sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Kun oikein silmin katsotaan

Sankaritarinat ovat kutkuttavia. Erityisen kutkuttavia ovat ne, joissa sankaruus on tullut ilmaiseksi.

"Elämäni rohkein teko", päätti abiturientti kirjoittaa äidinkielen aineensa ainoaksi lauseeksi samaisesta aiheesta. Legendan mukaan aine lähti improbaturina, mutta tuli tietenkin takaisin laudaturina. Ja jokaisella on tutuntutuntuttu, joka pääsi veikkamalla sisään kauppakorkeakouluun. Siis ihan mieletöntä, tajuutteko!

Sankaritarinat pitävät yllä eräänlaisen amerikkalaisen unelman suomalaisversiota. Siinä kenestä tahansa voi tulla tähti panematta tikkua ristiin. Jos se on mahdollista yhdelle, se voi olla mahdollista jollekin muullekin. Pitää vain sohia riittävän kauan, niin sokea kanakin löytää.

Usein rakastamme ajatusta lottovoittosta sen sijaan, että lähtisimme raa´alla työllä saavuttamaan tuloksia. Miksikö? Sattuman kautta saavutettu epäonnistuminen on yksinkertaisesti helpompi kestää kuin ponnistelujen jälkeinen mahalasku. Kun emmä oikeesti edes yrittänyt. Otamme sitä paitsi todellisuudessa vähän liian tosissamme heiton siitä, miten vain lahjattomat treenaavat ja alamme uskoa, että lahjakkaiden ei tarvitse tehdä muuta kuin ilmestyä paikalle.

Yläasteen oppilaita tavataan ajoittain nokittelemasta sillä, miten he eivät lukeneet kokeisiin tippaakaan, mutta silti tuli huippunumeroita. Sekös masentaa sitä, joka pänttäsi ja pänttäsi ja sai paperiinsa kutosen. On toki täysin yksilökohtainen asia, kuinka paljon aikaa ja vaivaa koetaan paljoksi ajaksi ja vaivaksi. Toiselle vähä on liikaa ja toiselle paljon ei ole mitään.

Vähällä työllä keuliminen ei jää yläasteelle, vaan tulee ihmisten mukana aikuisuuteen: työpaikoille ja harrastuksiin. Et kai nyt oikeesti koko iltaa niitä tunteja suunnitellut, heh-heh? Useimmat ottavat siitä äärimuodon ja hokevat koko ajan, miten rankkaa heidän elämänsä on, kun on liikaa töitä, liikaa lapsia, liikaa ahdistusta. Että voi-voi sentään, miten tarpeellinen minä olen kaikille ja kaikkialla. Harrastusten parissa voidaankin sitten olla huolettomia ja osaavia.

Ne, jotka haluavat antaa kanssaihmisille kuvan siitä, että kaikki on luvattoman helppoa, tekevät sen yleensä juuri omalta kannaltaan oikealla hetkellä. He kertovat osallistuneensa puolivahingossa ja viime hetkellä radan opeteltuaan koulukisoihin ja saaneensa silti huippuprosentit. Treenaamatta ja kokeilumielessä. He antavat ymmärtää, että heidän hallitsemansa asiat ovat tulleet luonnostaan ja ihmettelevät isoon ääneen, miten asiat voivat olla jollekin niin vaikeita. Että eivät koskaan suostuisi käyttämään asioihin niin paljon aikaa saamatta aikaan mitään tuloksia.

Mutta ei ilmaisia lounaita ole olemassa. Jotta asiat saadaan näyttämään helpolta, niiden eteen on yleensä tehtävä töitä.

Mutta toki on olemassa ihmisiä, joille monet asiat ovat luvattoman helppoja. Sitten on ihmisiä, jotka tekevät vain sitä yhtä helppoa asiaa, koska he eivät oikeasti osaa tehdä muuta. On myös ihmisiä, jotka keulivat, vaikka he eivät ole enää yläasteella. Ja sitten on ihmisiä, jotka ovat todellisuudessa vähän yksinkertaisia ja aliarvioivat kanssakuulijansa.

Ja jos he ovatkin syntymälahjakkuuksia siinä yhdessä jutussa, heillä saattaa olla jotain muuta, mikä kompensoi tuon loisteen: vaikkapa paljon elämää rajoittavia ruoka-aineallergoita tai kiusallinen krooninen hiivatulehdus. Peräpukamia tai hankala anoppi.

Joku kohtuus tässäkin on oltava.

2 kommenttia:

  1. Hehe, toi mun-elämäni-on-kovempaa-kuin-sun on ihan kansallisharrastus. Jotenkin tuntuu siltä, että kurjuudellakin voi brassailla, ainakin mun ammatissa :D

    VastaaPoista

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...