keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Ansaitse kannuksesi

Vuosia sitten näin eräällä hevosella kannuksesta avautuneen kyljen. En sanonut mitään; Ehkä se oli tapahtunut vain kerran? Itselleni kävi kerran niin. Sittemmin ei ole käynyt.

Myöhemmin näin tuon ratsastajan uuden hevosen kanssa. Taas sama juttu, hevosen kyljet olivat kannuksista auki. Mietin, sanoisinko jotain ja miten sen sanoisin. Joku muu ehti onneksi ennen minua, oli ehtinyt toimiakin.
- Me ollaan muutamana päivänä hoidettu hevosi kannushaavoja.
- Voi kuule kiitosta vaan, ei olis tarvinnut! kuului äkäinen vastaus.

Miksi näihin asioihin on niin vaikea puuttua? Se, mitä kisakentillä tapahtuu on pientä verrattuna siihen, mitä tapahtuu kotioloissa. Siihen on harvoin kukaan puuttumassa.

Kannukset on helpompi hankkia kuin ansaita. Se on hevosen kannalta enemmän kuin sääli.

http://www.hesy.fi/info/tiedote181012.html

Suttuinen Edupolin mainos kehottaa hankkimaan. Mutta myös kouluttautumaan.

Mitä sellaista sinä olet nähnyt, mihin olet puttunut tai mihin koet, että olisi pitänyt puttuua?

8 kommenttia:

  1. Voi miten hyvä Anni, että kirjoitat tästä aiheesta! Juuri pari päivää sitten kuulin, kuinka eräässä valmennuksessa ratsastaja oli tippunut hevosensa selästä ja, saatuaan sen vihdoin kiinni, piiskannut oikein huolella (antaa varmasti muuten seuraavalla kerralla vielä helpommin kiinni). Kukaan ei ollut sanonut mitään.

    Tuon tarinan jälkeen asia on pyörinyt mielessäni. Arveluttaa, että jokohan nyt minussa olisi riittävästi ihmistä, etten vain katsoisi vieressä, kun hevosta kohdellaan huonosti. Pari vuotta takaperin todistin mielestäni kohtuutonta rankaisua, mutta silloin rohkeus ei riittänyt sanomaan mitään – perustelin sitä tuolloin mielessäni sillä, että ehkä tuo erittäin kokenut hevosihminen tiesi jotain sellaista, mitä minä reilun vuoden lajia harrastaneena en osannut tilanteessa nähdä. En usko, että siitä oli kyse ja joka tapauksessa se oli myös minulle huono tekosyy olla hiljaa. Olisinhan voinut aloittaa keskustelun vaikkapa tyhmällä aloittelijan kysymyksellä ilman sen kummempaa syyttelyä. Ehkä jo pelkkä aiheesta puhuminen olisi liikauttanut jotain myös tuon ihmisen mielessä.

    Toivon sydämestäni, että kasvan ihmisenä niin suureksi, että minulla on rohkeutta pitää heikompien puolta. Toivon myös, että ympärilläni olisi niin suuria ihmisiä, että jos itselläni napsahtaisi jonain päivänä, tulisi joku minut pysäyttämään.

    Paitsi rohkeudesta, veikkaan, että tässä on myös liian usein kyse siitä, että asiat, joiden ei pitäisi olla hyväksyttyjä, ovat muuttuneet liian tavallisiksi ja sitä hiljaisesti hyväksytyiksi.

    VastaaPoista
  2. Vaikeaahan se puuttuminen tuntuu olevan. Itse ainakin koen tuota samaa kuin Amalia muutama vuosi sitten; tuntuu etten ole aina tarpeeksi kokenut arvioimaan mikä on ok ja mikä menee yli. Mutta silloinkin voi tosiaan turvautua tuohon "olen aloittelija"-konstiin ja ns. tyhmänä kysellä että miksi teit noin, mikä tuossa oli ideana.

    Kisoissa asioihin puuttuuminen on helppoa; että voi etsiä stewardin ja kertoa havainnoistaan hänelle, jolloin asioihin (toivottavasti) puututaan kilpailujärjestäjän taholta. Omalla tallilla asioista huomauttaminen on vaikeampaa. Onneksi nykyisellä tallilla en ainakaan toistaiseksi joutunut tilanteeseen jossa olisin kokenut että hevosta kohdellaan väärin tai huonosti.

    VastaaPoista
  3. Pari vuotta sitten Finnderbyssä eräs hevonen kielsi viimeiseltä esteeltä, pitkältä vedeltä ulos. Ratsukko ajautui jo esteen taakse, kun ratsastaja alkoi rätkiä sitä raipalla olan takaa (vei siis kättä eteen ja otti vauhtia, raippa pysyi oikein päin). Kun hevonen hypähti raipasta eteenpäin, kiskaisi ratsastaja suusta, antoi uudelleen raippaa jne. Kaikki tämä siis esteen takana ja hylkäyspillin jo soitua.

    Ystäväni, joka on vähän rohkeampi kuin minä, nousi katsomossa seisomaan ja kiljaisi LOPETA! Tästä käytiin keskustelua hevostalli.netissäkin pitkään, osa oli sitä mieltä että käytös oli kilparatsastajalta asiatonta, osa vain naureskeli kukkahattutätien ylireagoinnille. Kilpailujen järjestäjäänkin joku otti yhteyttä ja kysyi miksei ratsastajaa kuulutettu tuomaritorniin puhutteluun liiallisesta raipankäytöstä, muistaakseni vastaus oli että stewardi oli verkka-alueella puhunut ratsastajan kanssa.

    Eräs stewardeista kävi ht-nettiinkin kirjoittamassa jotain vähätteleviä kommentteja. Mun puolesta ratsastukseenkin sais tulla samanlaiset sakot kuin raviurheiluun niin loppuis toi katkerien ratsastajien hevosen hakkaaminen (ainakin yleisön silmien alla). Tuommoinen tunteenpurkaus radalla on häpeäksi sekä ratsastajalle että koko lajille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistankin tuon tapauksen. Laakson TV-taltioinnissa syksyllä näkyi ihan samaa raipalla rankaisemista.

      Olen ratsastanut Tintin monesti raipalla esteen yli, kun en ole uskaltanut pohkeitani irrottaa, jottei se kieltäisi, mutta koskaan se ei ole saanut raipasta rangaistusmielessä. Ehkä juuri siksi se menee sitä käyttämällä tarvittaessa sen esteen yli, jos se muuten voisi kieltää.

      Edelleen, merkinantoväline vai rankaisuväline?

      Poista
  4. Huomaan itsessäni että helposti miellän tekopyhyydeksi kun puhutaan esim. raipasta pelkkänä merkinantovälineenä. Kieliikö se sitten jotain siitä että myönnän käyttäväni/käyttäneeni raippaa myös rankaisuvälineenä, ehkä. Mutta se on varmaan jokaiselle selvää, että jos käyttää mitä tahansa välinettä rankaisuvälineenä, tärkein tekijä on ajoitus. Ajoitus ja vain ajoitus. Palaute tulee, riittävällä terävyydellä, ja palaute myös päättyy. Tuollaista jälkeenpäin tapahtuvaa räimimistä ei voi selittää muulla kuin että pinna paloi, harkintakyky katosi. Mutta en tavallaan tahtoisi tuomita myöskään siitä - minä en missään nimessä voi väittää, etteikö minulla joskus palaisi pinna ja tulisi ojennettua/komennettua turhan isolla volyymilla tilanteeseen nähden. Ja minä siis työskentelen hevosten parissa 7 päivää viikossa ja saan kokonaan elantoni niistä. On vain yritettävä oppia virheistään, häpeän kautta tietysti. Ymmärrän siis milloin ylireagoin ja tunnen siitä häpeää, en siis ehkä ole menetetty tapaus. Ja kuitenkin nämä kerrat ovat aika harvassa, mutta eivät kokonaan olemattomissa.

    Törmään välillä yrittäjänä siihen, kun omistajat itse eivät kykene/halua pitää hevosilleen kuria, koska he ehkä noudattavat sydänverellään ajatusta että hevosta ei koskaan lyödä eikä raipalla muuta kuin anneta merkki. Joudun itse vähän kiusalliseen tilanteeseen, kun oman työturvallisuuteni takia joudun tekemään ko. hevosten kanssa sen "ikävän työn" eli antamaan palautetta törkeästä ja/tai vaarallisesta käytöksestä, jotta näillä omistajilla olisi joka päivä vastassa edes jokseenkin asiallisesti käyttäytyvä harrastuskaveri. Ja kun tästä pitäisi pyrkiä puhumaan hevosenomistajan kanssa, ollaan tilanteessa jossa todella tarvitaan sitä asiakaspalveluosaamista.

    Ratsastus ei mielestäni, pitkälle viedyn ajatusketjun jälkeen, ole millään tapaa eettinen laji. Millä oikeudella ylipäätään pidämme hevosia ja vaadimme niitä kantamaan itseämme ja suorittamaan asioita, joilla ei sille hevoseläimelle ole mitään merkitystä? Ja sitten vielä rankaisemme, jos ne eivät suorita meidän kriteeristömme mukaisesti? Välillä meinaa yöunet mennä, kun alan miettiä tätä. Ja ihan todella, en millään tapaa suostu mieltämään itseäni kukkahattutädiksi.

    Oho, meniköhän vähän alkuperäisen aiheen ohi. Mutta tällaisia ajatuksia täällä heräsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä ajatuksia. Ratsastus ei varmasti ole eettinen lajia, mutta siitä voi tehdä hevoselle miellyttävämpää. Huono käytös kielii aina kuitenkin jostain: yleensä joko rajojen puutteesta tai huonosta kohtelusta.

      Poista
  5. Ah ja jatkan vielä, kun olen näköjään vähän tätä aihetta hipoen kirjoittanut myös omaan blogiini: päätöksestä jättää ratsastamatta kun on huono päivä. Ja toisaalta myös siitä, miten joskus hevosen saa lopettamaan ei-toivotun käytöksen jämäkkää pakkoa käyttämällä. http://penaponi.blogspot.fi/2012/11/liian-huono-paiva.html

    VastaaPoista
  6. Olet Sanna varmasti oikeassa siinä, että asioilla on puolensa - mutta on ihmisilläkin. Minun on toisaalta helppoa varmasti sanoa, etten usko väkivaltaan ja siihen, että pinna palaa, koska minulla ei ole hevosta, jonka kanssa näin pääsisi käymään.

    Toisaalta opetusalalla työskentelevänä voin sanoa, että kyllä minullekin tapahtuu töissä tilanteita, joissa kärsivällisyyttä koetellaan, mutta katson sen kuuluvan työhöni. Maltin menettäminen ja huono käytös eivät kuulu työhön, jos haluan että oppilaani käyttäytyvät. Ja joskus myös opetusalalla pitää tehdä sitä ikävää kasvatustyötä, koska vanhemmat eivät osaa tehdä sitä kotona.

    Siinä olen samaa mieltä, että huonona päivänä ei pidä ratsastaa. Itse asiassa olisi sangen suotavaa, että tallille ei tuotaisi mitään kiukkua. Jotkut kun sitten kiukuttelevat tallikavereilleen ja aikuisten ihmisten kiukuttelu ei mielestäni ole asia, mitä vapaa-aikana kenenkään tarvitsisi kestää. Ei ihmisten eikä hevosten.

    Jämäkkä pakko on aina eri asia kuin väkivalta. Jos hevosen kaula vedetään gramaaneilla tiukalle, kyljet potkitaan kannuksilla auki, ja vieläkin hevonen laahaa takajalkojaan ravissa, ei voi kuin ihmetellä, miksi tämä uskomaton eläin silti kulkee nöyränä eikä heitä ratsastajaa selästään.

    VastaaPoista

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...