Itsensä toteuttamisen tarpeesta ja kilpailemisesta
Kerroin työkaverille osallistuvani viikonloppuna kisaharjoitukseen.
- Onko nyt treenattu riittävästi, hän kysyi.
- Olen minä, mutta ei se aina riitä.
- Kuinka niin?
- No kun ratsastus on parityötä, siinä on se hevonenkin. Riippuu se siitäkin.
Kyra Kyrklundin mukaan huippusuoritus tulee tuskin koskaan kisatilanteessa. Se paine on pakko kestää, jos aikoo kilpailla. Ratsastuksessa omaan suoritukseen pitää totta kai pystyä luottamaan, mutta juuri siten, että pystyy kohtaamaan ne yllättävät tilanteet, joita jännitys ja paine voivat tuoda mukanaan sekä ratsastajalle että hevoselle. Niillä on yleensä tapana heikentää suoritusta. Hevonen tietää oikein hyvin, milloin ollaan kisoissa, vaikka oltaisiin ihan omalla tallilla. Tästä syystä kannattaisi kilpailla hiukan omaa tasoaan alemmassa sarjassa.
Mutta mikä laittaa ihmisen kilpailemaan? Taistelutahto? Vai onko kysymys jostain hyvinkin primitiivisestä asiasta, kuten eloonjäämisvietistä? Toisaalta meidät on lapsesta asti laitettu järjestykseen arvosanojemme perusteella. Olemmeko yksinkertaisesti vain tottuneet siihen?
Osa meistä on kilpailuhenkisempiä kuin toiset. Kilpailuhenkisyys tulee minun käsitykseni mukaan voitontahdosta. Voitontahto sen sijaan on ihmisestä riipuen joko enemmän sisäisen tai enemmän ulkoisen motivaation aiheuttamaa, joka tapauksessa molemmat vaikuttavat. En usko, että kukaan nauttii häviämisestä, mutta voiton tavoittelulle voi olla hyvin erilaisia perusteita. Nuorempana itse pidin hyvin tärkeänä menestyksen tuomaa arvostusta. Se liittyi oman itsetunnon pönkitykseen: osaanko minä, osaanhan? Huomatkaa tekin, että pystyn. On hyvin tavallista, että nuoret hakevat nimenomaan identiteettiään testaamalla osaamistaan. Kuka minä oikein olen suhteessa muihin? Silti aikuinenkin hakee osaamiselleen jonkinlaista hintalappua. Kilpaileminen vaatii aina uskallusta ja hyvän itsetunnon. Pitää luottaa taitoihinsa.
Toisaalta, jotkut eivät osaa lopettaa kilpailemista, kun ovat kerraan päässeet sen makuun. On raskasta joutua jatkuvasti haastetuksi milloin mihinkin kissanristiäiskisaan, jolloin voittaja on löydettävä mitä turhimmissakin asioissa. Näiden arkielämän kilpailijoiden pätemisentarpeen kannatteleminen on kanssaihmisistä hermostuttavaa. Toisaalta vastapuoli voi nähdä koko homman pelkkänä leikkinä, eikä ymmärrä, mitä pahaa suorituskeskeisessä elämäntyylissä on. Miksei voida pitää työpaikalla kilpailuja, mitellä, lyödä vetoa? Sehän on KIVAA!
Mutta silti minulla on ratsastus. Ainoa laji maailmassa, jossa olen koskaan halunnut todella laittaa osaamistani arvostelun alaiseksi. Mikä ihme motivoi minua siihen? Enhän minä ole millään tavalla velvoitettu asettamaan itseäni paineen alaiseksi saati suoritusstressille alttiiksi. Voisin halutessani maastoilla kaikki päivät. Ei minun tarvitsisi maksaa valmentajalle siitä, että saan kuulla totuuksia taidoistani.
Abraham Maslow´n mukaan ihmisen tarpeista korkein ja ylevin on itsensä toteuttamisen tarve. Maslow´n mukaan itseään toteuttavat ihmiset olivat vapaimpia, sillä vasta kun ihmiset perustarpeet oli tyydytetty, ihminen saattoi alkaa toteuttaa itseään. Perustarpeina hän piti fysiologisia, sosiaalisia ja yhteiskunnalliseen arvonantoon liityviä asioita. Kun nämä asiat ovat kunnossa, ihminen pystyy keskittymään itsensä toteuttamiseen jollain mielekkääksi katsomallaan tavalla.
Kun ihminen toteuttaa itseään, hänelle tärkeiksi arvoiksi Maslow´n mukaan muodostuvat eheys, täydellisyys, asioiden loppuun saakka vieminen, oikeudenmukaisuus, pakottamattomuus, leikkisyys, totuudellisuus, aitous, rehellisyys ja omavaraisuus. Kun näitä tarkastelee, huomaa, että on kyse ihannearvoista. Kukaan ei voi sanoa, etteikö haluaisi elää juuri näin, oman halunsa ja omien arvojensa mukaisesti. Jos ihminen saa toimia näiden mukaisesti, hän on melko vapaa kaikista ulkopuolisista pakotteista. Itseään toteuttava ihminen näkee asiat itseisarvona, tuskin koskaan välinearvona.
Kun ihminen kokee olevansa tällä tavoin vapaa, hän pystyy tekemään melko paljonkin raskaita asioita, sillä hänellä säilyy tekemiseen motivaatio ja mielekkyys. Itsensä toteuttaminen voi tapahtua niin työssä kuin harrastuksessakin. Kukaan ulkopuolinen ei voi lähteä arvottamaan kenenkään motivaation mielekkyyttä tai tarpeellisuutta ilman, että se olisi henkilökohtaista.
Me olemme juuri sitä, mitä me pidämme tärkeänä. Kun tiedämme, mistä pidämme, me tiedämme millaisia me olemme. Ja kyllä, työnteko voi olla toisten mielestä oikeasti kivaa eikä vain työnarkomaniaksi kutsuttua sairautta, jota pitäisi hoitaa.
Tarkasteltuani tätä kaikkea ratsastuksen kannalta huomasin monta seikkaa. Päällimmäiseksi silti nostan nyt havaintoni siitä, miksi olen alkanut viime aikoina nauttia erityisesti kouluratsastuksesta. Ensimmäinen on se, että minä koen kilpailevani ainoastaan omia prosenttejani vastaan. Kaikki tulokseni ovat vertailukelpoisia toistensa kanssa. Jos vertaan tätä esteratsastukseen, tilanne on aivan toinen. En pysty samalla tapaa vertaamaan kahta samalla tasolla tapahtunutta kisasuoritusta eri päiviltä, koska ratsastettavat radat vaihtuvat.
Toiseksi, kun hiomme ratsastusta ja haemme ehyttä kokonaisuutta, emme kilpaile kelloa vastaan, emme taktikoi toisten kisasuoritusten perusteella. Me teemme omaa, parempaa suoritustamme. Esteratsastuksessa ulkoinen paine on eri tavalla läsnä. Kyse ei silloin ole absoluuttisesta meidän suorituksestamme. Kyse on meidän suorituksestamme suhteessa juuri siihen kisatilanteeseen ja rataan. Nopealle ajalle sekä paikallaan kestäville puomeille tulee eri tavalla välinearvoa. Jos rata ei johda sijoitukseen, puhdaskaan rata ei tyydytä samalla tavalla kuin pelkästään hyvänä kokonaisuutensa suoritettu, sijoitukseen johtamaton kouluratsastusrata.
Kolmanneksi tämä kaikki tekee minut kuitenkin varmemmaksi esteratsastajaksi. Kaikista yrityksistäni huolimatta en valitettavasti ole enää umpirohkea ponityttö. Eikä tuosta identiteetistä luopuminen ei ole ollut erityisen helppoa.
Voidaanko siis katsoa, että jos hevosen selässä oleminen on itsensä toteuttamisen tarpeista korkeimmalla, sille jaksaa antaa kaikensa vain, koska muut perustavanlaatuiset tarpeet ovat tyydytetyt? Maslow´n mukaan pitkälti kyllä. Toisin sanoen pohjalla on tunne siitä, että on saavuttanut tietyn virstanpylvään perheen, työn ja sosiaalisten suhteiden kohdalla, sekä nauttii jonkunlaisesta arvostuksesta, jota tekemistensä ja olemisensa seurauksena pystyy heijastamaan ympäristöstään niin kotona, harrastuksissani kuin töissäkin. Silloin siis jaksaa toteuttaa itseään yllä mainituilla ylevillä tasoilla: eheästi, täydellisesti, leikkisästi, loppuun saakka ja omin ehdoin.
Itseään ei kuitenkaan voi täysin toteuttaa ilman suhdetta muihin. Vapaus ei koskaan ole muuta kuin tunne itsemääräämisoikeudesta. Ilman kanssaihmisiä me emme tekisi tuolla tunteella paljoakaan. Kilpailunhalukin perustuu toisaalta juurikin haluun määrittää oma asema suhteessa johonkin aiemmin nähtyyn tai koettuun. Joko omaan suoritukseen, jonkun toisen suoritukseen tai näihin molempiin.
Miten sinä näet asian omalla kohdallasi?
*****
Lue lisää tarveteorioista vaikka täältä
http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blogs/maslowin-tarvehierarkia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tarveteoria
Kirjallisuutta:
R. Vance Peavy: Sosiodynaaminen ohjaus
- Onko nyt treenattu riittävästi, hän kysyi.
- Olen minä, mutta ei se aina riitä.
- Kuinka niin?
- No kun ratsastus on parityötä, siinä on se hevonenkin. Riippuu se siitäkin.
 |
| Ratsastuksen ideatodellisuus. |
Mutta mikä laittaa ihmisen kilpailemaan? Taistelutahto? Vai onko kysymys jostain hyvinkin primitiivisestä asiasta, kuten eloonjäämisvietistä? Toisaalta meidät on lapsesta asti laitettu järjestykseen arvosanojemme perusteella. Olemmeko yksinkertaisesti vain tottuneet siihen?
Osa meistä on kilpailuhenkisempiä kuin toiset. Kilpailuhenkisyys tulee minun käsitykseni mukaan voitontahdosta. Voitontahto sen sijaan on ihmisestä riipuen joko enemmän sisäisen tai enemmän ulkoisen motivaation aiheuttamaa, joka tapauksessa molemmat vaikuttavat. En usko, että kukaan nauttii häviämisestä, mutta voiton tavoittelulle voi olla hyvin erilaisia perusteita. Nuorempana itse pidin hyvin tärkeänä menestyksen tuomaa arvostusta. Se liittyi oman itsetunnon pönkitykseen: osaanko minä, osaanhan? Huomatkaa tekin, että pystyn. On hyvin tavallista, että nuoret hakevat nimenomaan identiteettiään testaamalla osaamistaan. Kuka minä oikein olen suhteessa muihin? Silti aikuinenkin hakee osaamiselleen jonkinlaista hintalappua. Kilpaileminen vaatii aina uskallusta ja hyvän itsetunnon. Pitää luottaa taitoihinsa.
Toisaalta, jotkut eivät osaa lopettaa kilpailemista, kun ovat kerraan päässeet sen makuun. On raskasta joutua jatkuvasti haastetuksi milloin mihinkin kissanristiäiskisaan, jolloin voittaja on löydettävä mitä turhimmissakin asioissa. Näiden arkielämän kilpailijoiden pätemisentarpeen kannatteleminen on kanssaihmisistä hermostuttavaa. Toisaalta vastapuoli voi nähdä koko homman pelkkänä leikkinä, eikä ymmärrä, mitä pahaa suorituskeskeisessä elämäntyylissä on. Miksei voida pitää työpaikalla kilpailuja, mitellä, lyödä vetoa? Sehän on KIVAA!
Mutta silti minulla on ratsastus. Ainoa laji maailmassa, jossa olen koskaan halunnut todella laittaa osaamistani arvostelun alaiseksi. Mikä ihme motivoi minua siihen? Enhän minä ole millään tavalla velvoitettu asettamaan itseäni paineen alaiseksi saati suoritusstressille alttiiksi. Voisin halutessani maastoilla kaikki päivät. Ei minun tarvitsisi maksaa valmentajalle siitä, että saan kuulla totuuksia taidoistani.
Abraham Maslow´n mukaan ihmisen tarpeista korkein ja ylevin on itsensä toteuttamisen tarve. Maslow´n mukaan itseään toteuttavat ihmiset olivat vapaimpia, sillä vasta kun ihmiset perustarpeet oli tyydytetty, ihminen saattoi alkaa toteuttaa itseään. Perustarpeina hän piti fysiologisia, sosiaalisia ja yhteiskunnalliseen arvonantoon liityviä asioita. Kun nämä asiat ovat kunnossa, ihminen pystyy keskittymään itsensä toteuttamiseen jollain mielekkääksi katsomallaan tavalla.
Kun ihminen toteuttaa itseään, hänelle tärkeiksi arvoiksi Maslow´n mukaan muodostuvat eheys, täydellisyys, asioiden loppuun saakka vieminen, oikeudenmukaisuus, pakottamattomuus, leikkisyys, totuudellisuus, aitous, rehellisyys ja omavaraisuus. Kun näitä tarkastelee, huomaa, että on kyse ihannearvoista. Kukaan ei voi sanoa, etteikö haluaisi elää juuri näin, oman halunsa ja omien arvojensa mukaisesti. Jos ihminen saa toimia näiden mukaisesti, hän on melko vapaa kaikista ulkopuolisista pakotteista. Itseään toteuttava ihminen näkee asiat itseisarvona, tuskin koskaan välinearvona.
Kun ihminen kokee olevansa tällä tavoin vapaa, hän pystyy tekemään melko paljonkin raskaita asioita, sillä hänellä säilyy tekemiseen motivaatio ja mielekkyys. Itsensä toteuttaminen voi tapahtua niin työssä kuin harrastuksessakin. Kukaan ulkopuolinen ei voi lähteä arvottamaan kenenkään motivaation mielekkyyttä tai tarpeellisuutta ilman, että se olisi henkilökohtaista.
Me olemme juuri sitä, mitä me pidämme tärkeänä. Kun tiedämme, mistä pidämme, me tiedämme millaisia me olemme. Ja kyllä, työnteko voi olla toisten mielestä oikeasti kivaa eikä vain työnarkomaniaksi kutsuttua sairautta, jota pitäisi hoitaa.
Tarkasteltuani tätä kaikkea ratsastuksen kannalta huomasin monta seikkaa. Päällimmäiseksi silti nostan nyt havaintoni siitä, miksi olen alkanut viime aikoina nauttia erityisesti kouluratsastuksesta. Ensimmäinen on se, että minä koen kilpailevani ainoastaan omia prosenttejani vastaan. Kaikki tulokseni ovat vertailukelpoisia toistensa kanssa. Jos vertaan tätä esteratsastukseen, tilanne on aivan toinen. En pysty samalla tapaa vertaamaan kahta samalla tasolla tapahtunutta kisasuoritusta eri päiviltä, koska ratsastettavat radat vaihtuvat.
Toiseksi, kun hiomme ratsastusta ja haemme ehyttä kokonaisuutta, emme kilpaile kelloa vastaan, emme taktikoi toisten kisasuoritusten perusteella. Me teemme omaa, parempaa suoritustamme. Esteratsastuksessa ulkoinen paine on eri tavalla läsnä. Kyse ei silloin ole absoluuttisesta meidän suorituksestamme. Kyse on meidän suorituksestamme suhteessa juuri siihen kisatilanteeseen ja rataan. Nopealle ajalle sekä paikallaan kestäville puomeille tulee eri tavalla välinearvoa. Jos rata ei johda sijoitukseen, puhdaskaan rata ei tyydytä samalla tavalla kuin pelkästään hyvänä kokonaisuutensa suoritettu, sijoitukseen johtamaton kouluratsastusrata.
Kolmanneksi tämä kaikki tekee minut kuitenkin varmemmaksi esteratsastajaksi. Kaikista yrityksistäni huolimatta en valitettavasti ole enää umpirohkea ponityttö. Eikä tuosta identiteetistä luopuminen ei ole ollut erityisen helppoa.
Voidaanko siis katsoa, että jos hevosen selässä oleminen on itsensä toteuttamisen tarpeista korkeimmalla, sille jaksaa antaa kaikensa vain, koska muut perustavanlaatuiset tarpeet ovat tyydytetyt? Maslow´n mukaan pitkälti kyllä. Toisin sanoen pohjalla on tunne siitä, että on saavuttanut tietyn virstanpylvään perheen, työn ja sosiaalisten suhteiden kohdalla, sekä nauttii jonkunlaisesta arvostuksesta, jota tekemistensä ja olemisensa seurauksena pystyy heijastamaan ympäristöstään niin kotona, harrastuksissani kuin töissäkin. Silloin siis jaksaa toteuttaa itseään yllä mainituilla ylevillä tasoilla: eheästi, täydellisesti, leikkisästi, loppuun saakka ja omin ehdoin.
Itseään ei kuitenkaan voi täysin toteuttaa ilman suhdetta muihin. Vapaus ei koskaan ole muuta kuin tunne itsemääräämisoikeudesta. Ilman kanssaihmisiä me emme tekisi tuolla tunteella paljoakaan. Kilpailunhalukin perustuu toisaalta juurikin haluun määrittää oma asema suhteessa johonkin aiemmin nähtyyn tai koettuun. Joko omaan suoritukseen, jonkun toisen suoritukseen tai näihin molempiin.
Miten sinä näet asian omalla kohdallasi?
*****
Lue lisää tarveteorioista vaikka täältä
http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blogs/maslowin-tarvehierarkia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tarveteoria
Kirjallisuutta:
R. Vance Peavy: Sosiodynaaminen ohjaus
Loistava kirjoitus! Eipä voi kuin ihailla miten pystyt yhtä aikaa kirjoittamaan kiinnostavalla tavalla ratsastuksesta ja sen suhteesta kaikkeen muuhun, elämäksikin kutsuttuun!
VastaaPoistaTuon toisen näkökulman tarveteoriaan... joskus ihminen ei tunne todella toteuttavansa itseään esim työssään. Työ ei esimerkiksi ole tarpeeksi haastavaa tai siitä ei saa arvostusta tai se on hyvin rutiininomaista. Tällaisessa tilanteessa harrastus, jossa voi kehittyä, mittauttaa taitojaan, panna itsensä peliin - ja kilpailla toisia vastaan, voi nousta jopa keskeisemmäksi elämänsisällöksi kuin työ. Enkä oikeastaan näe siinä mitään pahaa. Tunnen useita ihmisia, jotka harrastavat jotakin asiaa hyvin intensiivisesti, kilpailevat, opiskelevat lisää, opettavat toisia, käyvät ulkomailla kursseilla/tapahtumissa - ja myöntävät aivan avoimesti käyvänsä työssä vain siksi, että jollain pitää rahoittaa harrastus (ja tietysti elämä yleensä).
Omalla kohdallani asia on jossain määrin näin. Elän tällä hetkellä ympäristössä, jossa sosiaalista elämää ei juuri ole, ei myöskään kovin kummoisia harrastusmahdollisuuksia. Hevosharrastus on noussut keskeiseksi elämänsisällöksi, valmentautuminen on halpaa, blogistani on tullut hevosblogi, mutta tiedostan, että Suomeen palattua tilanne todennäköisesti jossain määrin tasapainottuu niin, että sisältöä on muillakin elämänalueilla ;)
Olet oikeassa, iso osa ihmisistä ei välttämättä toteuta itseään juuri työssään. Toisaalta toisilla ei taas ole sellaista harrastusta tai muuta intohimoa, jonka kautta itsensä toteuttaminen tapahtuisi, koska heillä työ riittää elämänsisällöksi.
PoistaYhtä kaikki, luulen ihmisten kuitenkin aina hakevan sitä "omaa juttua", missä itseään voisi toteuttaa. Kouluaan päättävien kanssa korostuu suuresti se, että omaa juttua etsitään nimenomaan uravalinnan kautta. Hevosihmisissä on varmasti paljon niitä, joilla hevoset ovat aina täyttäneet elämän ja työllä on pelkkää välinearvoa - hevosten ollessa se itseisarvo.
Työhön voi suhtautua myös asenteella "En elä työlleni, työni elättää minua. Elämä on toisaalla."
Hyvä kirjoitus, tuli elävästi mieleen lukion psykologian tunti :)Hyvin samankaltaisia kohtia omaan elämääni, että voi nauttia ja uppoutua harrastukseen, kun on jo perhe, työ, koti ja muut "isot virstanpylväät" saavutettu. Itselläni tuon harrastuksen suuntaus on ravurin valmennus, mutta samoin kuin kouluratsastuksessa (josta myös pidän), siinä tavoitellaan omaa parempaa suoritusta ja ennätystä. Hyvin voi kompensoida sitä, ettei itse koskaan tullut kilpaurheilijaksi... Ei tarvi väkisin lapsesta tehdä jääkiekkoilijaa ;)
VastaaPoistaKiitos palautteesta. Jokaisella meistä tosiaan on omat tärkeimmät asiansa ja jokaisen pitäisi saada toteuttaa omia unelmiaan, ei esimerkiksi vanhempiensa.
PoistaToisaalta kyse on - kuten kirjoituksestasi ymmärsin - myös siitä, mitä ihmiset haluavat saavuttaa ja mitä he voivat saavuttaa. Kaikistahan ei voi tulla niitä jääkiekkoammattilaisia, vaikka tahto olisi miten kova. Suomessa ei myöskään ole aina mahdollista päästä opiskelemaan juuri siihen unelma-ammattiin, mihin haluaa. Tästä hyvä esimerkki on taito- ja taidealat, vaikkapa teatteri. Tässä kohti unelmat on laitettava uusiksi ja mietittävä, voisinko tulla onnelliseksi harrastamalla näitä asioita täysipainoisesti. Ei hyvästä harrastuksesta ole välttämätöntä tehdä ammattia.
Mutta sitten on se vaikeampi pointti, että esimerkiksi perhettä, toisin sanoen lapsia, ei kaikille siunaannu. Monilla on silloin tietysti ihan eri tavalla aikaa ja rahaa harrastaa ja elää itselleen. Aina se ei ole ollut kivuton asia kohdata. Siinä vain on se kurja pointti, etä vastassa on paljon lapsellisia ihmisiä, jotka tuppaavat naureskelemaan (ehkä selän takana) sitä, miten jotkut hoitavat eläimiään kuin lapsia. Se on julmaa.