Ratsastus ja Tupperware

Joskus mietin, voisiko yli kolmikymppisenä olla mahdollisuus upouuteen, itse valittuun polkupyörään? Sillä aikaa pistelen menemään isotädin vanhalla Helkama Matkatar - polkupyörällä. Vaihteet eivät ole toimineet vuosikausiin.

Tänään nitkutimme sillä tallille kisoihin Pinken kanssa. Selkärepussa kulkivat eväät ja kisakamat. Tangon eteen köytin Tupperware- kylmälaukun. Siellä kulkivat Tintin kylmäyssuojat, suoraan kotipakkasesta. Sekä pillimehut. Ei saa koskaan unohtaa pillimehua.

Niksi tämäkin. Pehmeä termolaukku on köytetty kiinni Tintin sadeloimen jalkalenkeillä.

Reipashenkistä ratsastajalle tarkoitettua kuuden kilometrin kisaverryttelyä seurasi piirun verran kummallinen ratasuoritus verrattuna siihen, mihin olen Tintin kanssa tottunut. Kentän laidalla Tintti tietysti oli tuttuun tapaan rauhallinen eikä katsellut sen kotikentälle ilmestyneitä trailereita yhtään enempää ihmetellen kuin ennenkään.

Verkassa se kuitenkin oli aiempaan verrattuna kuuma kuin kekäle. Yritin saada pään ylos, pidättää ja saada hevosen olemaan kiemurtelematta jalkojeni välissä. Tuntui, kuin olisin ratsastanut vikkelää spagettia yl-dente. Ja jossain vaiheessa ajattelin, että mihin se kaula oikein menee kasaan, kun se vaan lyhenee, lyhenee ja lyhenee... 

Tintti tarjoili laukanvaihtoja, kun käänsin sitä esteelle. Yritin vain olla hiljaa ja pohje kiinni. Radalla onnistuin siinä paremmin vasta sen jälkeen, kun otimme sarjan a-osan alas. Tulimme käärmemäisesti niin reunaan, että kaadoimme koko esteen, koska hypyn aikana taisin vetää tolpan nurin jalallani. Sen jälkeen keskityin ajattelemaan, että se hyppää kyllä, nyt minä vain suljen jalat ja näytän sille, mikä pitää hypätä.

Mikä sitten oli toisin? Hankin itselleni eilen sellaiset tavalliset normaalimittaiset kannukset. Tarpeeseen tulivat.