sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Esteratsastusta for Dummies

Olen ratsastusta treenilajina tuntemattomien kanssa törmännyt useamman kerran kysymykseen siitä, mitä estetreeneissä tehdään. Yleisin kuvitelma on, että hevosen eteen laitetaan mahdollisimman korkeita esteitä ja katsotaan, meneekö se niistä yli.

Treeneissä kuitenkin keskitytään ratsastamaan pääsääntöisesti esteiden välejä sekä hiomaan hyppytekniikkaa ja esteelle lähestymisiä. Esteen korkeudella ei loppujen lopuksi ole tässä kovin suurta väliä. Valmentajani Muusa Siljama laittaa meidät tekemään melko paljon kiemuraratoja. Laukanvaihtojen on pysyttävä hallussa ja laukan rullattava läpi kaarteen.

Pienet esteet ovatkin sitten makuasia. Eläinlääkäri sanoi taivutuskokeet tehtyään taannoin, ettei enää ehkä kannata hypätä kovin suuria. Kysyin, mikä on kovin suuri. Hän sanoi, että jos nyt siellä metrin kieppeillä pidetään raja. Totesin, että kyllä minun rajani sitten tulee tässä tapauksessa nopeammin vastaan. Ne oikeasti isot luokat ovatkin siellä 150-160cm:ssä. Muut ovat sitten harrastelijoille.

Yhtä kaikki, tässä muutamia ratapiirroksia tämänpäiväisitä estetreeneistä.

Ykkös- ja kakkosesteet olivat tavallisia kavaletteja, yksin ja kaksinkertaisina. Kolmoseste oli ns. lainelautalankku. Nelosesteellä oli kavalettien kannattimia pystypuomin alla. Siihen tuli yksi turha kielto ensimmäisellä yrittämällä.
Tintti on tällä hetkellä hyvin innokas hyppääjä. Jopa niin innokas, että se häipyy mielellään sekä ennen että jälkeen esteen. Menoa rauhoittamaan olemme viime aikoina laittaneet esteiden eteen puomeja. Se auttaa Tinttiä rauhoittumaan ennen estettä ja löytämään ponnistuspaikan, joka ei ole puolitoista kertaa liian kaukana. Pitää nähkääs pelata varman päälle: hypätä kaukaa, korkealta ja kovassa vauhdissa.

Tintti on toisin sanoen hyvässä kunnossa ja innoissaan siitä, että saa taas treenata. Innokuus on hyvä juttu, mutta meidän täytyy nyt saada hommaan malttia. Jos Tintti nimittäin pääsee lähtemään hyppyyn oma-aloitteisesti liian kaukaa, se todennäköisesti häipyy myös esteen jälkeen. Minulla kuluu silloin turhaan aikaa siihen, että saan sen takaisin hallintaan, ja silloin seuraava este saattaa tulla aivan liian pian. Jos emme ole menossa esteelle yhdessä, Tintti kieltää helposti. Jos kaiken lisäksi tulemme liian kovassa vauhdissa, esteen hyppääjänä olen todennäköisemmin minä yksin.

Juuri nyt hyvä keino rauhoittaa Tintin menoa on istua alas satulaan. Ja juuri kun olen edes joten kuten saanut sieltä perseeni viimein ylös! Edesautan Tintin kaahaamista sillä, että saatan jäädä kohtuuttoman ylös satulasta esteiden välillä. Nyt pitäisi taas löytää tähänkin välimuoto.

Toisesta suunnasta ratsastastettuna Tintti tuppasi alkuun edelleen häipymään kolmos- ja nelosesteen välillä, koska päästin sen liian pitkänä kolmosesteelle.
Tällä hetkellä olen kuitenkin iloinen siitä, että olen viimeinkin saanut pohkeeni vakautettua ja käteni paikalleen. Keskivartalon tuki on siis olellisesti parantunut enkä ole enää holtittomasti heiluva poiju. Tintti kulkee ylämäkeen ja teemme tässäkin suhteessa parempaa yhteistyötä kuin koskaan. Se ei enää pääse painamaan kädelle vaan kantaa itsensä.

Laukanvaihdot sujuivat tänään pitkästä aikaa hyvin, vaikka ne paikoin olivatkin estetreeneille tyypillisen väkivaltaisia. Olen vasemmasta pohkeestani vahvempi kuin oikeasta ja ehkä juuri siksi saan käyttää vasenta pohjettani laukanvaihdoissa erityisen voimakkaasti. Oikeassa suunnassa ei ole samaa ongelmaa. Eikä koulutunneilla. Mutta ei Tintti siellä olekaan yhtä innokas. On ihan tyypillistä, että vauhdista innostuttuaan hevonen ei enää kuuntele ihan yhtä hiljaista puhetta kuin muulloin.

On jotenkin sulosta, miten 17-vuotiaaksi kääntyvä hevoseni löytää nykysiin itsestään täykkärin ihan silmänräpäyksessä. Tänään se heräsi kunnolla vasta puolivälissä tuntia ja lähti jopa kiikuttamaan minua yhtäkkiä maneesin toiseen päähän. Sen jälkeen oltiin taas säpäkkänä. En ole ihan varma, tippuiko maneesin katolta silloin lunta.

Ja oi sitä tunnetta, kun onnistuneen tunnin päätteeksi riisuu hevoselta pinteleitä, ja se painaa turvan kiinni niskaan.

Minun treenikaverini. Ihan paras.

*****************************
P.S. Maailman paras mies rakensi rouvalle ylläolevat ihanat esteet. Toivottavasti ne näkyvät riittävän hyvin.

lauantai 25. helmikuuta 2012

Ei mennä maneesiin, ei nyt, ei koskaan, eikö niin?


Joku aika sitten tallikaveri ilmoitti menevänsä seuraavan kerran maneesiin vasta, kun lumet sulavat. Itsekin käyn tällä hetkellä maneesissa vain koulutunnilla ja hyppäämässä. Muualla kun on niin paljon mukavampaa!

Tänä vuonna maneesikausi tuntui kestävän ikuisesti, koska lunta saatiin odotella tammikuun alkuun saakka. Ajattelin, että päähän tässä kohta hajoaa. Tuntui erityisen inhottavalta ajatukselta varata viikonlopuksi estetuntia, kun viikonloppu tunnetusti on syksyisin ainoa mahdollisuus maastoilla niin, että näkee nenäänsä pidemmälle. Nyt kun lumi valaisee, maneesin valoja ei tarvitse käydä katsomassa kuin kaukaa golfkentän toiselta puolelta.

Silti olen sitä mieltä, että vanhenevalle hevoselleni maneesinkäyttömahdollisuus on aivan ehdoton juttu. Olemme asuneet hetken myös toisenlaisilla talleilla silloin, kun olin raskaana ja Pinke oli ihan pieni. Olosuhteet koettelivat sekä omaa että erityisesti muiden Tinttiä ratsastavien kärsivällisyyttä. Tintin kunto repsahti, sillä treeniin ei saatu minkäänlaista systemaattisuutta muulloin kuin kesäkuukausien aikana: milloin kenttä oli huono, milloin oli pilkkopimeää eikä valoja missään, milloin maa oli jäässä.

Huomasin myös, että ympärivuotinen ulkona ratsastaminen yksinkertaisesti vaatii tallinpitäjältä niin paljon aikaa, vaivaa ja rahaa, ettei hän välttämättä ole siihen valmis sijoittamaan. Se murensi viimeisetkin rippeet leppoisasta kokopaivätarhausmaalaiselämästä, minkä olin ajatellut tekevän Tintille pelkästään hyvää. Huonokuntoinen tarhassa möllöttävä eläin ei millään ilveellä näyttänyt tyytyväiseltä.

Järkeilin silloin, että tuolloin 16-vuotiaaksi kääntyvän hevoseni kunnon kohentamiseen tarvittaisiin hyväpohjaiset treeniolosuhteet ja siihen projektiin eivät pelkät kesäkuukaudet riittäisi. Nyt jos koskaan sen lihaksistoa olisi alettava pitää säännöllisesti kunnossa, jos aikoisin nauttia sen seurasta vielä pitkään. Niinpä vein sen takaisin maneesitalliin.

Nyt kun treenaaminen ei tapahdu säiden armoilla, säännöllinen hevosen lihaskunnosta huolehtiminen on helpompaa. Maneesi mahdollistaa hyvällä pohjalla treenaamisen ympäri vuoden, eli se on parhaimmillaan hevoselle juuri sitä kuntosalitreeniä, mikä lisää sen kilometrejä tulevaisuudessa. Kun ikääntyvä hevonen pidetään tällä tavalla fyysisesti hyvässä kunnossa, vierivä kivi ei myöhemmin sammaloidu. Se selviää sitten siellä liukkaillakin paremmin.

Hyväkuntoiselle tapahtuu onnettomuuksia vähemmän kuin huonokuntoiselle. Ja sehän pätee ihmisiinkin.  Nyt ei ole ongelma eikä mikään rallatella menemään maastolenkkejä. Maneesiin mennään vasta kun on pakko. Ei tehdä tästä vaikeaa!

...Oltais niin kuin tähän asti, maastoteillä luontevasti, annettaisiin laukata!

torstai 23. helmikuuta 2012

Kun laukka tanssahtaa käynniksi

Ihana hiihtoloma. Ehdin ennen koulutuntia avata jälleen raamattuni ja makustella asioita.


"Minulla se, että hevonen kulkee kuolaintuella, ei ole ratsastuksen tavoite vaan tulos, kuten aikaisemmin mainitsin, täydellisestä niskan, kaulan ja selän peräänannosta. On myös erittäin tärkeää, että hevonen kokee tässä muodossa liikkumisen mukavaksi ja miellyttäväksi. Jotta sinä ratsastajana saisit hevosesi peräänantoon oikealla tavalla, sinun täytyy itse ensin osata myödätä ohjasta.
Siksi ensimmäisiä asioita, joihin keskityn, on myötääminen ohjasta niin, että hevosella ei jatkuvasti ole kiinteää tukea kädestä. Useimmat ratsastajat ottavat pidätteen,  minkä jälkeen he sahaavat hevosta suusta saadakseen sen peräänantoon. Se onnistuu harvoin, ja niin hevonen yhdistää pidättävän ohjasavun sitä seuraavaan epämiellyttävään tunteeseen (=rangaistus)."

--Kyra Kyrklund (Kyrklund, Lemkow: Kyra ja ratsastuksen taito. 7. uudistettu painos. WSOY)

Tintti on alkanut pikku hiljaa lakata vastustamasta, kun otan vapaasta käynnistä ohjat. Se on edellyttänyt pehmeää kättä ja rauhallista ohjien keruuta. Olen kirjoittanut aikaisemmin, että olen saanut kyynärpääni kiinni kehooni ja se on auttanut pehmeän käden löytymisessä. Olen siitä ylpeä.

Haluaisin niin kovin, että me pystyisimme tekemään saumatonta yhteistyötä ja että Tintti kulkisi peräänannossa. Se, että se nykyisin tarjoaa minulle hyvin rentoututunutta eteenpäinpyrkimystä ja peräänantoa edes ajoittain, on jonkunlainen ratsastuksellisten unelmieni täyttymys. Janoan sitä koko ajan lisää.
Nyt olemme päässeet tilanteeseen, jossa asiat viimeinkin alkavat sujua jopa niin, että tämä vastalaukkaharjoitus ja laukka-käyntisiirtymät vaadituissa pisteissä onnistuivat lopulta pehmeästi, kuin tanssahtaen.

Minun ja Tintin ensimmäinen valmentaja Reetta Raivio laittoi minut opettelemaan istuntaa, ja sitä opeteltiin koko talvi 2008-2009. Tintti kulki todella pitkänä, koska ei ollut mitään järkeä ryhtyä roikkumaan ohjissa, kun ohjastuntumaan vaadittava keskivartalon tuki ei ollut hallinnassa. Istunnalleni tapahtui tuon vuoden aikana lähes ihmeitä. Kesästä 2009 saakka olen ollut Petra Skarran valmennuksessa ja linja on pysynyt samana. Nämä molemmat valmentajani ovat olleet tarkkoja istunnan ja käden vakauden suhteen. Kiitän heitä siitä, että olemme keskittyneet tekemään asioita perin juurin oikein.

90-luvulla ratsastajat tuntuivat käyttävän gramaaneja useammin kuin nykyisin. Olen kuullut sanottavan, että kokemattoman ratsastajan kanssa ne ovat hevoselle puhdasta väkivaltaa ja kokenut ratsastaja taas ei tarvitse niitä. Varmasti on olemassa järkiperusteluja niiden käytölle, mutta minä en gramaaneihin koske. Gramaanit eivät vie hevosta peräänantoon. Joka niin kuvittelee, ratsastaa vain hevosen kaulaa, ei takaosaa. Kädellä sahaaminen kuuluu samaan sarjaan.

Silti eräänkin kerran sain ulkopuoliselta ohjeita siitä, miten minun pitäisi käyttää vuorokäsiä Tintin peräänantoon saamiseksi. Ilmoitin päättäväisesti, että sahaamaan en todellakaan rupea. Kyseinen kokenut hevosihminen oli kuitenkin sitä mieltä, ettei kyse olisi ollut sahaamisesta, vaan hevosen mukavuusalueen hetkellisestä rikkomisesta. Ehkä hän tiesi, miten se tehdään. Minä en. On selvää, ettei kukaan tietoisesti pidä omaa ratsastustyyliään väkivaltaisena vaan aina hevosta kunnioitavana. Vaikkei se sitä olisikaan.

Gramaanit ja väkivaltainen käsi eivät korvaa puuttellista ratsastusta, mistä ainakin omalla kohdallani katsoisin olevan kyse. Hevonen useimmiten alkaa kulkea peräänannossa, kun ratsastaja istuu ja ratsastaa oikein. Petra sanoo aina, että peräänanto on hevosen tapa kiittää ratsastajaansa.

Ja juuri siksi peräänanto on ratsastuksen tulos. Eikä tässä ole oikotietä onneen.

******************
P.S. Jotta totuus ei unohtuisi, eilisen koulutunnin aikana esiintyi onnistumisten lisäksi yllätyksellisiä, voimakkuuksiltaan eriasteisia siirtymisiä askellajista toiseen, pyytämättä esitettyjä laukanvaihtoja, eteenpäin ryntäämistä, liian kovaa käden käyttöä siirtymisissä, ulko-ohjan ja -pohkeen tuen katoamisesta aiheutuvaa ulospäin punkemista ja monia muita melko tavallisia, harjoitteluun kuuluvia asioita, jotka johtuivat pääsääntöisesti siitä, että hevonen teki mitä pyydettiin, mutta ratsastaja ei vain ymmärtänyt pyytävänsä.

lauantai 18. helmikuuta 2012

Ei pelkkää ratsastamista

Uusimmassa Hippoksessa (1/12) Ypäjän Hevosopiston juuri eläkkeelle jäänyt apulaisrehtori Kari Haimi arvelee, että nykyisin erikoistutaan liian varhain yhteen ainoaan lajiin. Hän itse kertoo harrastaneensa kaikenlaista aina yleisurheilusta luisteluun, ampumiseen ja painiin, ja uskoo hyötyneensä ratsastuksessa tästä monipuolisesta osaamisesta.

SRL:n julkaisema Ratsastuksen lajianalyysi kertoo, miten talutusratsastus voisi sopia jo 3-4 -vuotiaille, mutta suositusikä omatoimisen ratsastuksen aloittamiselle on 8-10 vuotta. Ratsastuksen harrastamista voi jatkaa aina vanhuuteen saakka eikä ikä ole tässä mielessä este kilpa- tai huippu-urheilulle. Maailman huippuratsastajat eivät todellakaan ole märkäkorvia.

Itse pääsin hevosen selkään Kolmårdenin eläintarhan talutusratsastuksessa 5-vuotiaana. Sen jälkeen halusin ratsastaa ja katselin siskon kansiosta hänen ratsastusleirikuviaan. Myöhemmin taidekoulussa piirsin, mitä käskettiin. Kotona piirsin hevosia. Se on edelleen ainoa eläin, jonka osaan piirtää.

Kävin monien ikäisteni tyttöjen tapaan balettitunneilla ja telinevoimistelussa. Telinevoimistelussa en taipunut haarakuperkeikkaan, mutta muuten jumppaaminen oli kivaa. Balettiharrastus loppui kahden vuoden jälkeen, kun aloin itsekin jo uskoa näyttäväni possulta vaalenpunaisessa puvussani, kuten varhaisteini-ikäinen sisko asian kohteliaasti ilmaisi. Enkä olisi halunnut käydä tunneilla kahdesti viikossa, mitä balettikoulu olisi siitä eteenpäin edellyttänyt.

Ratsastajia kehotetaan juoksemaan, hiihtämään ja uimaan. Lihaskuntoharjoittelustakaan ei ole haittaa, vaikka oman kehon paino katsotaan riittäväksi vastukseksi. Balettitunneilta moni on saanut hyvän ryhdin ja tasapainon. Pilates tekee hyvää myös ratsastajlle. On joka tapauksessa tärkeää tehdä muutakin kuin ratsastaa. 

Pääsin ratsastustunneille 9-vuotiaana. Samalla lopetin balettitunnit ja voimistelun ja  aloitetin soittotunnit musiikkiopistolla. Lauloin kuorossa, soitin orkesterissa. 11-vuotiaana sain hoitohevosen. Piirsin hevosia, pyöräilin hevosta, juoksin hevosta. Kaikki muu oli semn jälkeen toissijaista.

Vasta teini-iän kynnyksellä kroppa alkaa vastaanottaa kaikkea sitä, mitä ratsastus siltä edellyttää. Siihen asti on voinut tehdä monenlaisia harjotteita tasapainon ja voiman kehittymisen suhteen. Ratsastus vaatii lihaskuntoa ja aivotoimintaa. Ruokavalion on oltava sellainen, että se auttaa aivoja jaksamaan välittää viestit lihaksille, jotka jaksavat ne toteuttaa. Pitää olla kärsivällinen. Liian vähällä ruoalla ihminen ei ole sitä.

Pyöräillessämme hevosta, käyntiä mentiin todella hitaasti tasapainotellen. Ravi oli keskikovaa pyöräilyä. Laukka oli tosi lujaa pyräilyä. Jalkakäytävien reunukset olivat esteitä, joiden yli pyörä piti hypäyttää. Touhussa kehittyivät sekä jalka- että vatsalihakset. Hyppynarut kainaloiden ympäri laitettuna ohjastimme toisiamme ja juoksimme hiittilenkkejä. Lenkkeilemään pääsi myös talutusratsastustunneilla hevosen vieressä juostessa. Hevosen selkään pääsin yleensä vain kerran viikossa.

Kesällä -92 sain ratsastaa melkein kyllikseni.
En ratsastanut niitä tärkeimpiä vuosia, eli 13 ikävuodesta eteenpäin. Sen sijaan minä kävin soittotunneilla, laskettelin, aerobiccasin, kävin jonkun aikaa ninjutsussa ja myöhemmin aikidossa. Koululiikunnassa tein kaiken vaaditun, vaikka pallopeleissä olin aina huono. Vesipallo olisi ollut kivaa, koska olin hyvä uimari, mutta likinäköni takia en nähnyt altaassa juuri mitään. Olen jopa uinut koulun joukkueessa, tosin siinä kakkosjoukkueessa, johon otettiin sellaiset hyvät uimarit, jotka eivät kuitenkaan harrastaneet kilpauintia. Pärjäsimme ihan kelvollisesti.

15-vuotiaana ninjutsun kaatumistreeneissä ja kroppa mustelmilla mietin, että jos vielä joskus saan ratsastaa, tämä pehmeän alastulemisen taito tulee tarpeeseen.

Opiskelut aloitettuani innostuin afrotanssista, mutta tanssitunnit kävivät opiskelijan kukkarolle kalliiksi, joten keskityin Yliopistoliikunnan liikuntatarjontaan.  Harrastin muun muassa joogaa, bodypumppia, tanssillisia aerobictunteja, jumppapalloilua, kuntosaliharjoittelua. Kävin uimassa, nyrkkeilemässä, kokeilimme vesijuoksua, jopa sauvakävelyä. En koe olevani erityisen urheilullinen. Olen vain kokeillut kaikenlaista etsiessäni jotain, mikä olisi kiinnostavuudeltaan ratsastuksen veroista. Sellaista ei kuitenkaan ole.

Kouluradalla elokuussa 2011.
Pyöräilin paljon silloin, kun pyöräilymatkaa yhteen suuntaan tuli vain 10 km.Yritin lenkkeilläkin, mutta huonolla menestyksellä. Tupakanpolton lopettaminen lisäsi kuitenkin hapenottokykyä ja mahdollisti myöhemmin myös juoksemisen. Gradukesänä pyöräilin päivittäin Tapiolasta keskustaan ja takaisin, yhteensä 20km.

Valmistuttuani yliopistosta saatoin taas alkaa ratsastaa. Nyt minulla on siihen mahdollisuus vaikka päivittäin, ja vaikka en edelleenkään halua tehdä muuta kuin ratsastaa, laitan itseni tekemään muutakin. Silti aina joskus aikuiseen mieleeni nousee lapsellinen ajatus: onko pakko, jos ei tahdo? Miksei voi tehdä vain sitä, mitä eniten haluan?

Ero kuitenkin on siinä, että ihan lapsena minä halusin vain ratsastaa. Nyt aikuisena minä ymmärrän haluta ratsastaa hyvin.

*******************
Lue ratsastuksen lajianalyysi Hippoksen sivuilta:
http://www.ratsastus.fi/instancedata/prime_product_julkaisu/ratsastajainliitto/embeds/ratsastajainliittowwwstructure/13884_6tqgxpht1nn.pdf

torstai 16. helmikuuta 2012

Anniina ja ballerina

Olen haltioissani. Sain eilen maistaa mansikkaa, kun Tintti tuntui koulutunnilla niin upealta. Lopetimme todeten, ettei Tintti taida tänään pystyä enää parempaan.

Alun liioittelevat pohkeenväistöt ympyrällä johdattivat meidät ensin ravi-käynti -siirtymisiin ympyrällä, sitten laukka-käynti -siirtymiin. Homma ei sinällään olisi ollut kummoinen, mutta työskentely tuotti halutun tuloksen, kun Tintti lyheni ja alkoi kantaa itseään. Se ei painanut kädelle, se ei laahustanut, se ei ponkauttanut turpaansa ylös siirtymisissä. Se oli kaunis. Näin meidät peilistä enkä ollut uskoa silmiäni. Miksei näistä hetkistä ole koskaan kuvia?

Siirryin talviaikaan. Sain ratsastuskengikseni anopin vanhat talvikengät.
Oivallukseni oli eilen ensisijaisesti ulko-ohjan ja ulkopohkeen yhteistyön löytymisessä. Ja siinä, etten oikeasti tarvitse sitä sisäohjaa. Nyt alkaa tämänkin asian ohjelmointi. Tintti on selvästi sitä mieltä, että mamman tyyli on koko ajan parempi.

Tänään vein sen golffille ja annoin ihan vähän kaahata.

Valmennuksessa kuultua: "Ei se sille mitään voi, että sillä on tuollainen kaula, mutta kaikkensa se yrittää."
Tottahan toki helmikuussa pitää vaihtaa talvikarva.
Ei hätää, olen nopea täykkäri ja ehdin kyllä hankkia uudet karvat ennen vappua!

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Rennoksi ratsastaminen

Olen viime aikoina opetellut ratsastamaan itseäni rennoksi.

Hevoseni ei tietenkään tule rennoksi, jos minä en ole rento. Jokin aika sitten hoksasin, että minun on syytä opetella verryttelemään se estetunnille samoin kuin koulutunnillekin. Mutta se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Estetuntia ennen mielessäni on liian usein ollut ainoastaan esteillä esiintyvät ongelmani liian pitkistä ohjista ja huonosti etenevästä laukasta. Tietoisuus tästä on saanut minut aloittamaan verryttelyn paljon jännittyneempänä kuin koulutunteja ennen. Ei hyvä.

Lapsellisesti kuvittelin taannoin niinkin, että jos teen kaiken sen, mitä valmentaja sanoo enkä koskaan sano mihinkään mitään, tullaan tuloksiin. Sitten hoksasin, että avain etenemiseen on kommunikointi. Minun on otettava aktiivinen rooli oman oppimiseni suhteen. Minun on kerrottava valmentajalle, miten minä asiat ymmärrän, jotta hän tietää, milloin vika on taidoissa ja milloin ymmärryksessä. Kaikkien täytyy olla kartalla siitä, missä minun pääni sisällä milloinkin mennään.

Esimerkiksi näin: Joskus käy niin, että minä yritän kuumeisesti tehdä jotain, mitä minulta ei ole pyydetty, koska olen ymmärtänyt tehtävän väärin. Silloin on melko tärkeää avata suunsa, sillä toki valmentajan valvova katse mittaa jokaisen asian, mitä olen tekemässä. Minulla herpaantuu keskittyminen heti, jos valmentaja tekee tulkintavirheen taitojeni ja ymmärrykseni välillä. Alan jännittyä, suorittaa ja säheltää. En saa välttämättä sanottua, mitä meinasin. Tällaista kiltin tytön syndroomaa esiintyy kohdallani vain ja ainoastaan ratsastustunnilla. Muualla saan aina suuni auki.

Joskus sitä miettii, miten saakelin sydänverellä tätä lajia oikein harrastaakaan?

Hätäsesti tekemällä ei tule kuin kusipäisiä mukuloita. Voi miten totta sen onkaan minun ratsastuksessani! Pari viikkoa sitten tapahtunut ilmalentoni on tästä hyvä esimerkki. Se johtui juuri siitä, että harjoitusradalla tarvittavat laukanvaihdot eivät onnistuneet. Kun ajatukseni olivat vain niissä, keskittymiseni perusratsastuksen kohdalla herpaantui. Ja sitten tulin alas aivan pienelle esteen yli. Olisi pitänyt tehdä ne vaihdot ravin kautta, kun ne eivät sinä päivänä tuntuneet muuten onnistuvan. Olisi pitänyt antaa asian olla sen sijaan, että jännitin niitä aivan liikaa.

Kyllä Tintti venyy eteen ja alas ennen estetuntejakin, kun vain annan sen tehdä niin.
Ei saa olla kiire. Ei saa koskaan olla kiire.

Kotikisoissa viime kesänä. Tämän jälkeen yleisratsastuksessa on tapahtunut paljon hyvää muutosta. Kuva JX-Foto


maanantai 6. helmikuuta 2012

Liikuntahaaste

Enää vain viisi astetta pakkasta, ja minäkin maltoin taas lähteä lenkille.

Marraskuun jälkeen koko syksyn alkanut juoksuharrastukseni alkoi hiipua, kun tunsin itseni koko ajan puoliflunssaiseksi. Puoliflunssa alkoi oikeastaan hellittää vasta kun lopetin painontarkkailun. Joulukuussa kävin lenkillä vain pari kertaa, tammikuussa ainoastaan Joensuun-viikolla. Silloin pakkasta oli -15.

Pakkaseen tottuu. Kun totuttaa itsensä juoksemaan pakkasessa, huomaa, että pakkanen on usein vain tekosyy. Tällä tavalla saa myös hiukan suhteellisuudentajua sen miettimiseen, kuinka kova pakkanen nyt sitten onkaan hevoselle haitallista. Ja hevosella kuitenkin on paljon pidempi matka lämmittää kylmää ilmaa matkalla keuhkoihin kuin ihmisellä.

Vihasin juoksemista aina, joten tämä harrastusinnostus tuli puun takaa. 32 vuotta kävellen taisi alkaa kyllästyttää. Ratsastuksen kannalta en osaa sanoa, paljonko juoksemisesta on hyötyä, mutta mitään haittaa siitä ei ainakaan ole ollut. Kunnon kohenemisen myötä alkoivat tietyt ratsastusongelmatkin ratketa. Jaksoin nimittäin keskittyä niiden ratkaisemiseen.

Olen määritellyt tästä eteenpäin pakkasrajakseni -15 astetta. Lenkkejä juoksen sen mukaan, paljonko viikossa ratsastan: neljä ratsastuskertaa edellyttää ainakin yhtä lenkkiä, kolme kahta. Tyypillisimmän juoksemani lenkin juoksuosuus kestää noin 25 minuuttia. Se ei ole pitkä aika, vaikka se syyskuussa tuntui siltä. Painoa en aio enää pudottaa, mutta kiinteytyminen olisi kiva juttu. Sitä paitsi 68% on luku, mihin aion kouluradallakin tähdätä, ja se on siis tämänhetkinen painoni.

Päätin joskus vaatia itseltäni tasaista tahtia, juoksin sitten ylämäkeä tai alamäkeä. Kun tänäänkin jätin lenkin viimeiseksi pitkän ylämäen, en voinut olla ajattelematta, että minua ei kyllä ole samalla tavalla luotu liikkumaan kuin hevosta: en nimittäin olisi missään nimessä voinut kiihdyttää ylämäkeen ihan tuosta noin vain!

Aloitin syyskuussa juoksemisen niin, että kotoa lähtiessäni asensin kännykän torkkuherättimen hälyttämään viiden minuutin välein. Se auttoi minua toimimaan seuraavasti:

5 minuuttia reipasta kävelyä 
5 minuuttia juoksua
5 minuuttia kävelyä 
5 minuuttia juoksua 
5 minuuttia palauttavaa kävelyä
yht. siis 25 minuuttia ja suoraan kotiovelta

Pikku hiljaa pidensin juoksuaikoja sitä mukaa, miltä kulloinkin tuntui. Marraskuussa pystyin juoksemaan tunnin ajan. Ilmojen kylmetessä aloin pidentää alku- ja loppukävelyosuuksia aivan kuten teen Tintinkin kanssa.

Pyrin joka lenkillä pakottamaan itseni hetkeksi mukavuusalueeni ulkopuolelle, mutta en aja itseäni koskaan piippuun. Kiihdytän vaikka vain lyhtypylväiden välejä. Joinain päivinä juoksu ei kulje, ja silloin armahdan itseni. Lopetan, kun on vielä mukavaa. Kohtelen itseäni kuin hevostani, jotta lähden seuraavallakin kerralla hyvällä mielellä liikkeelle.

Siihen haastan teidät kaikki muutkin! Ilmoita alle, otatko haasteen vastaan. 

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Suuria totuuksia

Tässä luettavaksenne jotain, mistä olen tismalleen samaa mieltä: Villasen Riinan blogiteksti hevosten hyvinvoinnista ja siitä, miten asiat ovat aina yksilökohtaisia ja toisaalta kuitenkin hyvin yleisiä. Mikä sopii yhdelle, ei aina ole hyvä toiselle. Riina kiteyttää loistavasti, miten utopistista onkaan, että hyvän elämän määritelmä olisi minkään luontokappaleen osalta se, että elämä ei koskaan ole millään tapaa kurjaa.

Tämän tiimoilta ja presidentinvaalien alla on monestakin syystä pakko todeta seuraavaa: Mustavalkoinen ajattelu ja yleisesti julistettavat totuudet ovat aina idealismia. Ja ne toimivat harvoin reaalitodellisuudessa, missä ei läheskään aina voida valita parasta vaihtoehtoa, vaan joudutaan ottamaan kahdesta kehnosta vaihtoehdosta vähemmän huono. Idealismin toimii näin oleen enemmänkin keskustelun herättäjänä.

Pelkkä provosoiva ja turhan yleistävä puhe harvoin mahdollistaa oikeasti merkittävät teot paremman maailman puolesta. Jos mikä tahansa idealismi ja sen teesit pitäisi muuttaa yleisesti toimiviksi lainalaisuuksiksi, huomattaisiin, ettei ole enää mahdollista ajatella niin mustavalkoisesti. Eräässäkin entisessä marginaalipuolueessa tämä on jouduttu huomaamaan.

Uhrauksia ei voi tehdä kuin omasta puolestaan. Idealismille on aina tyypillistä se, että kuvitellaan voitavan kertoa muille, mitä urauksia näiden kuuluu tehdä. Koska ne ovat itselle yksinkertaisia toteuttaa.

Jännityksellä odotan, miten illalla käy.

Niskaanhengittäjän kanssa lähes epäinhimillisessä pakkasessa.

perjantai 3. helmikuuta 2012

Hanskat tiskiin

En yleensä palele pakkasella. Käytän perinteisiä yhden koon hanskoja vuodenajasta riippumatta ja tarkenen niillä vielä parinkymmenen asteen pakkasillakin. Olen todennut, että jos en tarkene näppylähanskoilla, en tarkene millään. Muutama vuosi sitten Horzelta ostamani nahkaiset thinsulate- hanskat ovat kylmimmät ja kömpelöimmät hansikkaat ikinä: ensin niissä tulee hiki ja vähän ajan päästä alkaa paleltaa. Näppylähanskat sen sijaan ovat muutaman euron investointeina hankintoja, joita tulee tehtyä lähes jokaisella hevostarvikeliikereissulla. Hanskikastilanteeni on pääsääntöisetsi hyvä.

Kunnes tänään.

Tänään oli lähes ehtymättömässä hansikasvarastossani päättynyt monta kumppanuutta. Saldona laskin kaapissani lojuvan 10 epämääräisessä kunnossa olevaa sinkkukäsinettä. Suurin osa oli oikean käden hanskoja, useimmat rikkinäisiä, ja parissa hassussa vasemman käden etusormessa oli kussakin reikä. Ei siinä normaalisti mitään, mutta ulkona oli 14 astetta pakkasta. Kyllä siellä yksi ehjä pari piti olla!

Ryvettynyt sinkkuhanska etsii satunnaista kumppania hauskanpitoon. Värillä  tai mallilla ei ole väliä.
Tyhmempi voisi luulla, että olisin tämän jälkeen sortannut varastostani rikkinäiset roskiin. Minäpä kuitenkin tungin jokaisen hanskan takaisin kaappiin, ilmeisesti odottamaan kadonneita kumppaneitaan tai vaihtoehtoisesti korjautumaan itsestään.

Kukkuu, sanoi etusormi pakkasessa!

*************************
http://quarantie.blogspot.com/2010/12/varusteita-saa-kaupasta-asennetta-ei.html

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Tarhalapsia

Ruoka katetaan valmiiksi, sillä tarhan jälkeen on aina nälkä.

Tarhassa kaikki leikkivät rinnakkain omia juttujaan. Viereisessä ryhmässäkin osallistutaan.

Hei kaverit, katsokaa tonne!

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...