Melko väsynyttä

Olin tänään mahdollisesti elämäni viimeisessä kirjatentissä. Väsymys on sanoinkosketeltavaa. Positiivisuus on perseestä.

Tentti meni hyvin. Mutta miksi kaikkien muiden hevoset kulkevat kauniissa peräänannossa siitä hetkestä, kun he ottavat tuntuman? Miksi minä joudun tilanteeseen, jossa ensin taistelen hevoseni kanssa yllätyksellisten diagonaalilla tapahtuvien laukanvaihtojen kanssa ja sitten en yhtäkkiä saa laukkaa vaihdettua estetreeneissä. Joskus en saa laukkaa nousemaan muutenkaan, en oikeaa enkä väärää.

Vain minä onnistun tippumaan hevoseni selästä sen kieltäessä 40cm:n ristikolle. Olen ainoa ihminen maailmassa, joka ei hyppää korkeampia kuin 80 cm:n ratoja.

Vain minä joudun laskemaan rahojani, sillä kaikilla muilla on rahaa, jolla käydä valmennuksissa ihan koko ajan, vaikka ei edes huvittaisi. Ja kun ei huvita, he maksavat valmennuksia toisille. Tai maksavat muuten vaan.

Jokainen kanssaihminen, joka on ikinä kiivennyt hevosen selkään, on löytänyt salamannopeasti oikean istunnan. Minä jouduin opettelemaan omaani aktiivisesti yli vuoden ja palaan siihen aina vain. Ja eihän se riitä, etten osaa istua perse penkissä, en osaa istua esteistunnassakaan! Enkä tiedä kenenkään opetelleen keventämään oikein vasta tässä vaiheessa ratsastusuraansa.

Peilistä katsoo nuupahtanut nainen. Rumakin varmaan. Ovat ratsastushousuni haaroista ratkenneet. Ylähuulessani kasvaa viiksiä ja hammasharja on ollut vaihtamatta liian pitkään. En muista, minkä nimisiä ystäviä minulla oli. Jos ei ole nälkä niin paskattaa. Paleltaa ainakin. Ja vituttaa. Eeli, eeli, lama sabaktani?

Hymyile, stana!

Seuraavaksi  on vuorossa operaatio ryhdistäytyminen. Menet sanomaan peilikuvallesi, että olet kaunis, kiva, fiksu ja ihana. Etkä todellakaan käy vaa ´alla.