinen asiakas, vaikkei tarkoitukseni ollut juuri nyt kaivaa kuvetta.

Ostin lopulta vain satulasaippuan, mutta tulen varmasti takaisin.

****************
Ja paikka oli HorseCare Corner

Vähänkö siis haluaisin nuo Freejumpin mustat jalustimet ja tummanruskeat jalustinhihnat! Ja sitten nuo Freejumpin saappaat ja, ja, ja...
Jos voitan tänään lotossa, niin sitten.


perjantai 4. toukokuuta 2012

Töissä hiekkalaatikolla

Lapsena halusin hiekkalaatikon. Isäni tilasi minulle jostain navetan kulmalle kasan hiekkaa. Muistan, miten tuijotin kasaa ja sitten kysyvästi isää. Lienee sanomattakin selvää, että olin ajatellut jotain muuta. Ei edes laitoja. - Otat tuosta lapion ja tasoitat sen.

Siinä vaiheessa, kun hiekka viimein oli maan tasalla, leikki-intoni oli merkittävästi hiipunut. En muista leikkineeni hiekkakasallani sittemmin.

Heippa, Mirri!
Hiekkakakun valmistaminen on perimätietoa, joka siirtyy äidiltä tyttärelle. Pitää ottaa kosteaa hiekkaa. Pitää naputtaa kumollaan olevan muotin pohjaan, jotta kakku varmasti säilyy ehjänä. Tässä vaiheessa jotkut lausuvat hölmöjä loitsuja. Lapsi oppii ne jostain, vaikka et ikinä itse niitä lausuisi.

Moni asia on nykyisin kauniimpaa kuin enne. Myös hiekkalelut. Sukupuolineutraaliudesta ei tietysti ole tietoakaan, mutta joitain sukupuolieroja heikkaleikeissä on tullut havaittua. Anssin mukaan siivilää tarvitaan, jotta hiekasta saadaan erotettua kivat pienet kivet talteen; minun mielestäni siivilällä erotetaan ei-toivotut pikkukivet pois hienosta silkkisestä hiekasta.

Viime viikonloppuna meillä oli paljon aikaa istua hiekkalaatikolla. Ehdin pohtia, kuinka monta Hello Kittyä ehtii kaataa nurin yhden viikonlopun aikana tai töiden jälkeen? Kuinka monta jaksaa? Kuinka monesta syyllisyys helpottaa?

Kun keskustelin tästä taannoin erään tuttavani kanssa, hän antoi asiaan seuraavanlaisen näkökulman.

- Mä en ymmärrä, miksi kotona olemista edes kehdataan suoraan verrata ansiotyöhön. Jos työssäkäyvä ihminen ehtii päivät pitkät leikkiä lapsen kanssa, pyykätä, siivota, viettää aikaa leikkipuistossa, laittaa ruokaa tai hengata kauppakeskuksessa, sitä kutsutaan vapaapäiväksi.

Mitä sinä teet, kun sinulla on vapaapäivä? Tasoitatko hiekkakasoja vai leikitkö laatikolla?

torstai 3. toukokuuta 2012

Viidensadan euron seteli

- Et laske siitä ohjasta, vaikka mikä tulisi. Pidät asetuksen.

- Miksi mie sitten saan sen vaihtamaan heti, kun tullaan kaarteeseen ja käännän ulkopohkeella?

- Koska et pidä kiinni siitä laukanpuoleisesta ohjasta. Tule uudelleen... Ja taas vaihtoi.

(muutama yritys myöhemmin)

- Onko viisisataa euroa iso raha?

- On.

- Pidä nyt kiinni siitä oikeasta ohjasta kuin jos puristaisit nyrkissäsi 500 euron seteliä.

- Okei...

- NO NIIN, onnistuihan se! Ja siitä ei tullut mitä tahansa vastalaukkaa, vaan hienoa vastalaukkaa kaarteen läpi. Anna kävellä. Taputa itseäsi, taputa hevosta!

- Hyy-väää tyyt-ttö. (läpy-läpy) Hups, no nyt miulta tippui raippa!

- Raipan minä noukin ja saat takaisin, mutta jos tää olis ollut sen viisisatanen, sen olisin pitänyt.

- Ei ollut, se on vielä täällä kourassa. Siitä en enää laske irti.

Vastalaukka kaarteen läpi säilyi, kun rentouduttiin  hartioista ja pidettiin nyrkit kiinni.



tiistai 1. toukokuuta 2012

Ei mikään neitseellisen valkoinen

Valkoinen hattu on merkki hukkaan heitetyistä opiskeluvuosista.


Seitsemän opiskeluvuoteni aikana se unohtui osakunnan kesäretkellä päähäni saunaan ja uimareissulle. Siitä on juotu kuohuviiniä, se on pyörinyt niin päässä kuin jaloissa, sitä koristaa ystävän meikkitahrat, se on meinannut unohtua milloin mihinkin. Sen vuoriin on kuulakärkikynällä kirjoitettu oma nimi. Sametissa on nokea sekä itsenäisyyspäivän soihtukukueesta kuin nuotiosta.

Nyt sitä taas voisi luvallisesti pitää päivittäin aina syyskuun loppuun saakka. Vähälle kuitenkin jää. Tältä sen kuitenkin kuuluu näyttää, jotta vappupäivisin voi muistella kaiholla kaikkia tehtyjä juttuja, ei tekemättä jättämisiä.


Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...