tiistai 12. kesäkuuta 2012

Luottamus taas kateissa

Tämä on minulle tosi kova paikka.

Talvi meni vakaata pohjetta opetellessa ja ahkerasti koulua treenatessa. Pääsimme viimein siihen pisteeseen, että Tintti alkoi pysyä ohjan ja pohkeen välissä. Olin ja olen edelleen melko pystyssä hypyissä, mutta Tintti sai minulta tarvitsemansa tuen ja oppi luottamaan siihen. Ja hyppäsi isommin ja luottavaisemmin.

Palkintojenjaossa 2009. Hymy on sittemmin hyytynyt.
Toissa viikolla tippuminen tuntui taas romahduttavan kaiken. En voinut olla ajattelematta, että tässä tämä nyt taas on: kaikki on aloitettava alusta, sillä olen pilannut hevoseni ratsastamalla yli kykyjeni. Ennen kohtalokasta vesihautaa sorruin vanhoihin maneereihin, irtosin pohkeestan ja kädestä ja Tintti kielsi. Olisi pitänyt pitää pohje kiinni, puolipidäte, suoristus, ohjasote vakaana ja persus kiinni satulaan. Tai hypätä se vaihtoehtoinen turvallinen okseri siitä vierestä.

Oh, would have, could have, should have...

Jostain syystä moitin itseäni surkeasta rävellyksestä ja turhista edistymisen kuvitelmista. Miksi osaamattomuus on niin noloa? Miksi mielen valtaa aina joskus halu paeta purkkiin treenaamaan ja tulla esiin vasta, kun tavoitteet on saavutettu? Ja miksi kenttäkisoista haaveileminen tuntuu pävä päivältä samalta kuin haaveilisi lottovoitosta? Mutta jos minä en luota Tinttiin, Tintti ei luota minuun. Omasta virheestä johtunut rytinäinen alastulo vaikuttaa väistämättä kenen tahansa itsetuntoon: kun luulee osaavansa eikä sitten osaakaan...

Muusa sanoo, ettei mitään ole mennyt pilalle. Tintti vain tarvitsee minua pystyäkseen hyppäämään. Ja siksi me viime viikolla pakotimme sekä minut että hevoseni hyppäämään. Koska minun on pystyttävä olemaan sen luottamuksen arvoinen. Hammasta purren sain Tintin hyppäämään puomikasojen yli. Pakotin itseni laskemaan askelia, etsimään tahtia ja olemaan ajattelematta, miten hullu olen. Olisiko luovutusta jättäytyä kouluratsastajaksi? Aikuinen ihminen!

Lopulta tahti onneksi löytyi taas. Saatan toki kuvitella, mutta oikeasti tuntui, että lopulta pääsin jopa saumattomammin lähemmäs esteitä paremmalla tahdilla kuin aikaisemmin.

Mihinköhän tämä tie vie?

9 kommenttia:

  1. Kyllä se löytyy vielä! Usko pois. Itsekin olin ihan jo maani myynyt kun luulin, että maastossa tippuminen aiheuttaisi taas laukkapelon ja maastoilujännityksen ja kaikki pitäisi aloittaa alusta. Hyvin pian löytyi maastossa taas se sama varmuus ja laukkaamista en jännittänyt yhtään. Laukat on sujuneet jopa paremmin tippumisen jälkeen.
    Vaikka jokin asia pitäisi aloittaa alusta niin yleensä sitä harpotaan sitten hyvinkin nopeasti siihen ennen-tippumista-tilanteeseen.
    Jännittävissä tilanteissa sitä turvautuu vanhoihin huonoihin tapoihin, kun ne uudet tavat eivät ole ihan vielä selkäytimessä.
    Oikein paljon tsemppiä luottamuksen ja varmuuden takaisin saamiseksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä on hankalia.
      Edellisellä viikolla vesihautaa hypätiin kuin, noh, vettä vaan.

      Poista
  2. Täytyy sanoa, että nyt tämän koko tekstin julkaiseminen hävettää. Mutta olkoon se tässä muistuttamassa, että heikkona hetkenä olen nariseva, sääliäkeräävä vätys.

    VastaaPoista
  3. Vastaukset
    1. hahaa, oon mielestäni hengeltäni jotenkin niin esteratsastaja, etten vain jotenkin voi luovuttaa, kun olen kerran päättänyt kisata esteitä.

      Olipa kiva nähdä sitten sataan vuoteen. Ja hyvältä näytti se, jota tulit sillä silmällä katsomaan. :)

      Poista
    2. Niin olikin kiva nähdä, harmi ettei ollut aikaa turista pidempään. Ja eikö se, jota tulin katsomaan, näyttänytkin ihan potentiaaliselta kouluhevoselta, kun on vähän muhkumpi verrattuna keskiverto estetykkiin. Hassua että Virosta on tullut useampikin tällainen massiivinen kaveri, joilla on siellä ollut nimenomaan kenttäkisatausta.

      Poista
    3. Se oli hyvinkin juuri sellainen, että kisojen jälkeen se voisi mennä kaljalle. :)

      Tykkäsin! Osta se ja tuo naapurikarsinaan!

      Poista
  4. Meillä kaikilla on noita hetkiä. "En osaa, muut on parempia, olen pilannut hevoseni, olen huono, minua pelottaa, mitä jos en enää uskalla, pitäisikö ryhtyä kouluratsastajaksi". Epäonnistumiset ja pelot kuuluu tähän lajiin. On ihan luonnollista, että välillä epäonnistuessaan menettää luottamuksen itseensä ja siihen "urheiluvälineeseen", joka meillä vielä kaiken lisäksi sattuu olemaan elävä ja omaa tahtoa omaava. Tennismaila olisi helpompi. Se sentään lyö palloa, vaikka pallon takana olisi tuulessa heiluva lippu tai varjo osuisi tennispalloon tällä kertaa vähän eri kulmasta kuin yleensä.

    Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.
      Sitä tietää, ettei ole ainoa, mutta se tunne tulee aina ihan puun takaa.

      Mitään muuta en silti voisi koskaan harrastaa tällä intohimolla: voin rikkoa paikkani, käyttää rahani, aikani, täyttää sillä ajatukseni, pelätä sydän kurkussa ja itkeä ilosta ja onnistumisen kokemuksista.

      Viis rikki menneestä peukalosta. Kunhan sillä pystyy ratsastamaan, niin se riittää.

      Poista

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...