Kuningaslaji - terveempi hevonen?
Olympialaisten aikaan tuli muutamaan kertaan puheeksi se, että joidenkin mielestä kenttäratsastuksen kouluosuus oli tylsää katsottavaa. Olin täysin eri mieltä. Jo tieto siitä, mitä nuo hevoset tulisivat tekemään kahden seuraavan päivän aikana, nosti kouluradat arvoon arvaamattomaan. Kyllä ne hevoset olivat rautaa. Ehdottomasti enemmän kuin ne kouluratsut, joita olen nähty talutettavan palkintojenjakoon, sillä ne muuten vauhkoilisivat.
Kenttäratsastus näyttää hurjalta. Hevoset ovat kuitenkin huippukunnossa, ja alati parantuvat kouluratsastussuoritukset kertovat siitä, miten hienosti nämä hevoset ovat ratsastajiensa hallinnassa. Hevoset ovat itse asiassa aivan hurjassa suorituskunnossa. Silti monet puhuvat kenttäratsastuksen vaaroista. Vitsikkäästi sanoen: "vain ei-toivotut lapset saavat harrastaa kenttäratsastusta."
Millään tapaa vähättelemättä koulu- ja estehevosten fyysistä kuntoa, uskaltaisin väittää, että kenttäratsastuksessa kilpailevat hevoset ovat eri tavalla paremmassa kunnossa kuin koulu- tai esteradoilla näkyvät kilpatoverinsa. Treenin keskeisin osio on kestävyys. Mutta kuten sanottua, kaikki kansainvälisellä tasolla kisaavat hevoset ovat huippukunnossa. Vaan miten on perusputen laita? Tekisikö kenttätyyppinen treeni aluetasollakin kilpailevasta hevosesta terveemmän ja kestävämmän? Olisiko hyväkuntoisuuden salaisuus siinä, että treenin keskiössä olisi nimenomaan kestävyys, ei yksittäinen liike tai hyppy?
Mitä oikeastaan yritän kysyä on se, että jos me peruspertsat fakkiudumme vain yhteen lajiin, teemmekö me hevosille hallaa? En tarkoita, että meidän tulisi alkaa treenata hevosiamme kuin olympiaratsastajat, mutta voisimmeko oppia sieltä jotain muutakin, kuin erilaisten lisäravinteiden syöttämisen ja erilaisten lihashuoltopalvelujen tarjoamisen hevosille, jotka lopulta ovat rikki vain siksi, että niitä liikutetaan liian yksipuolisesti ja liian vähän?
Kenttäratsastus on joka tapauksessa ratsastuksen kuningaslaji. Se vaatii sekä hevoselta että ratsastajalta.
Mikä sitten tekee hyvän kenttähevosen? Valikoituuko kenttähevosiksi vain lajinsa järkevimmät edustajat vai tekeekö tapa treenata kenttähevosia näistä hevosesta järkeviä? Onko monipuolisen liikunnan seuraus terve sielu terveessä ruumiissa? Miksi kenttähevoset ovat pitkäikäisiä ja terveitä, vaikka laji on kuulemma epäinhimillinen, raskas ja vaarallinen? Vai ovatko edes? Onko tämä pelkkää kenttäratsastajien propagandaa?
Jossain vaiheessa ratsastaja yleensä valitsee lajinsa. Kilpaileminen on aina helppoa aloittaa esteratsastuksesta. Pienten esteiden yli pääsee yleensä ilman kummempaa ratsastustaitoa, joten kilpaileminen on lapsena hurjan palkitsevaa. Jos hyppääminen ei missään vaiheessa ala pelottaa, se tarjoaa vauhtia, menoa ja meininkiä hurjapäille, jotka uskovat olevansa kuolemattomia. Hallinto- ja kuntaministeri Henna Virkkunen totesi jossain haastattelussa, miten hänen lajinsa oli esteratsastus, koska se oli häneen mukaansa ensimmäinen, joka yleensä alkaa kiinnostaa ja hänestä oli helppoa jäädä sen pariin.
Klassiset kysymykset: Onko ratsastajalla siis riittävästi kärsivällisyyttä kouluratsastukseen, rohkeutta esteratsastukseen, kanttia kenttäratsastukseen vai mukavuudenhalua maastoiluun? Kuinka vahva on kilpailuvietti? Onko käytössä kilpailemiseen soveltuvaa kalustoa? Entä rahaa? Entä mistä hevonen pitää, mitä se osaa? Yksi asia silti yhdistää: ratsastaminen on kivaa.
Lajiuskollisuus voi silti olla vaarallista. Tänä syksynä Hippoksessa Sally Amsterdamer totesi osuvasti, että monien esteratsastajien kehityksen tiellä on nimenomaan puutteet kouluratsastuksessa. Samaa ovat peräänkuuluttaneet muutkin valmentajat. Sileän työskentelyä parantamalla alkaisi kehitystä tapahtua myös esteradoilla. Ja toisin päin. Sanotaan, että jo ihan puomiharjoittelu auttaisi kouluratsastajia ratsastamaan eteen, mikä parantaisi hevosen liikettä. Ja jokainen hevonen ja jokaisen hevosen lihaksisto tarvitsee vaihtelua. Tai tarvitsisi. Maastossa samoilun hyödyistä nyt puhumattakaan. Se on useimmista hevosista kivaa.
Mutta voitaisiinko ajatella, että hevosen häiriökäyttäytyminen vähenee, kun sen elämässä on vaihtelua ja extremeä, jolloin se ei riko itseään turhan tähden, vaan oppii oikealla tavalla varovaiseksi liikkumaan siinä maastossa, missä liikkuu? Vierivä kivihän ei sammaloidu. Kenttähevoset ovat usein pieniä, täykkärityyppisiä. Onko pienempi sitkeämpi? Täykkäriveri puolikasta parempaa? Vai onko tämä vain kenttäratsastajien omaa propagandaa? Vai vaikuttavatko taustalla sittenkin sellaiset hevosen päänsisäiset ominaisuudet, joihin emme mitenkään voi koulutuksella vaikuttaa?
Kysymyksiä piisaa. Löytyykö vastaus lopulta treenin keskiöstä: kenttähevosen treenin yksi tärkeimmistä osa-alueista on kestävyyden kehittäminen. Sen kehittämiseen tarvitaan lihashuoltoa sekä epätasaisessa maastossa että kouluratsastuksen parissa, reippailua maastossa, esteratsastusta, pikäkestoista kävelyä, intervalliharjoittelua ja maastoilua. Kaikkea. Kaikkea. Kaikkea.
******************
Linkkejä:
Kenttähevosen treenauksesta voi lukea lisää Hevoset & Ratsastus -lehdestä tämän linkin kautta
http://www.ratsastus.net/arkisto/jutut/2_2008/s46-49_heppa208.pdf
Tänä päivänä hevosen pahin vihollinen on ihmisen tietämättömyys.
http://uudenmaanhevosurheilijat.fi/2010/Cajus-Aminoff-23042010.pdf
 |
| Kenttäratsastuksen kuningas: Mark Todd ja Campino Lontoon olympialaisissa 2012. Kuva: http://horsetalk.co.nz |
Millään tapaa vähättelemättä koulu- ja estehevosten fyysistä kuntoa, uskaltaisin väittää, että kenttäratsastuksessa kilpailevat hevoset ovat eri tavalla paremmassa kunnossa kuin koulu- tai esteradoilla näkyvät kilpatoverinsa. Treenin keskeisin osio on kestävyys. Mutta kuten sanottua, kaikki kansainvälisellä tasolla kisaavat hevoset ovat huippukunnossa. Vaan miten on perusputen laita? Tekisikö kenttätyyppinen treeni aluetasollakin kilpailevasta hevosesta terveemmän ja kestävämmän? Olisiko hyväkuntoisuuden salaisuus siinä, että treenin keskiössä olisi nimenomaan kestävyys, ei yksittäinen liike tai hyppy?
Mitä oikeastaan yritän kysyä on se, että jos me peruspertsat fakkiudumme vain yhteen lajiin, teemmekö me hevosille hallaa? En tarkoita, että meidän tulisi alkaa treenata hevosiamme kuin olympiaratsastajat, mutta voisimmeko oppia sieltä jotain muutakin, kuin erilaisten lisäravinteiden syöttämisen ja erilaisten lihashuoltopalvelujen tarjoamisen hevosille, jotka lopulta ovat rikki vain siksi, että niitä liikutetaan liian yksipuolisesti ja liian vähän?
Kenttäratsastus on joka tapauksessa ratsastuksen kuningaslaji. Se vaatii sekä hevoselta että ratsastajalta.
Mikä sitten tekee hyvän kenttähevosen? Valikoituuko kenttähevosiksi vain lajinsa järkevimmät edustajat vai tekeekö tapa treenata kenttähevosia näistä hevosesta järkeviä? Onko monipuolisen liikunnan seuraus terve sielu terveessä ruumiissa? Miksi kenttähevoset ovat pitkäikäisiä ja terveitä, vaikka laji on kuulemma epäinhimillinen, raskas ja vaarallinen? Vai ovatko edes? Onko tämä pelkkää kenttäratsastajien propagandaa?
Jossain vaiheessa ratsastaja yleensä valitsee lajinsa. Kilpaileminen on aina helppoa aloittaa esteratsastuksesta. Pienten esteiden yli pääsee yleensä ilman kummempaa ratsastustaitoa, joten kilpaileminen on lapsena hurjan palkitsevaa. Jos hyppääminen ei missään vaiheessa ala pelottaa, se tarjoaa vauhtia, menoa ja meininkiä hurjapäille, jotka uskovat olevansa kuolemattomia. Hallinto- ja kuntaministeri Henna Virkkunen totesi jossain haastattelussa, miten hänen lajinsa oli esteratsastus, koska se oli häneen mukaansa ensimmäinen, joka yleensä alkaa kiinnostaa ja hänestä oli helppoa jäädä sen pariin.
Klassiset kysymykset: Onko ratsastajalla siis riittävästi kärsivällisyyttä kouluratsastukseen, rohkeutta esteratsastukseen, kanttia kenttäratsastukseen vai mukavuudenhalua maastoiluun? Kuinka vahva on kilpailuvietti? Onko käytössä kilpailemiseen soveltuvaa kalustoa? Entä rahaa? Entä mistä hevonen pitää, mitä se osaa? Yksi asia silti yhdistää: ratsastaminen on kivaa.
Lajiuskollisuus voi silti olla vaarallista. Tänä syksynä Hippoksessa Sally Amsterdamer totesi osuvasti, että monien esteratsastajien kehityksen tiellä on nimenomaan puutteet kouluratsastuksessa. Samaa ovat peräänkuuluttaneet muutkin valmentajat. Sileän työskentelyä parantamalla alkaisi kehitystä tapahtua myös esteradoilla. Ja toisin päin. Sanotaan, että jo ihan puomiharjoittelu auttaisi kouluratsastajia ratsastamaan eteen, mikä parantaisi hevosen liikettä. Ja jokainen hevonen ja jokaisen hevosen lihaksisto tarvitsee vaihtelua. Tai tarvitsisi. Maastossa samoilun hyödyistä nyt puhumattakaan. Se on useimmista hevosista kivaa.
Mutta voitaisiinko ajatella, että hevosen häiriökäyttäytyminen vähenee, kun sen elämässä on vaihtelua ja extremeä, jolloin se ei riko itseään turhan tähden, vaan oppii oikealla tavalla varovaiseksi liikkumaan siinä maastossa, missä liikkuu? Vierivä kivihän ei sammaloidu. Kenttähevoset ovat usein pieniä, täykkärityyppisiä. Onko pienempi sitkeämpi? Täykkäriveri puolikasta parempaa? Vai onko tämä vain kenttäratsastajien omaa propagandaa? Vai vaikuttavatko taustalla sittenkin sellaiset hevosen päänsisäiset ominaisuudet, joihin emme mitenkään voi koulutuksella vaikuttaa?
Kysymyksiä piisaa. Löytyykö vastaus lopulta treenin keskiöstä: kenttähevosen treenin yksi tärkeimmistä osa-alueista on kestävyyden kehittäminen. Sen kehittämiseen tarvitaan lihashuoltoa sekä epätasaisessa maastossa että kouluratsastuksen parissa, reippailua maastossa, esteratsastusta, pikäkestoista kävelyä, intervalliharjoittelua ja maastoilua. Kaikkea. Kaikkea. Kaikkea.
******************
Linkkejä:
Kenttähevosen treenauksesta voi lukea lisää Hevoset & Ratsastus -lehdestä tämän linkin kautta
http://www.ratsastus.net/arkisto/jutut/2_2008/s46-49_heppa208.pdf
Tänä päivänä hevosen pahin vihollinen on ihmisen tietämättömyys.
http://uudenmaanhevosurheilijat.fi/2010/Cajus-Aminoff-23042010.pdf
Hyvä kirjoitus, taas! Oon ihan samaa mieltä tuosta monipuolisuudesta. Ihmiset uskovat kyllä yleensä itsensä kohdalla siihen, että pitää tehdä muutakin kuin pelkkää yhtä lajia, joten miksi hevosen kohdalla ei toimisi sama logiikka?
VastaaPoistaVai onko kyse siitä, että kun kaltaiseni nössöt eivät uskalla muuta kuin nylpyttää ympäri maneesia päivästä toiseen, sitä perustellaan jotenkin valheellisesti, jotta saadaan omatuntoa rauhoitettua? Itseäni en tässä siis voi puolustulla muuten kuin sillä, että ainakin olen rehellinen itselleni ja vilpitön pyrkimykseni on päästä pois maneesi-kenttä-kehästä.
Ja sitten on tietysti toisaalta nuo esteratsastajat, joiden useamman olen itsekin kuullut toteavan, ettei paljon sileen tekeminen kiinnosta. Molemmissa leirissä olis kyllä aihetta vähän laajentaa maailmankuvaa, siirtää hetkeksi sivuun ovat halut ja mieltymykset ja miettiä asiaa välillä vähän hevosenkin kannalta.
Tässä yhteydessä tulee aina myös mieleen pohjakysymykset. Maallikon mielipiteeni on, että jos aina vaan mennään täydellisen kimmoisilla, tasaisilla pohjilla, niin sitten jos joskus vahingossa joutuu ottamaan askeleenkin jossain muhkuraisemmassa paikassa tai astuu sillä täydellisellä pohjalla vähän huonosti, niin heti on jänne rikki. En tarkoita, että tarttis lähteä asfalttiteille laukkailemaan, mutta varmaan olisi hyvä liikkua vähän vaihtelevissa maastoissa ja erilaisilla pohjilla, epätasaisillakin. Eräänlaista kestävyyttä siinäkin varmaan kehitetään.
Ja tragikoomisesti tähän loppuun voisin lähettää terveisiä vaan taas maneesista :(