maanantai 6. elokuuta 2012

Hyväksytty tulos kenttäradalta

Niin siinä kävi, että me toteutimme haaveeni hyväksytystä kenttäkisatuloksesta. Väliäkö sillä, että jäimme luokan jumboksi ja virhe-eromme toiseksi viimeiseen oli nelisenkymmentä pistettä! Tulos oli hyväksytty tulos. Samalla se oli itsensä voittaminen ja omien kykyjen ylittäminen. Se oli lapsuuden haaveen toteutuminen ja rohkea yritys tehdä jotain ihan uutta.

Minulla oli viikonlopulle selkeä tavoite: jos ajan 350 km yhteen suuntaan kenttäkisojen takia, minun on päästävä starttaamaan maasto-osuudelle. Matka ei mielestäni olisi ollut pelkkien koulu- tai estekisojen väärti.

En osannut jännittää kouluosuutta, koska ajattelin onnistuvani siinä. Sen sijaan jännitin maneesin esterataa, koska maneesissa esteet näyttävät aina suuremmilta ja seinät tulevat vastaan liian nopeasti. Ensin katselin maneesin tehtyä esterataa nieleskellen siitäkin huolimatta, että tiesin sen olleen helpon luokan estekorkeudessa silloin. Minulla oli totta kai myös huoli siitä, kuinka Tintti jaksaa. Se ei yleensä verry kovin nopeastija ja nyt verkka täytyisi tehdä kokonaisuutta ajatellen ja hevosen voimia säästäen.

Luontoäiti teki meille helpoksi sen, etten voinut ainakaan verrytellä liikaa. Starttasin vasta  puolenpäivän jälkeen, mutta siinä vaiheessa verkkakenttä oli tauottoman vesisateen takia pelkkää savista muhjua. Otin siinä hiukan ravia ja pari muutaman askeleen laukkapätkää keskellä kenttää. Liian vähän, koska emme suoriutuneet kouluradasta lähellekään niin kuin yleensä.

Ratsastin elämäni surkeimman koulutuloksen kaikkine tahtirikkoineen. Tuomari ei antanut puolikkaita numeroita, vaan paperini oli täynnä vitosia ja kutosia lopputuloksen ollessa 56,880%. Ei ihan häntäpään suoritus, mutta melkein. Tulos tässä vaiheessa siis -64,7

Mutta eteenpäin. Esteverkkaa otin kaksi hyppyä, samassa savisohjossa. Lisäksi minulla oli maneesissa oikeus hypätä radan ensimmäinen este kerran. Maneesista oli ukkosen takia mennyt juuri ennen ssuoritustani osa valoista, mutta olin enemmän huolissani huurustuneista silmälaseista. Huuru onneksi hälveni, kun nostin laukan.

Tintti hyppäsi hyvin ja mahduimme hienosti hankalaksi määrittelemääni sarjaväliin hienosti. Jussipaitakuosiin puetun seiskaestettä Tintti kyttäsi, hiljensi ja hyppäsi sen niin paikaltaan, että horjahdin pahasti. Päätin hiljentää viimeiselle esteelle, koota itseni, ottaa voltin ja hypätä viimeisen esteen huolella. Minulla ei olisi tietenkään ollut varaa tippumiseen, mutta neljään virhepisteeseen kyllä. Lopulta virhepisteitä kertyi aikavirheen takia -11 ja tipahdin luokan viimeiseksi. En kuitenkaan jaksanut välittää, koska toiveeni oli toteutumassa: pääsisin starttaamaan maastoon! Esteiden ja maaston välissä kylmäsimme Tintin jalat ja purimme onnettomat nykeröletit. Lepoaikaa oli tiedossa nelisen tuntia. Siitä iso osa sujuikin mukavasti traileria ja autoa mudasta pois ajaessa. Kiitos meitä auttaneille!

Maastoon lähdettiin pistein -75,7. Reitti sisälsi paljon nousuja ja laskuja, vaikka Pohjanmaalla oltiinkin. Minulle vieraita esteitä siellä oli useampia, niistä arvelin Tintin kyttäävän eniten pohjalaistaloa, "Pitkä- Jussilaa", jonka yli saisin toden teolla ratsastaa. Tämän lisäksi mietitytti, miten se jaksaisi hiekkakuopasta ylös laukkaamisen. Sen jälkeen tulisi koko reitin ainoa pidempi tasainen suora, mutta sen päässä ennen maalilinjaa olisi sininen talonkatto "rakovalakia", jonka ohi se ei pystynyt taannoin maastolenkillä edes laukkaamaan. Minunkin fysiikkani olisi siis koetuksella, koska ilmaiseksi se ei menisi yli yhdestäkään eikä todellakaan siitä viimeisestä. Katso kuvia esteistä täältä.

Koko iltapäivän taivaan hanat olivat auki. Oman vuoroni tullessa aurinko paistoi ensimmäistä kertaa koko päivänä. Verkkasin kaksi hyppyä, jotka Tintti meni sanalla sanoen upeasti.

Lähtö sujui hyvin, joskin Tintillä tuntui olevan vaikeuksia ymmärtää, että rata jatkuu ja jatkuu. Se meni kyllä hyvin nenä ylhäällä ennen estettä, mutta sitä sai joka esteen jälkeen ratsastaa tarmokkaasti eteen. Yritin sitä kiitellä urotöistä, joskin jokainen "hyvä" sai sen hiljentämään hiukan vauhtia.

Olin päättänyt, ettei helppoja esteitä ole, vaan jokaisen yli ratsastetaan. Ongelmat tulivat silti juurikin niillä esteillä, mitä veikkasin. Vihreä "seisova pöytä" meni raipalla avittaen. Sen jälkeen Tintti tuntui pysähtyvän kuin seinään Pitkä-Jussilaa tuijottaessaan. Minä yritin, yritin ja yritin. Hevonen ei liikkunut ja jouduin toteamaan, että tästä tulee nyt kielto ja 20 virhepistettä. Annoin Tintin ottaa muutaman askeleen lähemmän käynnissä, käänsin ympäri ja tulin uudelleen.  Nappasin ohjat oikeaan käteen, raipan vasempaan, ja sain kuin sainkin sen yli. Taputtelin törisevää hevosta kaarteessa ja lohdutin, ettei kaarteen esteitä tarvinnut hypätä.

Hiekkamontussa kaikki meni niin kuin pitikin, joskin laskeuduimme sinne ravissa. Liukkauden takia Tintilläkään ei onneksi ollut suurempaa laukkahalukkuutta. Hyvät ylitykset esteille Ratapiha ja Tutankhamonin hauta. Veteenkin mentiin hienosti. Sitten hurja nousu ylös. Tintti laukkasi urheasti, mutta hyytyi väkisinkin ihan loppumetreillä. Taisin kysyä puskasta ohjeita, minne seuraavaksi.

Viimeiselle suoralle tulimme hengästyneinä, väsyneinä, mutta edeten. Tintti tuijotti sinistä mörköä jo kaukaa ja hiljensi, ja minä ratsastin raipalla eteen. Hoin itselleni, että pohkeet kiinni, pohkeet kiinni, mutta Tintti ei mennyt. Paikalta en uskaltanut sitä hyppyyttää, vaikka este oli matala. Taas oli pakko nöyrtyä sen edessä, että tästä tulee 40 virhepistettä lisää ja tietenkin aikavirheet päälle. Ympäri, ohjat oikeaan käteen ja raippa vasempaan. Taisinpa kiljahtaakin sille, että tähän et nyt hitto vie kiellä!

Viimeinen hyppy. Kuvan on ottanut Sonja Riihikangas ja sain sen lisättyä tänne 14.9.2012
Ja yli mentiin ja maaliin laukattiin!

Ensimmäiset kohdistamani tuntemattomat kasvot hymyilivät ja kuulin kysymyksen
-  Eikö olekin euforinen fiilis?

Oli. Ratsastaa kenttärata ja kuolla. Ihanmitävaanihansamamitäseuraavaksitapahtuu. Tuli onnenitku, fyysisen uupumuksen itku, tyytyväisyyden itku. Kaimani hehkutti viimeisen esteen päättäväisyyttäni johon henkäisin, että se valitettavasti oli toinen samanmoinen.
- Mutta sä olet maalissa!
- Niin muuten olen! Jumalauta, mie oon maalissa!

Loppuravailuiden jälkeen lähdin ratsastamaan maastosta tallille päin silmät sumeina. Silittelin Tinttiä ja kiittelin sitä.

Se antoi minulle mahdollisuuden toteuttaa unelman ja se teki sen, koska minä halusin. Tällaisen jälkeen hevostaan katsoo taas ihan uusin silmin.

Nyt väsyttää. Ei jaksa.


9 kommenttia:

  1. Olipas mukaansatempaava kirjoitus. :)

    Onnea suorituksesta!
    Ehkä minäkin vielä joskus..:)

    VastaaPoista
  2. En voi muuta kuin suositella. Minäkin vielä kesäkuussa keräilin itsetuntoni rippeitä kentän hiekasta ja kuljin käsi lastoitettuna lähes koko kesän. Tähän silti päästiin. :)

    Lyhyesti toistettuna: ratsastaa kenttärata ja kuolla. Juuri siinä tunteessa otaitaa olla tämän lajin viehätys. Enempää ei voisi tuntea olevansa elossa. :)

    Sykemittarini ilmoitti maksimisykkeekseni suorituksen aikana 195.

    VastaaPoista
  3. Ihan huippua! Ihan tuli kylmät väreet kun luin tätä tekstiä, pääsin niin fiilikseen mukaan! Hieno saavutus! :)

    VastaaPoista
  4. Kenttäkisat ois se omakin toistaiseksi toteutumaton haave. Ihanaa että sait unelmasi toteutettua :)

    VastaaPoista
  5. Ihan mahtavaa! Onnittelut upeasta suorituksesta. Kenttäkilpailu on parhautta! Ensi kaudella tavataan sitten kenttiksissä, eikö?

    VastaaPoista
  6. Nyt vasta löysin ja tajusin lukea tämän. Teillä on ollut hurjan upea kokemus! :) Hyvin kirjoitettu, tähän pystyi hyvin eläytymään.

    VastaaPoista

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...