Kun laukka tanssahtaa käynniksi
Ihana hiihtoloma. Ehdin ennen koulutuntia avata jälleen raamattuni ja makustella asioita.
"Minulla se, että hevonen kulkee kuolaintuella, ei ole ratsastuksen tavoite vaan tulos, kuten aikaisemmin mainitsin, täydellisestä niskan, kaulan ja selän peräänannosta. On myös erittäin tärkeää, että hevonen kokee tässä muodossa liikkumisen mukavaksi ja miellyttäväksi. Jotta sinä ratsastajana saisit hevosesi peräänantoon oikealla tavalla, sinun täytyy itse ensin osata myödätä ohjasta.
Siksi ensimmäisiä asioita, joihin keskityn, on myötääminen ohjasta niin, että hevosella ei jatkuvasti ole kiinteää tukea kädestä. Useimmat ratsastajat ottavat pidätteen, minkä jälkeen he sahaavat hevosta suusta saadakseen sen peräänantoon. Se onnistuu harvoin, ja niin hevonen yhdistää pidättävän ohjasavun sitä seuraavaan epämiellyttävään tunteeseen (=rangaistus)."
Tintti on alkanut pikku hiljaa lakata vastustamasta, kun otan vapaasta käynnistä ohjat. Se on edellyttänyt pehmeää kättä ja rauhallista ohjien keruuta. Olen kirjoittanut aikaisemmin, että olen saanut kyynärpääni kiinni kehooni ja se on auttanut pehmeän käden löytymisessä. Olen siitä ylpeä.
Haluaisin niin kovin, että me pystyisimme tekemään saumatonta yhteistyötä ja että Tintti kulkisi peräänannossa. Se, että se nykyisin tarjoaa minulle hyvin rentoututunutta eteenpäinpyrkimystä ja peräänantoa edes ajoittain, on jonkunlainen ratsastuksellisten unelmieni täyttymys. Janoan sitä koko ajan lisää.
Minun ja Tintin ensimmäinen valmentaja Reetta Raivio laittoi minut opettelemaan istuntaa, ja sitä opeteltiin koko talvi 2008-2009. Tintti kulki todella pitkänä, koska ei ollut mitään järkeä ryhtyä roikkumaan ohjissa, kun ohjastuntumaan vaadittava keskivartalon tuki ei ollut hallinnassa. Istunnalleni tapahtui tuon vuoden aikana lähes ihmeitä. Kesästä 2009 saakka olen ollut Petra Skarran valmennuksessa ja linja on pysynyt samana. Nämä molemmat valmentajani ovat olleet tarkkoja istunnan ja käden vakauden suhteen. Kiitän heitä siitä, että olemme keskittyneet tekemään asioita perin juurin oikein.
"Minulla se, että hevonen kulkee kuolaintuella, ei ole ratsastuksen tavoite vaan tulos, kuten aikaisemmin mainitsin, täydellisestä niskan, kaulan ja selän peräänannosta. On myös erittäin tärkeää, että hevonen kokee tässä muodossa liikkumisen mukavaksi ja miellyttäväksi. Jotta sinä ratsastajana saisit hevosesi peräänantoon oikealla tavalla, sinun täytyy itse ensin osata myödätä ohjasta.
Siksi ensimmäisiä asioita, joihin keskityn, on myötääminen ohjasta niin, että hevosella ei jatkuvasti ole kiinteää tukea kädestä. Useimmat ratsastajat ottavat pidätteen, minkä jälkeen he sahaavat hevosta suusta saadakseen sen peräänantoon. Se onnistuu harvoin, ja niin hevonen yhdistää pidättävän ohjasavun sitä seuraavaan epämiellyttävään tunteeseen (=rangaistus)."
--Kyra Kyrklund (Kyrklund, Lemkow: Kyra ja ratsastuksen taito. 7. uudistettu painos. WSOY)
Tintti on alkanut pikku hiljaa lakata vastustamasta, kun otan vapaasta käynnistä ohjat. Se on edellyttänyt pehmeää kättä ja rauhallista ohjien keruuta. Olen kirjoittanut aikaisemmin, että olen saanut kyynärpääni kiinni kehooni ja se on auttanut pehmeän käden löytymisessä. Olen siitä ylpeä.
Haluaisin niin kovin, että me pystyisimme tekemään saumatonta yhteistyötä ja että Tintti kulkisi peräänannossa. Se, että se nykyisin tarjoaa minulle hyvin rentoututunutta eteenpäinpyrkimystä ja peräänantoa edes ajoittain, on jonkunlainen ratsastuksellisten unelmieni täyttymys. Janoan sitä koko ajan lisää.
 |
| Nyt olemme päässeet tilanteeseen, jossa asiat viimeinkin alkavat sujua jopa niin, että tämä vastalaukkaharjoitus ja laukka-käyntisiirtymät vaadituissa pisteissä onnistuivat lopulta pehmeästi, kuin tanssahtaen. |
Minun ja Tintin ensimmäinen valmentaja Reetta Raivio laittoi minut opettelemaan istuntaa, ja sitä opeteltiin koko talvi 2008-2009. Tintti kulki todella pitkänä, koska ei ollut mitään järkeä ryhtyä roikkumaan ohjissa, kun ohjastuntumaan vaadittava keskivartalon tuki ei ollut hallinnassa. Istunnalleni tapahtui tuon vuoden aikana lähes ihmeitä. Kesästä 2009 saakka olen ollut Petra Skarran valmennuksessa ja linja on pysynyt samana. Nämä molemmat valmentajani ovat olleet tarkkoja istunnan ja käden vakauden suhteen. Kiitän heitä siitä, että olemme keskittyneet tekemään asioita perin juurin oikein.
90-luvulla ratsastajat tuntuivat käyttävän gramaaneja useammin kuin nykyisin. Olen kuullut sanottavan, että kokemattoman ratsastajan kanssa ne ovat hevoselle puhdasta väkivaltaa ja kokenut ratsastaja taas ei tarvitse niitä. Varmasti on olemassa järkiperusteluja niiden käytölle, mutta minä en gramaaneihin koske. Gramaanit eivät vie hevosta peräänantoon. Joka niin kuvittelee, ratsastaa vain hevosen kaulaa, ei takaosaa. Kädellä sahaaminen kuuluu samaan sarjaan.
Silti eräänkin kerran sain ulkopuoliselta ohjeita siitä, miten minun pitäisi käyttää vuorokäsiä Tintin peräänantoon saamiseksi. Ilmoitin päättäväisesti, että sahaamaan en todellakaan rupea. Kyseinen kokenut hevosihminen oli kuitenkin sitä mieltä, ettei kyse olisi ollut sahaamisesta, vaan hevosen mukavuusalueen hetkellisestä rikkomisesta. Ehkä hän tiesi, miten se tehdään. Minä en. On selvää, ettei kukaan tietoisesti pidä omaa ratsastustyyliään väkivaltaisena vaan aina hevosta kunnioitavana. Vaikkei se sitä olisikaan.
Gramaanit ja väkivaltainen käsi eivät korvaa puuttellista ratsastusta, mistä ainakin omalla kohdallani katsoisin olevan kyse. Hevonen useimmiten alkaa kulkea peräänannossa, kun ratsastaja istuu ja ratsastaa oikein. Petra sanoo aina, että peräänanto on hevosen tapa kiittää ratsastajaansa.
Ja juuri siksi peräänanto on ratsastuksen tulos. Eikä tässä ole oikotietä onneen.
******************
P.S. Jotta totuus ei unohtuisi, eilisen koulutunnin aikana esiintyi onnistumisten lisäksi yllätyksellisiä, voimakkuuksiltaan eriasteisia siirtymisiä askellajista toiseen, pyytämättä esitettyjä laukanvaihtoja, eteenpäin ryntäämistä, liian kovaa käden käyttöä siirtymisissä, ulko-ohjan ja -pohkeen tuen katoamisesta aiheutuvaa ulospäin punkemista ja monia muita melko tavallisia, harjoitteluun kuuluvia asioita, jotka johtuivat pääsääntöisesti siitä, että hevonen teki mitä pyydettiin, mutta ratsastaja ei vain ymmärtänyt pyytävänsä.
******************
P.S. Jotta totuus ei unohtuisi, eilisen koulutunnin aikana esiintyi onnistumisten lisäksi yllätyksellisiä, voimakkuuksiltaan eriasteisia siirtymisiä askellajista toiseen, pyytämättä esitettyjä laukanvaihtoja, eteenpäin ryntäämistä, liian kovaa käden käyttöä siirtymisissä, ulko-ohjan ja -pohkeen tuen katoamisesta aiheutuvaa ulospäin punkemista ja monia muita melko tavallisia, harjoitteluun kuuluvia asioita, jotka johtuivat pääsääntöisesti siitä, että hevonen teki mitä pyydettiin, mutta ratsastaja ei vain ymmärtänyt pyytävänsä.
Mä olen kans joutunut nyt kovasti pohtimaan tuota peräänannon (siis sekä hevosen että oman myötäävän käden) ongelmaa uusimman vakkarituntiratsuni kanssa. Kyseinen herra kun ei anna mitään ilmaiseksi, vaan vaatii toimiakseen sen, että ratsastaja aika napakastikin "ottaa" (mikä tarkoittaa välillä hyvinkin tiukkaa ohjastuntumaa) hevosen lyhyeksi, ja siinä raamissa ratsastaa jalalla. Aluksi yritin ratsastaa niin kuin oppikirjat ja oma filosofiakin sanoo, eli ensin hevonen pohkeen eteen ja tasaiselle tuntumalle, riippumatta pään asennosta, ja sitten vaan odotetaan että palkkiona hevonen myötää niskasta. Se tie ei vaan tuntunut toimivan, vaan muutama tunti sitä juostiin nenä kohti taivasta, hevonen ei kuunnellut pohjetta (liikkui kyllä eteen, mutta ei suorana pohkeiden välissä) ja ratsastaja kiristeli hampaitaan, mutta koitti olla kärsivällinen ja ohjata lähes hallitsemattomasti pohjetta vasten kaatuvaa isoa eläintä. Winstonilta nimittäin häviää ihan kaikki ohjattavuuskin, jos sitä ei saa kulkemaan oikein päin. No, sitten otettiin toinen linja (opettaja patisti, itse en olisi uskaltanut) eli heti alkutunnista selvä viesti: raami on tämä, ota tai jätä, minä en anna periksi. Ja jalat kiinni. Ja sehän tuntui toimivan, tosin korjauksia tuon kaverin kanssa saa tehdä melkein koko ajan, ja ne käden myötäämiset ovat vain askeleen tai muutaman mittaisia nopeita kaulalle kosketuksia, ja saman tien taas uusi pidäte, ettei hevonen karkaa liian pitkäksi. Avainasemassa on pohje, se täytyy olla joka pidätteessä mukana, joten pelkällä kädellä ei tuotakaan hevosta onneksi voi ratsastaa. Uskoisin, että Tintti (ja moni muukin tamma!) varmaan kuolisi, jos sitä ratsastaisi samalla tavalla! Winstonin perustyytyväiseen ja rauhalliseen ilmeeseen tuolla kaikella ei juuri ole vaikutusta, paitsi korkeintaan se, että se alkaa kuunnella ratsastajaa. Tosin ihan rakenteellisestikin Winston ja Tintti ovat hyvin erilaisia, luonteesta puhumattakaan (vaikken Tinttiä tunnekaan muuta kun sun kirjoitusten perusteella). Välillä vaan on selässä itsellä aika roistomainen olo, kun korjaa, vaatii, rissaa, napautta jalalla, näpäyttää raipalla, ottaa voimakkaita pidätteitä edestä jne. koko ajan. Onneksi tälläkin tunnilla palkkio tuli lopulta, kun viimeisessä laukannostossa käynnistä hevonen todella nousi, ja jäi sitten ihan itse laukkaamaan todella koottua laukkaa, joten jotain oikeaa siellä selässä olin varmaan tehnyt. Tuo tunne kantaakin sitten ensi viikkoon asti, jolloin sama työ täytyy tehdä taas uudestaan. Hieno laji! :)
VastaaPoistaPiitu tässä jotenkin kiteytyy se punainen lanka, että hevoset ovat erilaisia luonteeltaan. Tintti kun ei ole mikään jallittajaluonne, vaan enemmänkin älyttömän miellyttämisenhaluinen, niin totta kai kaikki sen kanssa tehtävä työ perustuu tälle olettamukselle. Se voi yrittää vedättää uutta ihmistä vain siinä, että se ei ryhtyisi ihan aluksi töihin.
PoistaMutta joskus toden totta tulee ratsastaessa roistomainen olo. Tänään estetunnilla esimerkiksi laukanvaihdot jouduttiin tehtiin niin rajulla pohkeella, että sitä ei voi kirjallisesti kuvailla, sillä kirjaimet hyökkäisivät silmille ja tekisivät väkivaltaa lukijalle!
Niinpä, sehän tästä lajista tekeekin niin ihanan, että kumppanina on elävä, tunteva olento, jonka persoona ja luonteenpiirteet ja oman toiminnan sovittaminen niihin tuovat ns. teknisen taidon päälle ihan oman ulottuvuutensa. Mä olen aina ollut enemmän sellainen ruuna-ihminen, ja vasta näin vanhemmalla iällä tutustunut muutamiin "kokovartalotammoihin". Varsinkin Wiknerin Daisy-poni opetti, että tappelemalla asiat vain pahenevat, ja Lavretan kanssa oppi myös sellaista hellän määrätietoista otetta ratsastaessa. Winstonin kaltainen iso, pyöreä ja reilusti ratsastettava äijä tuntuu sopivan parhaiten mun käteen, mutta toisaalta opettavaisintahan on juuri se, että välillä joutuu aivan päinvastaisesti toimivan herkkiksen selkään, ja muokkaamaan omia pinttyneitä toimintatapojaan. Usein leikillisesti haaveilen oman hevosen ostosta, ja listaan niitä ominaisuuksia, joita unelmahevosellani on. Mun mielikuvissa esiintyvä unelmahevonen TODENNÄKÖISESTI on ruuna, mutta toisaalta parempi varmaan pitää mieli avoinna (sitten joskus kun oikeasti rupean etsimään sitä omaa hevosta) ja antaa tammoillekin mahdollisuus. Ehkä ne erot luonteissa on kuitenkin enemmän yksilö- kuin sukupuolikohtaisia.
PoistaTähän en voi muuta sanoa kuin että Tintti on minun suomenhevosruunani...
Poista