Kikko Kalliokosken valmennus, päivä 1.

Yhteen viikkoon tai muuten lyhyeeseen ajanjaksoon ei välttämättä mahdu kovin montaa ahaa-elämystä. Omani sattui tulemaan maanantai-iltana maneesissa. Hoksasin, miten paljon Tinttiin vaikuttaa se, että vedän olkapäitäni muutaman sentin taaksepäin. Lopputulos: pyöreä, pehmeä hevonen.

Sitä tietenkään kukaan usko, kun maneesissa ei ollut muita.

Tänään osallistuimme Kikko Kalliokosken kouluvalmennusviikonlopun ensimmäiseen päivään. Olen tähän asti ollut aina koulutunneilla yksikseni ja nauttinut valmentajan jakamattomasta huomiosta, joten tilanne oli tässä mielessä minulle uusi. Ja koska tietenkin jännitin ulkopuolista neuvonantajaa, halusin mennä katsomaan valmennusryhmistä ensimmäistä, jotta olin edes vähän kartalla tulevasta. Rauhoituin ja suuntasin omalla vuorollani maneesiin hyvillä mielin.

Minulla ja Tintin perustavanlaatuinen ongelma on jo pitkään ollut pitkään se, että nyt kun olen viimein saanut sen liikkumaan takaosastaan, en oikein osaa lyhentää sitä edestä ilman, että ottaisin siltä juuri saamani takaosan työnnön pois. Tintti on herkkä kädelle ja kova käsi tappaa sen eteenpäinpyrkimyksen. Tuo maanantain oivallus tuntui siksi äärettömän hienolta ja se mielessäni lähdin tänään ratsastamaan. Minä siis osaan kuin osaankin tehdä käsistäni pehmeät.

Ja tuo pyöreys ja pehmeys se sitten olikin teemamme. Ajattelin käsiäni, kyynärpäitäni ja erityisesti olkapäitäni, ja ratsastin kuten ennenkin. Tintti tuntui hyvältä. Jossain vaiheessa Kikkokin totesi, että taidamme jäädä vähemmälle huomiolle, kun homma sujuu niin kuin pitääkin.

Ja mikä siinä oli laukkaillessa. Oikea käteni pyrki silti edelleen sitkeästi elämään omaa elämäänsä, eli se ei pysy kiinni kyljessä ja karkaa vasemmalle puolelle. Kun kuitenkin taas muistin vetää olkapäät taakse ja pitää ohjan riittävän lyhyenä, se asettui koko ajan paremmin paikalleen. Ei siihen paljoa muuta tarvita. Se on yksinkertaista, mutta silti niin vaikeaa.

Tuntui hyvältä, vaikka vähän huolestuttikin, miten Tintti jaksaa vielä toisen päivän. Tunti oli selvästi raskaampi kuin normaalit valmennuksemme ja jouduimme molemmat käyttämään vatsalihaksiamme toden teolla.

Lopetin himpun verran ennen muita, koska Tintti teki töitä niin hyvin. Kävelytin sitä maasta käsin vähän normaalia pidempään ja laitoinpa vielä kylmäyksen jälkeen sille yöksi lämppärit. Sähkönsiniset pintelit olivat käytössä entisellä hoitoponillani ja pääsivät taas käyttöön liki kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen.

Harmi, kun ei ole valmennuskuvia. Niitä ei ole koskaan silloin, kun hommat menee niin kuin pitääkin.