perjantai 10. elokuuta 2012

Minä taivu en koskaan!

13- vuotiaana lopetin ratsastamisen. Minulla ei ollut mahdollisuutta ratsastaa niin paljon kuin olisin halunnut. En saanut omaa hevosta. Oli helpompaa lopettaa kokonaan, kuin yrittää pitää mielenkiintoa yllä kerran viikossa ratsastavana tuntiratsastajana. Kaiken lisäksi minulle elintärkeä hoitohevossysteemi tallillamme lopetettiin.

"Ei tainnut mennä ihan putkeen kenttäkisoissa kun olitte viimeisiä.. mikä meni pileen? Muutenkin ette ole ollenkaan sijoittuneet este tai koulukisoissa koskaan, eikö se harmita? Miten jaksat jatkaa vaikka menestystä ei tule? Itse olisin jo luovuttanut :)"

Tämä kommentti blogissani on herättänyt minussa monenlaisia ajatuksia ja tunteita tällä viikolla. Päällimmäisenä minulla edelleen on ajatus siitä, että menestys määriteltiin tässä ainoastaan ulkoisten suoritusten perusteella. Kestän sen, ettemme menesty. Kilpakumppanit suoriutuvat joskus paremmin. Mitä en kestä, on se, ettemme edistyisi. Oikeastaan vasta tämän kommentin myötä tuli olo, että ajatteleeko joku, että pitäisi lopettaa?

Voittamiseen tarvitaan häviämisen taitoa. Miksikö? Koska ne, jotka eivät uskalla hävitä, lakkaavat ennen pitkää kilpailemasta ja tavoittelemasta voittoa.

Lopetin ratsastamisen 13-vuotiaana, koska en uskonut voivani edistyä enkä menestyä. Nyt 20 vuotta myöhemmin olen viisaampi. Vaikka minulla ei edelleenkään ole mahdollisuutta ratsastaa niin paljon kuin haluaisin eikä edistyä niin nopeasti kuin toivoisin, en ole enää valmis luovuttamaan. Pidän myös epäonnistumisesta enemmän kuin siitä, että en tekisi tätä ollenkaan.

Edistyn vaikka hitaasti. Mutta edistyn.

Sitä paitsi on meillä kolme ruusuketta.
Joskus parempia ratsukoita on vähemmän! (2009)

6 kommenttia:

  1. Kun näin kommentin boksissasi, minullakin heräsi ajatuksia (oman) ratsastamisen suhteen. Kuten blogistani on voinut lukea, ei hevosen pito Unkarissa ole kovin huoletonta, mutta on ollut huikaisevan hienoa valmentautua ja treenata ilman paineita menestymisestä kilpailuissa - ja edistyä. Vaikka satunnaisesti täälläkin kysytään, miksi emme kilpaile, on helppo vedota byrokratiaan - pitäisi saada molempien maiden liittojen erikoislupa, jopa ns tällä tasolla, suorittaa sääntökoe unkariksi jne.

    Kun itse tiedän miltä ratsastaminen tuntuu nykyään, ja miltä se tuntui vuosi sitten, ei yksikään punavalkovihreä tai muunkaan värinen ruusuke voisi voittaa sitä fiilistä, minkä saan siitä, kun tajuan, että jumankekka, osaan ratsastaa paremmin kuin ikinä.

    Tällä hetkellä itsestäni tuntuu siltä, että lajini olisikin (yllättäen) koulu, mutten ikinä voisi viedä sitä iloa hevoseltani, että se pääsee treenaamaan ja kisaamaan rataesteitä, koska sitä hommaa se rakastaa ja hyppääminen selvästi kohentaa sen "itsetuntoa". Jos joku joskus kysyy minulta miksi kisaamme esteitä vaikkemme voita, vastaus on helppo - koska hevoseni haluaa.

    VastaaPoista
  2. Jos olen yrittänyt kaikkeni, mutta kanssakilpailijat ovat silti parempia, ei häviämistä kannata mielestäni murehtia. Suurempi ongelma mielestäni olisi luovuttaa etukäteen. Toisaalta yhtä hölmöä olisi mennä kilpailemaan hälläväliä- asenteella.

    VastaaPoista
  3. Äh, onpas ärsyttävän negatiivinen kommentoija... Minusta jokainen saa harrastaa omalla tasollaan ja hyväksytty tulos ensimmäisestä kenttäkisasta ei sitäpaitsi ole huono saavutus, vaikka sija olisikin viimeinen. Itse en niinkään vertaa tulostani muihin vaan minullekin on tärkeää, että itse tunnen kehittyväni ja saan tehtyä omasta mielestäni hyviä suorituksia. Mitäpä järkeä meidän harrastelijoiden on verenmaku suussa taistella voitosta, tämähän on harrastus ja tämän pitäisi olla kivaa :) Ja mikä sinun mielestäsi on kivaa, sen määrittelet luonnollisesti sinä itse eikä se mitä joku muu mahtaa ajatella :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, me ollaan kauhean erilaisia. Toiset kokevat menettävänsä kasvonsa muiden silmissä, jos eivät saa ulkoista arvostusta. Mutta siiinä se juju taitaa ollakin: jos tekee jotain vain saavuttaakseen muiden arvostuksen, luovuttaa heikon hetken tullen paljon herkemmin kuin silloin, jos tekemisellä sinänsä on itseisarvoa. Minä en ratsasta muille, vain itselleni.

      Sinänsä tuo kysymys oli kyllä ihan hyvä: voisihan menestyksen esteenä olla sekin, etten tosissani yrittäisi, vaan kävisin vain vähän haistelemassa kisailmapiiriä. Mutta kyllä minä voitosta lähden taistelemaan, ainakin vähän pilke silmäkulmassa. Kilpailu sinänsä pakottaa ratsastamaan esteen yli silloinkin, kun hevonen on eri mieltä. En saa itseäni aina treeneissä siihen moodin. Tosin maastoesteillä saan aina.

      Luulen, että ratsastuksessa juuri se pelkkä menestyksen kiilto silmissä tekeminen saattaa johtaa hätäilyyn ja hevosen kannalta epämiellyttävään toimintaan: sahataan, käytetään gramaaneja ja ratsastetaan enemmän kaulaa kuin takapäätä. Siitä tietysti saa hienoja stillkuvia; videot paljastaisivat enemmän. :)

      On väärin, ettei edetä hitaasti kiiruhtaen ja korjata niitä todellsiia ongelmia, jotka johtuvat ratsastajasta, ei hevosesta. Tämä ei ole kärsimättömien ihmisten laji. Vaikka minusta tuntuukin aina hassulta, kun sanotaan näin, koska en mieelstäni ole mitenkään erityisen kärsivällinen. Ainakaan millään muilla elämänalueilla.

      Poista
  4. Mun mielestä ekoissa kenttäkisoissa on jo tosi hyvä suoritus jos pääsee maaliin! Tai että ylipäätänsä pääsee maasto-osuudelle...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Niin minunkin mielestäni. Sitä paitsi ajattelen myös, että me olisimme kyllä voineet myös onnistua. Nyt kävi näin.

      Poista

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...