Jos sä tahdot niin...

Olen kuunnellut tällä viikolla tuntitolkulla erilaisia asiantuntijoita aina opetusalalta Suomen kansainvälistäjiin. Vähän väliä esille nousi ylimielinen huomautus siitä, että tarvitaan vain tahtoa, niin asiat alkavat sujua toivotun mukaisesti: ei olisi rasismia, ei eriarvoistavaa koulujärjestelmää. Kaikille paistaisi aurinko, voisimme hurrata PISA- tulosten edessä eikä täydellinen systeemi mahdollistaisi minkäänlaisia epäonnistumisia.

Kiehuin kiehumasta päästyäni. Ruohonjuuritason työtä tekevänä pidin monia puheenvuoroja lapsellisina. Hittoako me tarvitsemme arjesta vieraantuneiden idealistien tutkimusryhmiä!  En näe mitään järkeä siinä, että ensin luodaan idealistinen malli ja vasta sen jälkeen aletaan puntaroida, miten se voitaisiin toteuttaa. Ja kun ei muuta keksitä, aletaan syyttää, ettei niillä ole tahtoa, joiden harteille asian toteuttaminen on jätetty. Olen tässä herkillä, sillä koulu kaipaisi kiitosta eikä leikkauksia.

Tahto ei ole tekniikkaa. Tahto on tunne. Jos siis syytät jotakuta tahdon puutteesta, syytät häntä samalla vääristä tunteista. Voiko henkilökohtaisemmaksi enää mennä? Tämän lisäksi väärin suuntautuneesta tahdosta syyttely tapahtuu aina moralistisesti värittyneenä. Syyttäjällä kyllä olisi se oikea tunne, vaan miksi muut vinoutuneet ajattelevat väärin!

Tiedättehän, miten kasvissyönti pelastaisi maailman, miten pelkällä tahdolla saataisiin sähkönkulutus ja ydinvoima ajettua alas. Kuinka opettaja saisi huomioitua jokaisen lapsen 30 -oppilaisessa ryhmässä, jos hänellä vain olisi tahtoa. Tahdolla kaikista tulisi oman alansa huippuja ja pelkällä tahdolla opintotuki ja lapsilisät tuplataan, kotihoidontuki muuttuu ansiosidonnaiseksi ja ruoka halpenee. Samalla yksityisautoilu loppuu kun joukkoliikenne tulee ilmaiseksi ja kaikki voivat muuttaa asumaan kävelyetäisyydelle tyopaikasta. Jokaisella on varaa tehdä mitä haluaa.

Jos vain tahdotaan niin.

Esimerkki: kokeilkaa arkipäivää kaksivuotiaan kanssa. Häneltä kyllä löytyy puhdasta tahtoa, muttei mitään hajua siitä, onko tahdotuissa asoissa tolkun häivää. Kaksivuotiaan logiikalla näyttää Kreikkakin ajautuneen tämän hetkiseen tilaansa.

Opetuksessa minulla on ollut tapana käyttää harjoitusta, jossa oppilaiden täytyy ryhmissä päättää pelastusvenepaikkojen jakautumisesta tilanteessa, jossa niitä ei ole tarjolla kaikille. Tilanne johdattaa vaikeiden asioiden äärelle: kun apua tarvitsevia on paljon, miten apu jaetaan mahdollisimman oikeudenmukaisesti sitä eniten tarvitseville. Asiasta syntyy aina keskustelua. Kuka priorisoi vanhukset, kuka lapset, kuka perheelliset, kuka työssään merkittävät ihmiset. Yksikään oppilas ei ole sanonut, että pitää olla tahtoa. Kukaan ei ole ehdottanut, että kaikki pelastetaan. Nuoret ovat yleensä viisaita. He ottavat tehtävän sellaisenaan ja alkavat miettiä.

Yhteiskunnallista keskustelua ylläpidetään tunteiden avulla, mutta yhteiskuntaa ei.

Kreikka.

Yhteiskunta tarvitsee työikäiset ja -kykyiset ihmiset töihin, jotta se saa riittävästi veroja pitääkseen huolta niistä, jotka eivät voi pitää huolta itsestään. Leikataanko vanhuksilta, lapsilta, opiskelijoilta, työikäisiltä vai syrjäytyneiltä? Ei se ole pelkästään tahdon asia. Se on vakava asia. Sitä ei tehdä tunteella, vaikka moni niin kuvittelee.

Mitkä tilanteet oikeasti ovat puhtaasti tahdon asioita?  Jokainen meistä joutuu sijoittamaan tahtonsa ympäröivään maailmaan, eli omiin resursseihinsa.  Jos ympäröivä maailma uskottelee sinulle, että sen tukiverkko kantaa, sen pitää se myös tehdä. Muuten kaikki romahtaa. Siksi aikuiset ihmisetkin tarvitsevat aina välillä sitä, joka sanoo karkkihyllyllä, ettei ihan kaikkia laatuja voi ottaa eikä yhdeksältä mennä enää keinumaan.

Me muuten aiomme kesälomalla Kreikkaan, vaikka muutama ihminen onkin tullut kysymään, kuinka tässä tilanteessa uskallamme. Uskallus on tahdon lisäksi toinen ylimielinen letkautuslaji. Kuinka pitää uskaltaa uskaltaa. Ihanaa toki niiden mielestä, jotka eivät pelkoa tunne.

Kreikkalaisilla nyt ei ole paljoa muuta annettavaa kuin turismi ja elintarvikkeet. Nyt toki olisi tilaisuus jeesustella EU- sädekehä pään ympärillä, että lomassamme on kysymys tahdosta ja uskalluksesta ja siitä, kuinka suureksi velvollisuudekseen tuntee kärsivän unionimaan tukemisen. Että kannan harteillani Giorgioksen ja hänen veljensä Stefanoksen tuskaa siitä, etteivät he voikaan jäädä suunnitellusti viisikymppisenä eläkkeelle hotellin pyörittämisestä. Kuinka minun lomani mahdollinen peruuntuminen on pientä tämän kaiken keskellä, kun toisilla on oikeasti suurempia ongelmia.

Oikeasti me silti vain tahdomme lomalle ja fetaa.
Se on kuule tahdon asia, että mitä täällä pitää tärkeänä.