Ruuhkatuntiautoilija

Kesti tunnin ajan päästä 15 minuutin matka tallille, missä odotti vuoden ekat keskiviikkokisat ja nukkuva hevonen. Kansliassa kerrottiin, että "yhdeksän ennen sua." Lähtövuoroni oli luokan viimeinen ja luokka oli alkanut 10 minuuttia aikaisemmin. Meinasin saada paskahalvauksen.

Suhteutetut välit olivat tämän radan haaste, kuten myös perusradan toisen ja viimeisen esteen sijoittuminen suoraan kohti kentän aitaa. Kakkosen takana olivat hevosautot, viimeisen mentiin kohti maneesia

Suoritukseni jälkeen lupasin Tintille pyhästi, etten enää koskaan vie sitä radalle noin huonosti verryteltynä. Verryttelyssä Muusa keskittyi lähinnä rauhoittelemaan minua, jotta saatiin edes muutama onnistunut hyppy, sillä Tintti kumarsi kauniisti monta kertaa. Mutta Tintti ei vain ollut radalle valmis tuolla verryttelyllä. Se syystäkin halusi kyseenalaistaa koko touhun jokaisen esteen edessä.

Perusradan viimeisen yli en yksinkertaisesti enää jaksanut sitä työntää. Selvittiin neljällä virhepisteellä. Olin löytänyt itselleni samanvärisen paidan kuin ensimmäinen Tintille joskus ostamani satulahuopa, joten tyyli ehkä korvasi suorituksen. Tintti tosin oli huolimattoman harjauksen jäljiltä korvien takaa mutainen. Onneksi en itse tällä kertaa saanut maistaa tannerta.

Olen silti tyytyväinen, että keräsimme luumme radan loppuun saakka. Silti pistää miettityttämään, miten jokaisen radan jälkeen löydän itseni taputtelemasta itseäni olkapäälle, että hyvinhän me tästäkin extreme-olosuhteesta selvittiin. Olisiko liikaa pyydetty edes kerran saada se tilanne, jolloin kaikki menisi optimaalisesti?

Edes kerran, jooko? Kerran vain.

Näin minäkin olin suunnitellut sen ratsastavani, mutta perusradan viimeiselle tuli kielto.

"Hyppään, jos on pakko, mutta laitan kyllä silmät kiinni!" Kuva: Heidi Lammi http://tiimin.galleria.fi/home/