lauantai 31. maaliskuuta 2012

Kikko Kalliokosken valmennus, päivä 1.

Yhteen viikkoon tai muuten lyhyeeseen ajanjaksoon ei välttämättä mahdu kovin montaa ahaa-elämystä. Omani sattui tulemaan maanantai-iltana maneesissa. Hoksasin, miten paljon Tinttiin vaikuttaa se, että vedän olkapäitäni muutaman sentin taaksepäin. Lopputulos: pyöreä, pehmeä hevonen.

Sitä tietenkään kukaan usko, kun maneesissa ei ollut muita.

Tänään osallistuimme Kikko Kalliokosken kouluvalmennusviikonlopun ensimmäiseen päivään. Olen tähän asti ollut aina koulutunneilla yksikseni ja nauttinut valmentajan jakamattomasta huomiosta, joten tilanne oli tässä mielessä minulle uusi. Ja koska tietenkin jännitin ulkopuolista neuvonantajaa, halusin mennä katsomaan valmennusryhmistä ensimmäistä, jotta olin edes vähän kartalla tulevasta. Rauhoituin ja suuntasin omalla vuorollani maneesiin hyvillä mielin.

Minulla ja Tintin perustavanlaatuinen ongelma on jo pitkään ollut pitkään se, että nyt kun olen viimein saanut sen liikkumaan takaosastaan, en oikein osaa lyhentää sitä edestä ilman, että ottaisin siltä juuri saamani takaosan työnnön pois. Tintti on herkkä kädelle ja kova käsi tappaa sen eteenpäinpyrkimyksen. Tuo maanantain oivallus tuntui siksi äärettömän hienolta ja se mielessäni lähdin tänään ratsastamaan. Minä siis osaan kuin osaankin tehdä käsistäni pehmeät.

Ja tuo pyöreys ja pehmeys se sitten olikin teemamme. Ajattelin käsiäni, kyynärpäitäni ja erityisesti olkapäitäni, ja ratsastin kuten ennenkin. Tintti tuntui hyvältä. Jossain vaiheessa Kikkokin totesi, että taidamme jäädä vähemmälle huomiolle, kun homma sujuu niin kuin pitääkin.

Ja mikä siinä oli laukkaillessa. Oikea käteni pyrki silti edelleen sitkeästi elämään omaa elämäänsä, eli se ei pysy kiinni kyljessä ja karkaa vasemmalle puolelle. Kun kuitenkin taas muistin vetää olkapäät taakse ja pitää ohjan riittävän lyhyenä, se asettui koko ajan paremmin paikalleen. Ei siihen paljoa muuta tarvita. Se on yksinkertaista, mutta silti niin vaikeaa.

Tuntui hyvältä, vaikka vähän huolestuttikin, miten Tintti jaksaa vielä toisen päivän. Tunti oli selvästi raskaampi kuin normaalit valmennuksemme ja jouduimme molemmat käyttämään vatsalihaksiamme toden teolla.

Lopetin himpun verran ennen muita, koska Tintti teki töitä niin hyvin. Kävelytin sitä maasta käsin vähän normaalia pidempään ja laitoinpa vielä kylmäyksen jälkeen sille yöksi lämppärit. Sähkönsiniset pintelit olivat käytössä entisellä hoitoponillani ja pääsivät taas käyttöön liki kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen.

Harmi, kun ei ole valmennuskuvia. Niitä ei ole koskaan silloin, kun hommat menee niin kuin pitääkin.

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Lupaus

- Yrittääks se aivopestä meitä kuuntelemaan tätä, rippikoululainen kuiskasi kummissaan, kun ratsastuksenopettaja laittoi Oopperan kummituksen soundtrackin täysille ruokailun aikana.
- Ei yritä, se vaan fanittaa tätä ihan täpöllä ja tää levy tuli sille tänään postissa, vastasin.
- Aha.

Musiikki-innostus tuntui leiriläisestä epäuskottavalta. Elettiin kesää 2008 Alavuden ratsastuskoululla, missä olin pitämässä ratsastusrippikoulua. Syksyllä varasimme Anssin kanssa liput Her Majesty´s Theatre´en, missä Oopperan kummitus - The Phantom of The Opera - on mennyt tauotta vuodesta 1986 asti.

Minä tulin helposti aivopestyksi. Ostimme musikaalista tehdyn DVD:n, hankimme soundtrackin ja huudatimme sitä autossa. Seuraavana keväänä ystäväni lauloi kyseisestä musikaalista häissämme kappaleen That´s All I Ask of You.

Kesällä lähetin Alavudelle postikortin: "Hei Tarja, terveisiä Uudesta Seelannista. Kuulen naurusi täällä. Majatalon emäntä kuulostaa ihan sinulta, vaikka puhuukin lontoota."

Elämäntilanteiden muutuessa en yhtäkkiä ehtinykään enää leirinpitoon. Kun Pinke syntyi kesällä 2010, Tarja nauroi, joko varataan Pinkelle paikka heppariparille. Lupasin, että kunhan Pinke kasvaa, tulisin leirinpitoon taas.

Viimeisen kerran kuulin Tarjan nauravan viime syksynä. Sovimme, että nyt olisi pitkästä aikaa mahdollista tulla leirinpitoon.
- Totta kai otat Pinken ja hevosen mukaan. Kyllä kaikki järjestyy. Kiva, että tulette!

Tammikuussa tuli suruviesti. Silti kuulen Tarjan naurun edelleen.

Tällä viikolla juttelimme Tarjan tyttären kanssa käytännön asioista koskien kesää.
- Kiva että tulette, kyllä kaikki järjestyy!

"No more talk of darkness,
Forget these wide-eyed fears
I'm here, nothing can harm you
my words will warm and calm you."

(Andrew LLoyd Webber)

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Onnenpekkoja kaikki

Tämän blogin lukijoista

48% omistaa hevosen
20% ratsastaa ratsastuskoulussa
14% vuokraa hevosta
12% pitää taukoa hevosharrastuksesta
6% ei ole ollut koskaan missään tekemisissä hevosten kanssa

En tajunnut laittaa kysymysvaihtoehdoiksi sitä, että joku lainaisi jonkun toisen hevosta ratsastustarkoitukseen tai saisi ratsastaa palkkioksi hevosenhoidosta. Vaihtoehtona ei myöskään ollut sitä, että joku työskentelisi hevosalalla. Ei heilläkään kaikilla ole omaa hevosta.

Että taisi olla huonosti mietitty kysely. SRL sen sijaan on tehnyt parempaa tilastotietoa ratsastuksesta. Siihen voi tutustua tämän linkin kautta
http://www.ratsastus.fi/ratsastustietoa/tilastotietoa_ratsastuksesta

Uusin Hippos (2/12) muuten käsittelee ratsastusta ympäristön näkökulmasta. Saman teeman äärellä oli jonkun vuoden takainen Hevoset & ratsastus. Luonnonmukaisen lajimme ympäristöystävällisyys on lähinnä viherpestyä. Ja on parempi pitää hevosta lähellä kotia kuin pitkän ajomatkan päässä. Hevosharrastuksesta syntyvä hiilijalanjälki kuitenkin pienenee, mitä useampi ihminen saa samasta hevosesta iloa itselleen. Karkeasti sanoen on ekologisempaa ratsastaa ratsastuskoulussa kuin omistaa yksityiskäytössä oleva hevonen.

Ratsastuskouluharrastaminen ja hevosenomistamisen välimaastoon jää vuokraaminen. Olisi kuitenkin hurskastelua puhua, että ihmiset vuokraavat hevosia tai antavat omiaan vuokralle ympäristönsuojelun nimissä. Se on lähinnä pieni bonus, mikä tulee siitä, että hevosenomistaja saa vapaapäiviä ja joku toinen voi ratsastaa itsenäisesti ja pitää hetken hevosta kuin omaansa.

Vuokraamisen autuus riippuu aina siitä, millaisen hevosen ja erityisesti hevosenomistajan sattuu löytämään. Joskus hevosenomistajat tarjoavat hevosiaan ratsastettavaksi ilman korvausta, koska kokevat sillä tavoin voivansa vahvemmin sanella sen, mitä hevosen kanssa saa tehdä. Toiset päätyvät tähän, jos lahjakas ratsastaja pystyy viemään heidän hevostaan koulutuksellisesti eteenpäin. Erikseen on tietenkin ammattiratsastajat, joille maksetaan siitä, että he kouluttavat muiden ratsuja.

Päästäkseen ratsastamaan ilmaiseksi, pitää olla joko onnenpekka tai todella taitava. Jälkimmäisessä tapauksessa hevosia tulee ovista ja ikkunoista. Mutta jossain se taito pitää kehittää, ja siitä on jokainen joutunut jotain jossain vaiheessa maksamaan. Minä en ole koskaan ollut niin taitava, että olisin saanut kivuta hevosen selkään ilmaiseksi. Toisaalta, jos kävisi maastossa ilmaiseksi kävelyttämässä toisten hevosia, omat taidot eivät siinä juurikaan kehittyisi.

Koska hevosenpito on tyyristä puuhaa, useimpien ihmisten mielestä ratsastamisen yhteydessä on ihan soveliasta antaa rahan vaihtaa omistajaa. Yleisin tapa määritellä ratsastamisesta pyydettävä kertasumma on jakaa hevosen tallipaikan kuukausivuokran suuruus 30 päivällä. Kyselyni mukaan ainakin 48% tämän blogin lukijoista tietää, että hevosenpidon todelliset kuukausikustannukset ovat usein kaksinkertaiset tähän verrattuna. Vuokraaminen tulee tietenkin paljon halvemmaksi kuin omistaminen.

Vuokraajan puolelta voidaan ajatella, että kun maksat, saat enemmän vaikuttaa itse. Mutta kummassakin tapauksessa homma on aina sopimuskysymys ja kaiken on tapahduttava hevosta ja sen hyvinvointia kunnioittaen. Kun ollaan tekemisissä elävän eläimen kanssa se ei koskaan ole urheiluväline tai tuote, joka nostetaan kaapista ja ostetaan käyttöön. Ei sillä voi koskaan tehdä mitä vain!

Hevosharrastus on kallis harrastus. Mutta kaikissa muodoissaan paras harrastus. Sen kiteytyy seuraavaan sanontaan.



http://quarantie.blogspot.com/2011/04/egotekoja.html

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Äläkä saata meitä kiusaukseen

Nimi antaa kantajalleen sielun. Nimetöntä ei ole olemassa, nimettömällä ei ole arvoa. Jos olet nimetön, olet lakien tavoittamattomissa ja toisaalta lainsuojaton. Nimetön voi tehdä mitä vain. Nimettömälle voi tehdä mitä vain.

On ajan henki sanoa, ettei kiusaamisesta saa vaieta. Ja se on totta. Silti sellaista koulua tai yhteisöä ei ole, jossa kukaan ei koskaan kokisi tulevansa kiusatuksi. Joka sellaista väittää, valehtelee ja ummistaa silmänsä. Jos kiusaamiselta ummistetaan silmät, sille annetaan hyväksyntä. Se on vielä vaarallisempaa kuin sen tunnustaminen, että meillä on itse asiassa käsissämme ongelma, jolle pitäisi jaksaa tehdä jotain. Kun julmuudesta tulee arkipäivää, sillä ei ole tapana ainakaan laantua.

Ajattellaanpa ensin koululaitosta, siellähän sitä kiusaamista on. Tänään ilmestynyt Opettaja (12/12) pursuaa aihetta monesta näkökulmasta, sillä opettajat ovat kiusaamisesta puhuttaessa aina myrskyn silmässä.

Kuka eka nakuna? TINTTI!
Opettajissa on paljon kympin tyttöjä. Kympin tytöistä tulee usein yliopisto-opiskelijoita. Opiskeluaikainen Ylioppilaslehti tiesi kertoa, että yliopisto-opiskelijoissa on muita opiskelijoita enemmän koulukiusattuja. Opettajien, jos keiden pitäisi kai siis muuta väestöä herkemmin pystyä tunnistamaan ja torjumaan kiusaaminen. Miksi niin usein annetaan ymmärtää, että näin ei tapahdu?

Moni kiusattu nimittäin sanoo, että opettaja tai muut aikuiset eivät huomanneet kiusaamista. En voi olla ajattelematta, onko kyse samasta ilmiöstä, mikä oli havaittavissa Hevostalli.netin keskusteluissa, joissa käsiteltiin seksuaalista ahdistelua. Monet kommentoijat muistelivat vuosikymmenten takaista aikaa talleilla sanoen, että sellaistahan se on aina ollut, "deal with it". Se pistää miettimään, onko itse hyväksikäytetty aina osaavin ihminen puolustamaan toisia vastaavaan tilanteen edessä? Koska minä jouduin kärsimään, kärsikööt muutkin. Siperia opettaa. Hää-hä-hää! Toinen vaihtoehto tietenkin on, että he oikeasti ovat olleet niin julmasti kohdeltuja, etteivät halua nähdä asemaansa uhrina.

On selvää, että uutiskynnystä ei ylitä opettaja, joka kitki kiusaamisen vaan se, joka ei tehnyt sille mitään. Silti kaikkea ei pysty näkemään eikä huomaamaan. Jokainen koulunsa käynyt tietää, että joskus kiusaajat vain ovat todella ovelia ja julmia. AKT:n tilanne tällä hetkellä kertoo, että kyse ei ole vain nuorista, sillä kaikki nuoret kasvavat joskus isoiksi. Joissain asioissa ihmiset muuttuvat pelottavan vähän. Ja opettajat osaavat kiusata toisiaankin. Onko kyse siitä, että sovinnainen työ on kolikko, joka vaatii kääntöpuolensa?

Ja nyt mennään takaisin nimettömyyteen.

Vaikka kouluissa opetetaan netikettiä, internet mahdollistaa turhan usein rekisteröitymättömän ja nimettömän kommentoinnin. Silloin paskanheittoon uskaltaa lähteä sellainenkin, jonka sosiaalinen koodisto ei  arkielämässä ja kasvokkain anna myöten sille, että hän sanoisi kanssaihmisille ihan mitä tahansa. Netissä voi esiintyä voimansa tunnossa sekin, joka koulun välitunneilla hakeutuu mahdollisimman lähelle opettajaa tai esiintyy työpaikalla ilman omia mielipiteitä.  Sekä koulunpihan yksinäinen että työpaikan tapettiin naamioituva työtoveri saavat netissä huutelemalla helposti huomiota mielipiteilleen. Mitä rumemmin sanoo, sitä varmemmin saa huomiota. Miten ihanaa onkaan edes leikisti sanoa ja tehdä mitä vain!  Loppujen lopuksi on kysymys aika inhimillisestä tarpeesta: huomatkaa minut, älkää jättäkö minua yksin, kuunnelkaa minua. Minäkin olen täällä.

Hus, kauemmas!
Aikuisten pitäisi pystyä monessa asiassa näyttämään esimerkkiä. Valitettavasti Hevostalli.netissä on kaikilla vapaa pääsy myös senioreiden keskustelusivustolle. Keskustelut ovat sitä luokkaa, että toivoisin nuorten todellakin toteavan, että aikuiset eivät tajua mistään mitään. Aikuiset nimittäin kehtaavat nimettömänä vielä enemmän kuin nuoret. Se on hämmentävää.

Nuorten puolella kiertää satoja blogiketjuja, joihin on listattu erilaisia ja silti niin samanlaisia heppablogeja. Nuoret linkittävät, pyytävät arvostelua ja lukijoita omille blogeilleen. Palautteet ovat sekä negatiivisia että positiivisia. Muutamien kohdalla homma näyttää paisuneen suurempiin mittasuhteisiin ja heidän saamansa arvostelu netissä on todella rumaa. Näitä kutsutaan heppafeimeiksi, mikä on eräänlainen sisäpiiripuolijulkisuuden muoto. Ryöpytyksestä huolimatta nämä nuoret jaksavat jatkaa bloggaamista. Ei heidän olisi pakko.

Jostain syytä toiset tuntuvat ajattelevan, että jos joku kertoo tuntojaan julkisesti, häntä pitää siitä rangaista. Sitä saa mitä tilaa, totesi Itä-Suomen hovioikeuskin aikoinaan päättäessään, että liian lyhyeeseen hameeseen pukeutuneen saa raiskata. Vaikka jokainen älykäs ihminen ymmärtää, ettei se ole niin, ihmiset pystyvät perustelemaan itselleen oikeuden tehdä aivan käsittämättömiä asioita silloin, kun eivät usko joutuvansa siitä minkäänlaiseen vastuuseen. Harva tekisi omalla nimellään sen, minkä tekee nimettömänä. Asioita tehdään, koska niistä ei jäädä kiinni.

On täysin oma valinta pitää blogia ja ladata nettiin ratsastusvideoita ja -kuvia. Miksi nämä nuoret eivät sitten lopeta kirjoittamista, jos heitä vastaan niin kovin hyökätään ilman mitään järkevää perustetta?

Ehkä siksi, että eniten kuraa päällensä saavat ovat yleensä myös niitä, joilla on netissä laajin tukijajoukko. Arkielämässä ja virtuaalielämässä kiusattuja erottaa se, että arjessa kiusatut jäävät usein kokonaan yksin.

Silti Hevostalli.netistä voisi tehdä nettisivuston, jonne olisi pakko rekisteröityä. Ei maailmassa ihan oikeasti tarvita mahdollisuutta laukoa julkisesti nimettömiä mielipiteitä. Kun ihmisellä on nimi, hänellä on sielu ja hän seisoo varmemmin sanojensa takana. Ja kun kaikilla muillakin on ja kaikki ymmärtävät joutuvansa vastaamaan teoistaan, silloin yleensä ollaan ihmisiksi.

********************
Jälkikirjoitus 24.3.2012.
Tämän kirjoitettuani sain sähköpostia, jossa kerrottiin keskustelusivustosta, jonne täytyy kirjautua kommentoidakseen. Se löytyy Konitorin sivuilta
http://keskustele.konitori.fi/index.php

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Puhutaan alapääjuttuja

Talliyhteisömme Facebook- seinällä virisi eilen vilkas keskustelu fyysisistä tuhoista, joita ratsastus aiheuttaa vyötärön alapuolelle. Tämä laji kun ei useinkaan aiheuta mielihyvän tunteita alapäähän muualla, kuin lajille vihkiytymättömien fantasioissa.

Jostain syystä tästä ei puhuta. Puolihuolimattomat heitot kuitenkin antavat ymmärtää karun totuuden. Toisilta hankautuvat istuinluut, toisilta nivuset, toisilta alapään muu alue. Ratsastuksen hankaavat vaikutukset voivat vallan hyvin olla sitä luokkaa, että avioelämä kärsii.  Kaikki on mahdollista.

Tabuko? Kyllä, ja mikäs ihme se on! Ihmiset saa vaikenemaan häpeä siitä, että muut ihmettelevät, miten hankautuminen voi olla mahdollista. Kuka nyt haluaisi tunteen, että on ainoa ihminen maailmassa, jolle käy näin. Siis alapäästään epänormaali!

Kyse ei siis ole vääränlaisesta istunnasta eli siitä, että ratsastaja jotenkin roikkuisi haarojensa päällä, mitä joku saattaa ensimmäisenä ajatella. Hankaumat voivat johtua esimerkiksi väärän mallisesta satulasta, alushousuista, ratsastushousuista tai näistä kaikista. Ja toki myös siitä vääränlaisesta istunnasta. Mutta hankaumat voivat olla myös indikaatio juurikin oikeasta istunnasta. Tämä nyt vain on tällaista.

Vinkkejä on yhtä paljon kuin on ratsastajia. Facebook- keskustelussa esilletulleita tulee tässä.

- Compeed-puikko ennaltaehkäisyyn
- Kahdet puuvillaiset alushousut päällekkäin
- Paljon talkkia ennen ratsastusta TAI
- Paljon rasvaa ennen ratsastusta
- Saumattomat alushousut
- Compeed -laastareita takapuolen alueelle, jos iho hankautuu auki
- Ehdottomasti sopivan kokoiset ratsastushousut
- Sloggin perusalushousut
- Sloggin Hipsterit
- Ratsastukseen tarkoitetut pehmustetut alushousut, joita saa erikoisliikkeistä.
- Pehmustetut pyöräilyhousut ratsastushousujen alle
- Ei liian suuria ratsastushousuja/alushousuja
- Satulaan kiinnitettävä geelipehmuste tai vastaava

Avaan keskustelun tähän alle siten, että kuka tahansa voi nyt halutessaan laittaa oman kokemuksensa ja vinkkinsä nimettömänä. Kommentit menevät tällä kertaa kaikilta tarkastuksen kautta, joten älä ihmettele, jos vastauksesi näkyy vasta tovin kuluttua.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Miltä näyttää loukkaantunut hevonen?

Tintti lähestyi Pinkeä toiveikkaana. Sen korvat olivat hörössä kun se kumartui pygmin puoleen pää veikeästi kallellaan, ikään kuin turpansa takaa kurkistaen. Varovasti tietenkin, ettei pygmi säikähtäisi ja lähtisi karkuun. Tintti puhalsi lämmintä ilmaa ja arveli näyttävänsä söpöltä.

Pygmillä nimittäin oli kädessään porkkana. Tintti oli jo oppinut hörisemään pygmin nähdessään, sillä sen ilmestyminen tallille tarkoitti poikkeuksetta aina porkkanoita ja vapaapäivää.

Mutta sen sijaan, että tuo pieni ihminen olisi luopunut porkkanastaan, se nappasikin maasta turvepaakun ja ojensi sitä.

Loukkaantuneena Tintti peruutti karsinaansa ja päristi. ETTÄS KEHTAA!

Intiaanityttö Hän Joka Syö Kuormasta


sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Yrteistä apua hengitysteiden hoitoon?

Piti kirjoittaa tämän päivän estetreeneistä, mutta Tintin keväthengenahdistus tuli etuajassa. Nyt siis vain totutellaan kevään tuloon ja annetaan hevosen selvittää keuhkonsa. Yskää sillä ei ole. Sen hengitys muuttuu pinnalliseksi eikä se palaudu samalla tavalla kuin yleensä.

Vaiva ei enää säikäytä minua yhtä kovin kuin vuosia sitten. Silloin soitin paniikissa Tintin silloiselle omistajalle vain saadakseni kuulla, että vaiva on jokakeväinen. Samalla tavalla Tintin ratsastajaystävä otti minuun yhteyttä eilen.

Tällä viikolla Etelä-Suomessa on ollut keväisen lämmintä. Koivun siitepöly aiheuttaa kuulemma jo oireita joillekin. Lumet sulavat, tiet paljastuvat ja Tintti on vetämätön. Kuumetta ei ole. Aiempina vuosina lepo on auttanut, joten mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, viikon päästä Tintti on taas entisellään.

Netistä löytyy valtavia määriä erilaisia sivustoja, joilla tätä ilman kosteuteen, saasteisiin ja allergeeneihin liittyvää hevosten hengitystievaivaa pohditaan. Itsekin olen jossain määrin yrttihoidon kannalla, mutta tällä kertaa saatan ottaa yhteyttä eläinlääkäriin jo siksikin, että Cushingin taudin verikokeista on pian vuosi aikaa. Ne pitäisi joka tapauksessa uusia. Akupunktiota Tintti sai syksyllä ja sen aloitettaneen pian uudelleen.

Ensimmäinen hoitohevoseni sai päivittäin höyryhengityshoitoa puhkuriinsa. Ratsastuskoulu-uran jälkeen hevonen eli harrastehevosena vielä 13 vuotta, tarinan mukaan ihan täysipainoisesti. Kuollessaan se oli 23-vuotias.

Moni hevonen on saanut yrteistä apua vaivoihin, joita eläinlääketiede ei ole pystynyt selittämään saati parantamaan. Olen valmis ajattelemaan, että diagnoosilla ei ole väliä, jos joku konsti vain toimii ja oireet lieventyvät. Ajattelinkin tiedustella, onko teissä lukijoissa sellaisia, joilla on kokemuksia vastaavien vaivojen hoidosta? Voisin kuvitella, että joukkoonne mahtuu ainakin muutama kokemuksilla varustettu yrttihoitaja.

Jos et halua rekisteröityä lukijaksi ja kommentoida julkisesti tässä alla, olisin kiitollinen sähköpostista. Sitä voi laittaa osoitteeseen ruuhkavuosiratsastaja (at) gmail.com

Luettavaksi:
Hevoset ja Ratsastus 2/2012
http://hevonen.nettisivu.org/hevosen-yska-puhkuri/

**********
P.S. Viime aikainen kävijäliikenne tällä sivustolla on ollut noin 150-200 vierailua päivässä. Useampana päivänä se on pompannut vieläkin suuremmaksi, kertaalleen jopa 800 vierailuun. Olen äärimmäisen mielissäni kaikista suosituksista ja linkityksistä, joiden kautta yhä uudet lukijat ovat löytäneen tiensä tänne. On mukava tietää, että lukijoita on muuallakin kuin perheen sisällä...


Koska kaikki lukijat eivät siis enää ole lähipiiriäni, uteliaisuuteni on alkanut kasvaa sietämättömiin mittasuhteisiin. Uteliaisuuttani tyydyttämään järjestin blogin oikeaan yläkulmaan pikakyselyn, joka vaihtunee viikoittain. Toivottavasti ehdit vastata siihen kertaalleen, olit sitten naamatuttu tai blogituttu. Vastatakseen ei tarvitse rekisteröityä.


perjantai 16. maaliskuuta 2012

92-88-76

Nyt loppui valitus. Minä kävin tänään viimeinkin ratsastushousukaupassa.

Kerroin myyjälle, että haluaisin vyötärömalliset, kokopaikkaiset, laadukkaat, edulliset ja harmaat. Ja koska luulen, ettei tätä kaikkea ei voi saada, lähdetään tiputtamaan loppupäästä pois.

- Mikäs sun koko on, kolme..?
Nielaisin ja henkäisin. Varmaan punastuinkin.
- Kolmekasi.

Euro-Starin housu täytti vaatimukset suurinpiirtein. 10 euron etusetelin haltijana koin tehneeni ihan hyvät kaupat ja poistuin kaupasta hiukan budjettini ylitystä nieleskellen, mutta tyytyväisenä.

Hei, hei Cavallot. Hyvin palvelitte viimeiset viisi vuotta käytännössä ainoina ratsastushousuinani. Paitsi kun raskauden jälkeen kävin ostamassa parilla kympillä ikuisesti mielihyvähousuinani palvelevat purkkapöksyt kokoa 46.

Ne harmaat odottavat minua vielä jossain kaupassa. Siis oikeasti harmaat. Ei harmaantuneet.

Cavallo Champion, lännen lökäri. Väri pikimusta.
Tuuletus on viime aikoina toiminut. Eivät ole kuitenkaan hajonneet kappaleiksi.

Euro-Star Zohra
Kolmet housut päällekkäin, koot 92 (46), 88 (44) ja 76 (38)
Nyt ei pitäisi housun hangata kun ei verikään kierrä.








torstai 15. maaliskuuta 2012

Tavallisesti käynti hierojalla auttaa

Tiistai-iltana opiskelukaveri tarjoutui hieromaan hartiani. Tenttiaamu nimittäin valkeni siltäkin osin melko synkissä tunnelmissa, että en pystynyt kääntämään päätäni kunnolla. Leuan painaminen kiinni rintaan tuntui jo aamusta hyvin luontevalta, mutta aiheutti kiristystä ristiselässä saakka. Ei erityisen ylevää.

Mutta sitten edelliseltä ammatiltaan fysioterapeuttina toiminut opiskelukaveri tarjoutui auttamaan. Ja niin minä pääsin illansuussa pötköttämään asuntolan kirjoituspöydän päälle hierottavaksi! Tunnin päästä veri kiersi päässä kohinalla. Olo oli euforinen, ja pääsimme illalla vielä savusaunaan.

Tintti sen sijaan sai viime sunnuntaina 17-vuotissyntymäpäivälahjakseen niin ikään vastaavan käsittelyn. Sillekin käsittely tuli tarpeeseen, kuten näistä hierojalta saaduista kuvista huomaa. Hieronnan suoritti Annina Niskanen.

"Tavallaan mulla olis tässä tämä ruoka kesken..."

"Just siitä, just siitä, just, just!"

"Awwwwww..."
"Maksaaks ne nainen tän, vai oliko tarkoitus, että hieron teitä tässä samalla?"

Oli tietenkin hienoa kuulla hieronnan jälkeen, että olen tehnyt Tintin lihaksiston kanssa hyvää työtä ja että pääsääntöisesti Tintti oli nautiskellut hieronnasta kunnolla, maiskutellen ja haukotellen. Mitään epänormaalia ei ollut havaittavissa.

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Melko väsynyttä

Olin tänään mahdollisesti elämäni viimeisessä kirjatentissä. Väsymys on sanoinkosketeltavaa. Positiivisuus on perseestä.

Tentti meni hyvin. Mutta miksi kaikkien muiden hevoset kulkevat kauniissa peräänannossa siitä hetkestä, kun he ottavat tuntuman? Miksi minä joudun tilanteeseen, jossa ensin taistelen hevoseni kanssa yllätyksellisten diagonaalilla tapahtuvien laukanvaihtojen kanssa ja sitten en yhtäkkiä saa laukkaa vaihdettua estetreeneissä. Joskus en saa laukkaa nousemaan muutenkaan, en oikeaa enkä väärää.

Vain minä onnistun tippumaan hevoseni selästä sen kieltäessä 40cm:n ristikolle. Olen ainoa ihminen maailmassa, joka ei hyppää korkeampia kuin 80 cm:n ratoja.

Vain minä joudun laskemaan rahojani, sillä kaikilla muilla on rahaa, jolla käydä valmennuksissa ihan koko ajan, vaikka ei edes huvittaisi. Ja kun ei huvita, he maksavat valmennuksia toisille. Tai maksavat muuten vaan.

Jokainen kanssaihminen, joka on ikinä kiivennyt hevosen selkään, on löytänyt salamannopeasti oikean istunnan. Minä jouduin opettelemaan omaani aktiivisesti yli vuoden ja palaan siihen aina vain. Ja eihän se riitä, etten osaa istua perse penkissä, en osaa istua esteistunnassakaan! Enkä tiedä kenenkään opetelleen keventämään oikein vasta tässä vaiheessa ratsastusuraansa.

Peilistä katsoo nuupahtanut nainen. Rumakin varmaan. Ovat ratsastushousuni haaroista ratkenneet. Ylähuulessani kasvaa viiksiä ja hammasharja on ollut vaihtamatta liian pitkään. En muista, minkä nimisiä ystäviä minulla oli. Jos ei ole nälkä niin paskattaa. Paleltaa ainakin. Ja vituttaa. Eeli, eeli, lama sabaktani?

Hymyile, stana!
Seuraavaksi  on vuorossa operaatio ryhdistäytyminen. Menet sanomaan peilikuvallesi, että olet kaunis, kiva, fiksu ja ihana. Etkä todellakaan käy vaa ´alla.


perjantai 9. maaliskuuta 2012

Pyörii hevosen ympärillä

- Muistatko, kun puhuttiin siitä siivoojasta?
- Joo.
- Laskeskelin, että sillä rahalla saisi hevosen maneesitalliin.
- Kauhean kiva, ja mites se siivous sitten?
- No tuota, minä voin siivota. Ajomatkoissa säästyy hyvinkin sen verran aikaa.
- Sovittu.

*****************

- Me voitaisiin ostaa iPod.
- Mihin me sitä tarvitaan?
- No siihen saisi musiikkia.
- Ja se olisi jotenkin tarpeellista?
- Nooo... voisi sillä kuvata ratsastustakin.
- Ai jaa, no mutta sehän olisi kiva!

******************

- Hirveä takku sillä taas tossa takaraivolla
- No niin on. Hmm, Tintin jouhienselvityssuihke selvittää kyllä takut tosi hyvin. Vai ostetaanko semmonen ihmisten?
- Ostetaan semmonen ihmisten.

*********************

- Mennäänkö lauantaina käymään siellä uudessa Gigantissa?
- En taida jaksaa. Kamalan pitkä ajomatka.
- Eikö siinä ole se yksi pinteliliike vieressä?
- Niinpä onkin! Siellä tosiaan voisi piipahtaa samalla.

******************

- Milloin sinä alat harjoitella sitä pikku- E:n ajamista?
- Heti kun maa sulaa. Itse asiassa meidän kyllä molempien kannattaa ajaa se. Varmuuden vuoksi.
- Just. Tätä minä vähän pelkäsinkin.

*****************

- Muistatko joskus, kun aloit käydä ratsastamassa kerran viikossa?
- Joo.
- Entä kun sanoit, että kaksi?
- Joo..?
- Ja sitten muistatko, kun puhuit kol...
- En muista. Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään!

********************

- Ja kun sitä hevosta pitää kerran vetää, niin varmaan tarvitaan pakosti isompi auto?
- No niinpä tietenkin.

*********************

- Pitäisi kyllä ostaa uudet ratsastushousut.
- Mikä vika niissä vanhoissa on?
- Hankaa. Sieltä.
- No sitten varmaan kannattaa joo ostaa.

*********************

- Joko Pinke puhuu?
- Joitain sanoja. Esimerkiksi äiti ja Tintti.
- Eikö se sano iskä?
- Ei. Iskä on aina paikalla, joten ei sitä tarvitse nimeltä kutsua.

********************

- Mennään viemään Tintille porkkanoita.
- Talli, talli! Kokka, Tintti kokka.
- No niin. Anna Tintille se porkkana, se on Tintin.
- Ei. Minu!

"Mä kuulun päivään jokaiseen, mä kuulun halusittetaiette..."

torstai 8. maaliskuuta 2012

Aikuisbalettia ja barokkimusiikkia

"Dancing Queen, Young and Sweet, Only Seventeen..."

Aikuisbaletti vaatii lihashuollon lisäämistä - myös hevosille. Tintin takajalat eivät nykyisin kerää nestettä kuten ennen, kun olen alkanut käyttää sillä pinteleitä hivutussuojien sijaan. Lämpö ja tuki tekee hyvää. Kintereitäkin olen alkanut hoitaa uudella intensiteetillä. Tintti selvästi nauttii jalkojen hieromisesta. Kukapa toisaalta ei.

Neljäs asento?
Nyt hankin sille tarrakiinnitteiset tallipintelit, koska ne yksinkertaisesti ovat helpommat ja nopeammat poistaa aamuisin. Niitä on toistaiseksi tarkoitus käyttää treenien jälkeisinä öinä. Ostoslistallani on myös BOTin kinnersuojat. 17-vuotias hevonen ei ole enää nuori, joten vertyminen ja palautuminen vaativat aikansa. Silti mikään suoja tai vimpstaaki ei koskaan korvaa kävelyttämistä. Eikä kävelyttämistä korvaa pelkkä tarhassa seisoskelu.

Omat vatsalihakset niin ikään kuiskailevat hoosiannaa eilisen tunnin jäljiltä, vaikka venyttelinkin. Minulla ei useinkaan ole erityisiä toiveita valmennusten sisältöjen suhteen, mutta tällä kertaa en olisi kehdannut ehdottaakaan muuta kuin rangaistuksia itselleni. Jos esittää vastalaukkaa kouluradalla, ei voi esittää toiveita. Tuhoaa jatkon.

Jos Tintiltä pyydetyt jutut toimivat, siirrymme seuraavaan tehtävään. Näin ollen eri tehtäviä voi yhdelle kerralle tulla useampiakin. Tällä kertaa teimme käynti- ja raviväistöjä, siirtymisiä askellajeista toiseen, pysähdyksiä eri askellajeista sekä siirtymisiä askellajin sisällä. Maneesikausi on nyt kestänyt sen verran, että ihan jo pelkästään seinältä pois pysytteleminen ja hevosen suorana ratsastaminen ilman seinää alkaa vaatia oman ajatustyönsä.

Yhtenä ideana oli lyhentää ravia askel askeleelta, kunnes se on melkein käyntiä, mutta silti siirtymättä koskaan käyntiin, vaan lähtien uudelleen eteen. Siinä on hevosellekin tekemistä. Ja molemmille tulee hiki.

Jostain syystä tällainen hevosen askeleen pituuden säätely on minulle hämmästyttävän luontevaa. Tykkään kyllä muutenkin ratsastaa ravitehtäviä. Kun saamme Tintin kanssa keskusteluyhteyden auki, se sujuu kuin tanssi. Tintin askel lyhenee askel askeleelta, kun jännitän keskivartaloani, ajatellen vatsalihaksia ja selkärankaa. Kun sitten vapautan keskivartaloni, Tintti lähtee eteen. Se on hurjan kivaa ja voisin oikeasti tehdä sitä loputtomiin. Se vain vaatii vielä paljon automatisoimista, jotta saan sen mukaan kisaradoille.

Tässä itse asiassa tarvitaan mielestäni samanlaista keskivartalontukea kuin oboensoitossa. Se taas on melko sama tuki, millä käskettiin ponnistaa lapsi ulos. Siihen taas tuli synnytyssalissa ohjeistus, että vähän kuin olisit isolla hädällä vessassa. Ja sen jokainen tekee tyylillään. Tässä pitää kuitenkin pitää jalat rentoina.

Olen myös ryhtynyt lyhennyksissä ja siirtymisissa puhaltamaan ilmaa ulos rennosti niin, että leuka roikkuu suhteellisen rentona, ja päästän suustani ravin tahdissa ilmaa ulos henkäisten "hoo-oo-oo". Kyse on siis vain ilmavirrasta. Tintti toimii sillä tosi kivasti. Tulee tasajalkapysähdyksiä ja pehmeitä siirtymisiä. Silloin minun ei tarvitse käyttää yhtään kättä, mille Tintti on tosi herkkä. Riittää, että säilytän pohkeen tuen. Mikä tietysti on hiton vaikea muistaa.

Toden totta, nykyisin tunnen enenevässä määrin soittavani oboeta hevosen selässä. Ratsastus on hyvin klassista touhua. Siihen ja musiikkiin pätee sama asia: mitä helpommalta se näyttää ja kuulostaa, sitä enemmän harjoittelutunteja on takana.

********************

Tässä muuten linkki oboekonserttoon, jota soitin musiikkiopistourani viimeimpänä esityksenä. Nykyisin tyydyn vain kuuntelemaan sitä, en edes yritä soittaa. Fysiikkani ei antaisi sille mitenkään myöten. Mutta on se vain näin soitettuna upea. Helpon kuuloista, jos sen osaa.
Alessandro Marcello: Oboe concerto in d- minor

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Mä tahtoo vaihtaa, vaihtaa...

Peruutin kuuden pisteen arvoisesti. Valmentajan mukaan Tintin hampaat eivät tällä kertää näkyneet. Olen niiiin ylpeä.

Muuten rataharjoitukseni alkoi lupaavasti alkupään pisteiden ollessa 6 - 7 - 8 - 6,5 - 7,5 - 6. 
Mutta pöytäkirjan numerot ohjelman loppupäästä puhuvat omaa karua kieltään. Toinen ravidiagonaali lähti mielestäni ensimmäistä paremmin, mutta sitten Tintti kompastui lennokkaaseen askeleeseensa ja korjasi tasapainonsa laukalla. Pisteitä 3.

Keskikäyntikin pysyi tällä kertaa käyntinä, vaikka kiiruhdettiin lopussa. 6,5.

Mutta että ihan oikeasti menin ja nostin väärän laukan, joka vaihtui vasta sitä seuraavalla keskiympyrällä! Olin kuitenkin niin haltioitunut siitä, että emme rynnänneet laukannostoon, etten ihan -- oikeasti --ymmärtänyt tehneeni kyseistä virhettä. Häpeällistä. Melkein sen arvoista, mistä matematiikan opettajamme lukioaikoina olisi sanonut: virhe, joka tuhoaa jatkon. Pöytäkirjaan ensin merkitty 7 oli viivattu yli, ja vieressä komeili nelonen. Sama kävi derivoinnin kanssa. Joskus matikan osaamiseni on varmasti myös ollut laukannostoa seuranneen keskiympyrän luokkaa, eli kahden pisteen arvoista. (Tosin matemaatikot eivät kyllä hyväksy moista kouluarvosanaskaalan ulkopuolelta otettua numeroa.)

Siniveriset sieraimet voisivat  näyttää hyvältä myös kuninkaallisen vilkutuksen kanssa tämän jäykän tervehdyksen sijaan. Tinttiä hävettää... 
Ensimmäisellä diagonaalilla vastalaukka kesti. Toisella ei, vaikka miten yritin pitää sisäohjasta kiinni sen jölkeen, kun tunsin Tintin olevan vaihdolle pingoittunut. Tintti oli taas päättänyt näyttää, että osaa enemmän kuin mitä mamma helpoissa luokissa räveltää. Toisaalta viime aikoina on taas estetreenien takia vaihdettu vähän enemmän ja tulos näkyy tässä.

Silti tuomarin loppukommentti oli positiivista luettavaa:
"Mallikas raviohjelma. Kun saat saman varmuuden laukkaan, niin tulos on aika hyvä. Ratsastat mukavan sujuvasti ja rennosti. Voisit ratsastaa hieman enemmän eteenpäin kaikissa askellajeissa."

Lopputulos kaikesta nolosta häkellyksestä huolimatta 60,68%. 
Alakerta 6 - 7 - 7,5. 
(Ratsastajan vaikutus hevoseen - istunta ja apujenkäytön moitteettomuus - oikeiden teiden seuraaminen)

Mutta katsellessani myöhemmin ihanan pikkuponin upeaa rataa, sanoin valmentajalleni, että minä taidan lähteä seuraavaksi ponikauppaan ja laihdutuskuurille.

Vaikka en minä Tinttiä vaihtaisi. En, en.

lauantai 3. maaliskuuta 2012

Itsensä toteuttamisen tarpeesta ja kilpailemisesta

Kerroin työkaverille osallistuvani viikonloppuna kisaharjoitukseen.
- Onko nyt treenattu riittävästi, hän kysyi.
- Olen minä, mutta ei se aina riitä.
- Kuinka niin?
- No kun ratsastus on parityötä, siinä on se hevonenkin. Riippuu se siitäkin.

Ratsastuksen ideatodellisuus.
Kyra Kyrklundin mukaan huippusuoritus tulee tuskin koskaan kisatilanteessa. Se paine on pakko kestää, jos aikoo kilpailla. Ratsastuksessa omaan suoritukseen pitää totta kai pystyä luottamaan, mutta juuri siten, että pystyy kohtaamaan ne yllättävät tilanteet, joita jännitys ja paine voivat tuoda mukanaan sekä ratsastajalle että hevoselle. Niillä on yleensä tapana heikentää suoritusta. Hevonen tietää oikein hyvin, milloin ollaan kisoissa, vaikka oltaisiin ihan omalla tallilla. Tästä syystä kannattaisi kilpailla hiukan omaa tasoaan alemmassa sarjassa.

Mutta mikä laittaa ihmisen kilpailemaan? Taistelutahto? Vai onko kysymys jostain hyvinkin primitiivisestä  asiasta, kuten eloonjäämisvietistä? Toisaalta meidät on lapsesta asti laitettu järjestykseen arvosanojemme perusteella. Olemmeko yksinkertaisesti vain tottuneet siihen?

Osa meistä on kilpailuhenkisempiä kuin toiset. Kilpailuhenkisyys tulee minun käsitykseni mukaan voitontahdosta. Voitontahto sen sijaan on ihmisestä riipuen joko enemmän sisäisen tai enemmän ulkoisen motivaation aiheuttamaa, joka tapauksessa molemmat vaikuttavat. En usko, että kukaan nauttii häviämisestä, mutta voiton tavoittelulle voi olla hyvin erilaisia perusteita. Nuorempana itse pidin hyvin tärkeänä menestyksen tuomaa arvostusta. Se liittyi oman itsetunnon pönkitykseen: osaanko minä, osaanhan? Huomatkaa tekin, että pystyn. On hyvin tavallista, että nuoret hakevat nimenomaan identiteettiään testaamalla osaamistaan. Kuka minä oikein olen suhteessa muihin? Silti aikuinenkin hakee osaamiselleen jonkinlaista hintalappua. Kilpaileminen vaatii aina uskallusta ja hyvän itsetunnon. Pitää luottaa taitoihinsa.

Toisaalta, jotkut eivät osaa lopettaa kilpailemista, kun ovat kerraan päässeet sen makuun. On raskasta joutua jatkuvasti haastetuksi milloin mihinkin kissanristiäiskisaan, jolloin voittaja on löydettävä mitä turhimmissakin asioissa. Näiden arkielämän kilpailijoiden pätemisentarpeen kannatteleminen on kanssaihmisistä hermostuttavaa. Toisaalta vastapuoli voi nähdä koko homman pelkkänä leikkinä, eikä ymmärrä, mitä pahaa suorituskeskeisessä elämäntyylissä on. Miksei voida pitää työpaikalla kilpailuja, mitellä, lyödä vetoa? Sehän on KIVAA!

Mutta silti minulla on ratsastus. Ainoa laji maailmassa, jossa olen koskaan halunnut todella laittaa osaamistani arvostelun alaiseksi. Mikä ihme motivoi minua siihen? Enhän minä ole millään tavalla velvoitettu asettamaan itseäni paineen alaiseksi saati suoritusstressille alttiiksi. Voisin halutessani maastoilla kaikki päivät. Ei minun tarvitsisi maksaa valmentajalle siitä, että saan kuulla totuuksia taidoistani.

Abraham Maslow´n mukaan ihmisen tarpeista korkein ja ylevin on itsensä toteuttamisen tarve. Maslow´n mukaan itseään toteuttavat ihmiset olivat vapaimpia, sillä vasta kun ihmiset perustarpeet oli tyydytetty, ihminen saattoi alkaa toteuttaa itseään. Perustarpeina hän piti fysiologisia, sosiaalisia ja yhteiskunnalliseen arvonantoon liityviä asioita. Kun nämä asiat ovat kunnossa, ihminen pystyy keskittymään itsensä toteuttamiseen jollain mielekkääksi katsomallaan tavalla.

Kun ihminen toteuttaa itseään, hänelle tärkeiksi arvoiksi Maslow´n mukaan muodostuvat eheys, täydellisyys, asioiden loppuun saakka vieminen, oikeudenmukaisuus, pakottamattomuus, leikkisyys, totuudellisuus, aitous, rehellisyys ja omavaraisuus. Kun näitä tarkastelee, huomaa, että on kyse ihannearvoista. Kukaan ei voi sanoa, etteikö haluaisi elää juuri näin, oman halunsa ja omien arvojensa mukaisesti. Jos ihminen saa toimia näiden mukaisesti, hän on melko vapaa kaikista ulkopuolisista pakotteista. Itseään toteuttava ihminen näkee asiat itseisarvona, tuskin koskaan välinearvona.

Kun ihminen kokee olevansa tällä tavoin vapaa, hän pystyy tekemään melko paljonkin raskaita asioita, sillä hänellä säilyy tekemiseen motivaatio ja mielekkyys. Itsensä toteuttaminen voi tapahtua niin työssä kuin harrastuksessakin. Kukaan ulkopuolinen ei voi lähteä arvottamaan kenenkään motivaation mielekkyyttä tai tarpeellisuutta ilman, että se olisi henkilökohtaista.

Me olemme juuri sitä, mitä me pidämme tärkeänä. Kun tiedämme, mistä pidämme, me tiedämme millaisia me olemme. Ja kyllä, työnteko voi olla toisten mielestä oikeasti kivaa eikä vain työnarkomaniaksi kutsuttua sairautta, jota pitäisi hoitaa.

Tarkasteltuani tätä kaikkea ratsastuksen kannalta huomasin monta seikkaa. Päällimmäiseksi silti nostan nyt havaintoni siitä, miksi olen alkanut viime aikoina nauttia erityisesti kouluratsastuksesta. Ensimmäinen on se, että minä koen kilpailevani ainoastaan omia prosenttejani vastaan. Kaikki tulokseni ovat vertailukelpoisia toistensa kanssa. Jos vertaan tätä esteratsastukseen, tilanne on aivan toinen. En pysty samalla tapaa vertaamaan kahta samalla tasolla tapahtunutta kisasuoritusta eri päiviltä, koska ratsastettavat radat vaihtuvat.

Toiseksi, kun hiomme ratsastusta ja haemme ehyttä kokonaisuutta, emme kilpaile kelloa vastaan, emme taktikoi toisten kisasuoritusten perusteella. Me teemme omaa, parempaa suoritustamme. Esteratsastuksessa ulkoinen paine on eri tavalla läsnä. Kyse ei silloin ole absoluuttisesta meidän suorituksestamme. Kyse on meidän suorituksestamme suhteessa juuri siihen kisatilanteeseen ja rataan. Nopealle ajalle sekä paikallaan kestäville puomeille tulee eri tavalla välinearvoa. Jos rata ei johda sijoitukseen, puhdaskaan rata ei tyydytä samalla tavalla kuin pelkästään hyvänä kokonaisuutensa suoritettu, sijoitukseen johtamaton kouluratsastusrata.

Kolmanneksi tämä kaikki tekee minut kuitenkin varmemmaksi esteratsastajaksi. Kaikista yrityksistäni huolimatta en valitettavasti ole enää umpirohkea ponityttö. Eikä tuosta identiteetistä luopuminen ei ole ollut erityisen helppoa.

Voidaanko siis katsoa, että jos hevosen selässä oleminen on itsensä toteuttamisen tarpeista korkeimmalla, sille jaksaa antaa kaikensa vain, koska muut  perustavanlaatuiset tarpeet ovat tyydytetyt? Maslow´n mukaan pitkälti kyllä. Toisin sanoen pohjalla on tunne siitä, että on saavuttanut tietyn virstanpylvään perheen, työn ja sosiaalisten suhteiden kohdalla, sekä nauttii jonkunlaisesta arvostuksesta, jota tekemistensä  ja olemisensa seurauksena pystyy heijastamaan ympäristöstään niin kotona, harrastuksissani kuin töissäkin. Silloin siis jaksaa toteuttaa itseään yllä mainituilla ylevillä tasoilla: eheästi, täydellisesti, leikkisästi, loppuun saakka ja omin ehdoin.

Itseään ei kuitenkaan voi täysin toteuttaa ilman suhdetta muihin. Vapaus ei koskaan ole muuta kuin tunne itsemääräämisoikeudesta. Ilman kanssaihmisiä me emme tekisi tuolla tunteella paljoakaan. Kilpailunhalukin perustuu toisaalta juurikin haluun määrittää oma asema suhteessa johonkin aiemmin nähtyyn tai koettuun. Joko omaan suoritukseen, jonkun toisen suoritukseen tai näihin molempiin.

Miten sinä näet asian omalla kohdallasi?

*****
Lue lisää tarveteorioista vaikka täältä
http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blogs/maslowin-tarvehierarkia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tarveteoria

Kirjallisuutta:
R. Vance Peavy: Sosiodynaaminen ohjaus

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Luonto - sehän käy kimppuun!

Talven rauhaan ehtii nopeasti tottua.
Plip, plop. Lumi sulaa ja paljastaa hangen alta kaikkea epäilyttävää.

Oksia.
Hiekkaa.
Vettä.
Kiviä.
Tuoksuja.

Onneksi sieltä sitten viimein tulee nurmikkoa. Se ei pelota. Sitä voi syödä.

550kg hevosta hangessa. Tässä vaiheessa vuotta Tintin kehonhuolto ei kuorruta sitä mudalla.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...