lauantai 31. joulukuuta 2011

Perheellinen hevosenomistaja

Hevoset ja lapset vaativat aikaa ja rahaa. Kahden päiväkoti-ikäisen lapsen päivähoitomaksut lähentelevät ratsuhevosen tallipaikan kuukausivuokraa.

Tiesin kyllä tämän, kun raskaustesti ja hevoskauppojen välttämättömyys menivät pari vuotta sitten molemmat plussan puolelle samalla viikolla. Kun totuttelin uuteen elämäntilanteeseen, yritin etsiä tietoa siitä, miten raskaus, ratsastus, hevosen omistaminen ja pienet lapset saadaan sovitettua yhteen. Koska 40 hevosen tallilla hevosenomistajista vain kourallisella on lapsia, en löytänyt vertaistukea lähiympäristöstä. Netti ei tehnyt asiaa helpommaksi. Nimettöminä esiintyvillä ihmisillä oli rutkasti jyrkkiä mielipiteitä, ja omalla nimellään esiintyvät puhuivat oppikirjasuositusten mukaan.

Siksi olen iloinen, että monet ovat löytäneen tämän blogin samantyyppisten hakusanojen avulla, kuin mitä itse kaksi vuotta sitten käytin turhaan. Toivottavasti tämä on tarjonnut teille näkökulmia. En väitä, että hevosenpito tässä elämäntilanteessa on millään tapaa yksinkertaista. Se vaatii järjestelyjä, mutta se on mahdollista. Tämänastiset ruuhkaratsastusvuoteni mielestäni toimivat, koska

  • Hevoseni on järkevä. Sitä voivat helposti ratsastaa muutkin kuin minä. Tintillä on kaksi ratsastajaa, jotka hoitavat Tintin yleensä 2-3 päivänä viikossa.
  • Talli on lähellä kotia (5-6km) eikä ajomatkoihin kulu aikaa kohtuuttomasti.
  • Tallilla voi käydä ratsastamassa illalla klo 20.00 jälkeen.
  • Olen saanut tallikavereilta apua tarvittaessa.
  • Ympärilläni on paljon ihmisiä, joiden hevostietämykseen voin luottaa.

Minulla ei ole viisastenkiveä. Sen kuitenkin totesin kantapään kautta, ettei hevosta kannata viedä kauemmas, puitteeltaan heikompiin, mutta hinnaltaan halvempiin talliolosuhteisiin. Kun ajankäyttö on muutenkin rajallista, tallipaikan vuokrassa säästäminen ei kannata. Tämä tietenkin edellyttää, että kukkauronnyörejä voi hiukan venyttää harrastuksensa hyväksi. Nostan hattua niille, jotka pitävät hevosensa omassa pihassa ja ovat näin ollen valmiita jakamaan aikaansa myös harrastuspuitteitten ylläpitoon. He toki säästävät hevosten ylläpitokustannuksissa, mutta aikaa heillä tuskin on sen enempää kuin minullakaan. 24h vuorokaudessa pitää riittää työssäkäynnin, perheen, harrastamisen, nukkumisen, kotitöiden ja minun tapauksessani vielä opiskelujen kesken.

Tintille löytyi yllättäen uudet tummanruskeat suitset käyttämättöminä tallikaverin kaapista. Bling-bling!

Rahaa ja aikaa saisi takuulla olla enemmän. Jos yhden asian nostaisin ylitse muiden, se on kuitenkin excel, kiitos tästä miehelleni. Kuukausittain tehtävät laskelmat sekä ajan- että rahankäytöstä helpottavat elämää kummasti. Tintin ohjelma tehdään vapaapäivineen niin ikään aina kuukaudeksi kerralla. Tuo taulukko  rytmittää kaikkien Tinttiä ratsastavien elämää.

Yksin en selviäisi. En tietenkään voisi käydä illalla ratsastamassa samalla tavalla, jos Anssi ei olisi silloin kotona Pinken kanssa. Hänen lisäkseen kiitos kuuluu kaikille niille ihmisille, joita ilman en olisi selvinnyt ruuhkavuosiratsastuksesta. Kiitos Joanna, Pia ja Vivi, Noora, Annina, Muusa, Petra, Laura, Eeva, Sanna, Soile, Aino sekä tietenkin koko tallin henkilökunta ja tallikaverit!

Tuokoon uusi vuosi iloa ja onnea kaikille!

maanantai 26. joulukuuta 2011

Ihmisenkoulutusopas

"Sata tapaa kouluttaa omaa ihmistä"
Paketin päällä oli sekä minun että Tintin nimet. Aattoiltana totesin lahjan hankkineelle miehelleni useampaan kertaan, että Tintti on tiettävästi lukenut tämän jo aikaisemmin ja kouluttanut minut itselleen sopivaksi.

"Jos pidät maastoilusta, vaihtuvista maisemista ja tykkäät samoilla polkuja pitkin, mutta maastoilu jännittää ihmistäsi, kannattaa uskotella tälle, ettet omaa saaliseläimelle tyypillistä itsesuojeluvaistoa laisinkaan. Kulje reippaasti liikenteen keskellä, ohita rohkeasti muovipussit, älä säiky traktoreita tai lumiauroja, haukkuvia koiria, ilmapalloja, vesilammikoita tai muitakaan sellaisia asioita, joita ihmiset yleensä pelkäävät kuollakseen."

"Suurin osa ihmisistä kammoaa joitain tiettyjä esteratojen esteitä. Yleensä he syyttävät sinua siitä -"se ei suostu hyppäämään muuria" - vaikka asialla ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Opit tunnistamaan nämä kammotut estetyypit siitä, että ihmisesi alkaa tällaista estettä lähestyttäessä potkia sinua kovempaa ja kiskoa ohjista. Koska ihmisesi ei halua hypätä tällaisia esteitä, on ihan kohteliasta noudattaa hänen toivettaan, kunnes hän on niihin valmis."

"Kärsivällisyys, pitkäjänteisyys, suunnittelu, yhteistyökyky ja taito sietää takapakkeja ja silti jaksaa eteenpäin ovat tärkeitä ominaisuuksia ihmisesi koulutuksessa. Ennen kaikkea tarvitset uskoa siihen, että ennen pitkää ihmisesi pystyy muuttumaan."

Seuraavaksi aion hankkia miehelleni vastalahjaksi saman kirjailijan teoksen "One Hundred Ways to Live With a Horse Addict". Olen tosin varma, että miehelläni on jo ennestään tiedossaan useampi sata konstia hevosarjesta selviämiseen.

**
(Vapaasti suoritetut käännökset ovat minun tekemiäni, tarvittavin kääntäjän vapauksin)

perjantai 23. joulukuuta 2011

Jouluahdistusta

Kävelen sen ohi monta kertaa päivässä. Tekstin määrä siinä kasvaa ja kasvaa yhdessä huonon omatuntoni kanssa. Huomenna piinani on onneksi viimein ohi. Kestän vielä hetken, kestänhän?

Se on kuin kadulla vastaan tuleva feissari, joka kysyy, olenko kiinnostunut ihmisoikeuksista ja jolle vastaan, että ei kiinnosta, vaikka se ei ole totta. Kiinnostaa kyllä, mutta minulla ei vai ole aikaa jäädä keskustelemaan niistä. Minulla on oikeasti todella kiire.

Siispä ei. En putsaa hevoseni karsinaa itse jouluaaton kunniaksi. Olen pahoillani, siihen ei tule minun nimeäni.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Iloista asiakaspalvelua hevostarvikeliikkeessä

- Heippa! Voinko olla avuksi, etsitkö jotain tiettyä?
- En oikeastaan. Vaikka tavallaan tarvitsisin vaikka mitä.
- Sano vain jos voin auttaa, autan mielelläni.
- No oikeastaan voisin katsoa näin ennakkoon uutta sisätoppaloimea, uusia jalustinhihnoja, suitsia ja ratsastushousuja. En tosin ole vielä ostamassa, vähän kartoitan valikoimia.
- Esittelen mielelläni, mitä meillä on tarjolla. Katsotaanko alkuun niitä loimia?
- Katsotaan vaan. Kuinka paksuja nämä ovat?
- En tiedä. Se on kyllä tosi kestävä.
- Aha. Sen varmaan näkee täältä sisältä, jos katson itse... No jos niitä suitsia sitten, ruskeita.
- Nämä on hyvät, niissä on  tämä pull back- turparemmi.
- Sellaisia minulla ei olekaan ollut. Mikäs hyöty siitä itse asiassa on?
- En tiedä. Mutta kun niihin laittaa öljyä, ne pehmenee.
- Aha. No ehkä minä mietin vielä.
- Minkäslaiset jalustinhihnat sitten?
- Ruskeat. Tummanruskeat. Pehmeät. Venymättömät.
-Tässä.
- Nämä eivät oikeastaan ole ruskeat. Ja ovat kovat.
- Niin, niitä kyllä saa ruskeina, mutta meillä ei ole. Ne on käsityötä.
- Niin, mutta vähän väärän väriset. Nykyisetkin on väärän väriset, joten sillä on nyt vähän enemmän väliä.
- Mutta hei, auttainko sua niissä housuissa, mikäs merkki oli mielessä?
- Cavallo, mutta teillä ei taida olla...
- Ei niin, Pikeur on hyvä sekin.
- Kunhan se nousee vyötärölle, en halua lantiomallisia.
- Ai kaa-maa-laa, minusta vyötärömalli on ihan hirveä, en tykkää ollenkaan!
- Niin, mutta minä tykkään...

perjantai 16. joulukuuta 2011

Make love- not war!

Muistatko miltä tuntuu olla teini-ikäinen? Muistatko miten vaikeaa kaikki oli, miten vähän aikuisten sanomiset kiinnostivat? Pystytkö palauttamaan mieleesi maailmantuskan ja sen, miten olisit voinut nukkua koko ajan? Ja nukuitkin.

Olen pahoillani. Et muista etkä pysty. Näin vakuutti nuorisopsykiatrian emeritusprofessori Veikko Aalberg seminaariesitelmässään, jota olin kuuntelemassa joku aika sitten. Murrosiän mukanaan tuoma hormonaalinen mielen kuohunta on paikoin jopa niin rajua, että se yksinkertaisesti vain painuu pois mielestämme. Se on ihmiselämän kaoottisin vaihe ja samalla yksi tärkeimmistä kehitysvaiheista. 

Meillä ei ole todellakaan mitään hajua, miltä teinistä tuntuu. Edessämme matelee ameebamainen hajupilveen ympäröity ryhmittymä, joka nakkelee niskojaan, tuntuu juuri ja juuri pysyvän hereillä tai kasassa eikä tee mitään. Ja jos tekee, tekee väärin, tai ainakin tekee väärin kohta. Se tekee muutenkin kaiken vasta kohta. Vaatteet kestävät yllä juuri ja juuri, ja pää tuntuu olevan pelkästään koristeena. Raivostuttavaa.

Samaan aikaan me aikaihmiset vasta ärsyttäviä olemmekin: olemme tietävinämme kaiken paremmin ja nalkutamme koko ajan. Eikä meillä varmasti koskaan ole ollut elämää. Hauskaa nyt ei ainakaan. Pelkästään turhia sääntöjä, ketä kiinnostaa. Jos avaamme suumme, sanomme poikkeuksetta jotain negatiivista. Ja kyttäämme koko ajan.

Veikko Aalbergin ohje oli melko yksinkertainen. Antakaa teinien olla, mutta olkaa heille läsnä. Olkaa aikuisia. Älkää provosoituko. Keskustelkaa, sillä juuri keskustelua murroikäinen tarvitsee. Siitäkin huolimatta, että hän murahtelee takaisin eikä keskustelu tunnu keskustelulta. Tuhahtelu, mököttäminen ja selän takana jauhaminen eivät ole aikuisten hommaa, etenkin jos haluamme, että teineistä joskus tulee aikuisia -- ei vain kaltaisiamme.

Jokaisen, joka joutuu harrastuksen, työn tai arjen puitteissa olemaan tekemisissä teinien kanssa, voi olla hyvä tutustua Aalbergin tutkimustyöhön murrosiän merkityksestä ihmisen kehitykselle.  Minun silmäni avautuivat ihan uudelle tavalla häntä kuunnellessani. Aalberg kehottaa aikuisia kestämään arvostelun ja kapinoinnin, sekä pysymään aikuisina. Murrosikä on elämänvaihe, jonka on syytä tulla ajallaan ja joka – luojan kiitos – menee ohi ajallaan.

Ja sitten sen unohtaa. Mutta harva nuori unohtaa aikuisen, joka kohteli häntä tuona ajanjaksona ihmisenä – ei vihollisena.

************************************

Lue lisää aiheesta Aalbergin aihetta käsittelevistä kirjoista (Aalberg & Siimes: Lapsesta aikuiseksi) tai esimerkiksi tämän linkin kautta: http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2008/03/murrosin-haasteet-kasvatukselle.html 

maanantai 12. joulukuuta 2011

11 kg kevyempänä, samoissa vanhoissa ratsastushousuissa

Heinäkuun 20. päivä kirjoitin tänne lauseen "Laihduttaminen on tylsää, mutta itsehän söin. Nyt pitäisi syödä vähemmän."

Kannustimena minulla oli uudet ratsastushousut. Entiset nimittäin uhkasivat hajota jalkaan. Kokonaispainonpudotukseksi olin määrittänyt 13kg. Kun aloitin aiheesta kirjoittamisen, oli kiloja lähtenyt kaksi.

Nyt olen 11 kg kevyempi kuin heinäkuussa. Olen jäänyt junnaamaan kahden kilon päähän tavoitepainostani. Uusista ratsastushousuista ei ole tietoakaan, koska olen joutunut ostamaan muita uusia vaatteita. Karkeasti sanottuna XL on nykyisin M, ja entinen 42 on 38. Joitain viikkoja sitten ostin farkut, jotka ovat samankokoiset kuin rippikoulukesänä ostamani.

En oikein tiedä, miten noiden kahden viimeisen kilon kanssa käy. Olen suhteellisen tyytyväinen tähänkin painoon. Ratsastushousuni kestävät toistaiseksi koossa juuri ja juuri, mutta saumat eivät onneksi joudu koetukselle. Ehkäpä ensi vuonna on uusien housujen aika. Ainoastaan yksi asia hiukan askarruttaa.

Kiefferin istuin on alkanut tuntua entistäkin kovemmalta. Isomman hanurin kanssa oli mukavampi ratsastaa.
Näihin toppahousuihin mahduimme kaksi vuotta sitten myös kahdestaan.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Mitä ajattelin tänään

Sanotaan, että ihmisellä on kaksi perintoä: geenit ja kulttuuri. Ihmiset kasvavat omanlaisikseen siinä kontekstissa, johon heidät synnytyslaitokselta tuodaan. Ensin on kodin vaikutus, sitten tulee kavereiden vaikutus. Asuinalueella ja ympäristöllä voi olla enemmän vaikutusta murrosikäisen elämään kuin millään, mitä kotoa oppii. Ja joskus on ihan hyvä niin. Aina ei kuitenkaan ole.

On naurettavaa kuvitella, että ihminen voisi omien valintojensa perusteella muokata lapsestaan jonkunlaisen. Puolitoistavuotiaalla tyttärelläni on vahva oma tahto. Temperamenttikin vaikuttaa sellaiselta, että ensi vuosikymmenellä viimeistään hän todennäköisesti on ihan vain periaatteesta kanssani eri mieltä lähes joka asiasta. En usko voivani sisäänajaa häneen minkäänlaisia aatteita. Aatteellinen meuhkaaminen ei muutenkaan mielestäni ole aikuisen ihmisen hommaa. On tavallaan surullista, jos aikuiselle asiat ovat mustavalkoisia.

Tätä olen mietiskellyt, kun olen lueskellut uusinta -- ja ehdottomasti elämäni viimeisintä -- Vauva -lehden numeroa (12/11). Siinä haastatellaan kahta erilaista isää lapsenhoidosta. Toinen heistä on nokkelana toimittajana tunnettu Tuomas Enbuske. Toinen on Luonto-Liiton pääsihteeri Leo Stranius.

Stranius ei kerro lehdessä lapsensa sukupuolta, sillä sukupuoli ei hänen mielestään saa ohjata sitä, miten lapseen suhtaudutaan. Enbuske taas uskoo, että sukupuolettomuuden ihannointi kohdistuu nimenomaan tyttöihin ja siihen, että tyttöydessä on jotain väärää. Hänen tyttärensä pukeutuu myös pinkkiin.

Myönnän pitäväni Enbusken kirjoituksista, ja pidän niistä jopa niin paljon, että toisena haastatellun Straniuksen lapsenkasvatusperiaatteet olivat minulle kuin punainen vaatte. Ja siksi sain artikkelin lukemiseen tuhrattua viikon.Tuohduin joka kerta liikaa. Että joku ihminen voi sitten olla eri planeetalta lähtöisin! Siis eri planeetalta kuin minä. En pysty hyvällä tahdollakaan ymmärtämään, miten jonkun maailmassa aate on omaa lasta tärkeämpi.

Mutta sitten yksityiskohtiin. Ajatuskin siitä, että lapselle ei saisi antaa tuttia, koska lapsen pitää ollaa kiinni äidissä - siis tississä - on kamala! Ja lisää tulee: lasta ei saisi laittaa vaunuihin, koska kantoliina luo läheisyyden. Lasta ei saa nukuttaa omaan sänkyyn, koska perhepeti on parasta läheisyyttä. Ei häkkisängylle, ei vaaleanpunaisille vaatteille, ehdoton ei etunimille, joista käy ilmi lapsen sukupuoli. Ei. Ei. Ei.

Minussa heräsi syvästi vihaamani "odotappa vain"- ihminen.

Tekisi mieli sanoa, että "odotappa vain, kun tyttäresi (nimi on Ruska ja lapsi näyttää tytöltä) ensi kerran pyytää Hello Kitty -paitaa", kun hän haluaa kuulua joukkoon. Että "odottapa vain, se kantoliinailu ei onnistu kaikilla, vaikka miten yritetään." Ja että "odotappa vain, kun te aikuiset ette ole kahteen vuoteen nukkuneet kunnolla perhepedissä, niin tekeekö mieli vähän joustaa lapsen läheisyydentarpeesta." Entä sitten, kun lapsi tulee itkien kotiin ja kertoo, että hän jää kaikkien leikkien ulkopuolelle vain vanhempiensa periaatteiden takia? Onko se lapsen edun mukaista, jos toiminta, johon lapsi haluaisi ryhtyä ei vahingoita kuin vanhempien periaatteita?

Jatkaisin litaniaani ja kysyisin edelleen: Onko lapsen kasvatuksessa todella kyse vain lapsen biologisista tarpeista ja vanhempien aatteista, kuten haastattelusa annetaan ymmärtää? Kuinka vaihtoehtoisesti perhe voi elää ilman, että se alkaa näyttäytyä oudolta, ilman että se syrjii? Voisiko taas löytyä joku välimuoto kuin että ostetaan lapselle kaikkea tai ei mitään?

Stranius sanoo, että "usein on juuri niin, että ne, joiden pää on lapsena tungettu vessapönttöön, menestyvät aikuisena". On varmasti psyykkisesti eheyttävää ajatella näin. En silti ymmärrä, miten pään työntäminen vessanpönttöön olisi millään tavalla kummankaan edun mukaista, ei työntäjän eikä pään haltijan. Vastustan ajatusta, että tarvitaan onneton lapsuus, jotta voidaan menestyä. Minä en sitä paitsi halua lapseni olevan kummallakaan puolella. Vessanpönttöön ei laiteta mitään elävää.

Jos Pinke joku päivä tulee koulusta kotiin ja kertoo tytöstä, jolla on oudot vaatteet ja outo nimi, selitän hänelle, että maailmaan mahtuu monenlaisia ihmisiä. Ettei se ole sen tytön vika. Jollain on kaksi isää, jollain tumma iho, joku on köyhä omasta tahdostaan, joku täysin tahtomattaan. Se on kuitenkin paljon helpompaa kuin selittää lapselle, miksi pitää leikkiä jonkun kanssa, jonka erilaisuus ei ole ulkoista vaan sisäistä. Jos tyttö itse on tyttäreni mielestä outo, miten selitän sen?

Uskon kyllä, että on olemassa kasvatuksellisia perusperiaatteita, mikä luovat pohjan kaikelle: vaikka edesmenneellä isälläni oli hyvin kärkkäitäkin mielipiteitä joistain vähemmistöryhmistä, hän sanoi aina, ettei ketään saa syrjiä. Silloinkaan, vaikka nämä tuntuisivat tosi typeriltä. Se oli kultainen sääntö, joka ajoi kaiken ohi.

Niinpä luin rauhallisesti lehden loppuun ja aloin miettiä, miten kasvatan lastani suvaitsemaan niitäkin, jotka tekevät itse tarkoituksella kauhean vaikeaksi sen, että kukaan suvaitsisi heitä.

Se kun on kaikista vaikein suvaitsevuuden muoto. Myös aikuisisten maailmassa.

**************************

http://quarantie.blogspot.com/2011/08/laumasielut.html

http://quarantie.blogspot.com/2011/05/vuosipaiva.html

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Ylittämistä kaipaavia esteitä

Tintti on epäpuhdas. Miksi näin on, on pelkkää spekulaatiota.

Se saattaa olla venäyttänyt itsensä aitauksessa nyt, kun Etelä-Suomessakin on pakastanut ja liukasta. Eilen kiersimme molemmat tallia ympäröivät golfkentät, kun siihen tarjoutui ensimmäistä kertaa tänä talvena mahdollisuus. Rauhallisesti kyllä, mutta vähäinenkin lumi tuo vähän vastusta. Voi olla, että se meni jumiin siitä.

Meidän piti hypätä tänään pitkästä aikaa, mutta valmennus meni verrytelun aikana havaitsemani epäpuhtauden toteamiseksi. Olemme hypänneet viimeksi HIHS-viikolla lokakuussa. Sen jälkeen on tullut ylitsepääsemättömiä esteitä puolin, toisin ja kolmansin. Nyt oli taas Tintin vuoro. Toisaalta eipä tässä ole ollut kauheasti syytäkään treenata, sillä tiedossa ei ole mitään kisoja tai kisantapaisia. Olemme siis tehneet vaihtelun vuoksi muita juttuja.

Harmittaa silti ihan älyttömästi, vaikka tiedän ettei tällaisia juttuja voi sen kummemmin ehkäistä. Niitä nyt vain tulee. Tyhmintä olisi lakata liikuttamasta hevosta vaihtelevilla alustoilla, koska silloin tapaturmien riski kasvaa entisestään, jos hevonen ei totu katsomaan, mihin astuu.

Lähellä oli, etten kaiken lisäksi venäyttänyt itse itseäni, kun talutin Tintin pidempää reittiä maneesilta talliin. Ratsastussaappaissa on aika vähän pitoa.

Lupauduimme mukaan jouluaaton katrilliin. Tintin epäpuhtauden lisäksi sille toi oman haasteensa tänään se, että Pinke yritti pontevasti laittaa katrilliohjelmaa roskikseen. Vasta riittävän monta kertaa molempien vanhempien suusta toistettu "Älä laita sitä roskikseen, äiti tarvtsee sitä" tuotti toivottua tulosta.

Meillä joka päivä on nyt itsenäisyyspäivä. Puolitoista vuotta vanhempien tahtoa on taaksejäänyttä elämää.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Suuria saavutuksia

11-vuotiaana sain ratsastaa seurakisoja ratsastuskoululle tulleella pikkuponilla. Ponin nimi oli Monty. Sillä ei ollut kenkiä, ja ensimmäiset kuukaudet sillä oli kaksi askellajia: käyntiä pitkin ohjin, ja laukkaa ohjastuntumalla.

Monty, lentävä sirkus.
Monty oli näppärä hyppääjä, siinä ei vain ollut jarruja. Olin sille pikkuisen liian pitkä, mutta koska useimmat eivät halunneet sillä ratsastaa, koin saaneeni siihen pienimuotoisen yksinoikeuden. Olin siitä tietysti hurjan ylpeä. Sain osallistua sillä sekä este- että kouluvalmennukseen. 90-luvulla ratsastettiin paljon gramaaneilla. Sittemmin en ole niitä käyttänyt. Montyllä olen ratsastanut ensimmäiset mieleen jääneet etu- ja takaosakäännökset.

Kerrankin innareita hypättäessä Monty lähti lujaa ensimmäiselle esteelle, mutta sujahti sitten ensimmäisen ja toisen esteen välistä pois linjalta. Minä tein upean ilmalennon maahan. Loput kaksi estettä kaatuivat minun ja Montyn yhteistyöllä, kun keilasimme ne nurin ohjilla, joista pidin tiukasti kiinni ilmalentoni ajan ja vielä maahan laskeutumisen jälkeen. Opettaja sanoi, että uudelleen vaan. Ja niin mentiin.

Montyn kanssa opin ratsastamaan hiljaa, sillä se kielsi, jos ratsastaja häiritsi sitä. Tintti on samanlainen, mutta Tintissä on todella herkät jarrut. Montyn kanssa oli helppo olla tekemättä mitään, koska sitä ei tarvinnut koskaan ratsastaa eteen eikä se toisaalta reagoinut pidätteisiin. Vähän vaarallinen se oli, näin senioriratsastajan näkökulmasta. Kengätönkin vielä. Muistan, että kerran se pillastui ja liukastui asfaltille. Sen ratsastajalta murtui nilkka.

11-vuotiaana minulla oli taatusti enemmän intoa kuin taitoa. Kun minut sitten todettiin Montylle liian pitkäksi ja sain alkaa osallistua kisoihin tallin ykkösponilla, olin tietenkin vakuuttunut siitä, että olin loistava ratsastaja. Sitä paitsi opettaja oli kehunut rytmitajuani ja luontaista hyppäämistaitoani.

Yli esteiden 1992
Tietenkin saimme ruusukkeita -- poni oli yksinkertaisesti niin hyvä, että sillä kuka tahansa olisi saavuttanut mitä vain! Siksipä vuonna -92 saavutettu Etelä-Karjalan piirin ponimestaruus oli vain kisa, joka minunkin täytyi voittaa. Poni kun oli voittanut sen joka vuosi, vaikka sillä oli ollut eri ratsastaja. Olisi ollut häpeällistä, jos en olisi pystynyt siihen.

Menestys ei tunnu samalta, jos sitä ei koe ansainneensa. On ehkä pelottavaakin, jos nuorena saa ratsastettavakseen rusettikoneen. Menestyksestä voi tulla suurempi tavoite kuin itsensä kehittämisestä. Poniratsastus on aina enemmän tai vähemmän leikinomaista ja siitä hevosratsastajaksi siirtyminen on iso askel. Jos tottuu voittamaan ilmaiseksi ja harjoittelematta, miltä mahtavatkaa tuntua ensimmäiset vastoinkäymiset? Niitä nimittäin ennen pitkää tulee väistämättä eteen, harjoitteli miten kovin tahansa.

Piirinmestaruuskisan jälkeen olo oli toki ylpeä, mutta myös erittäin helpottunut: minäkin tein sen. Varjele, jos olisin epäonnistunut! Frankiella KUULUI voittaa. Frankie- the Winner! Kilpailutuloksena se toki tulee aina ja ikuisesti olemaan ykkössaavutukseni. Sen sijaan edellisenä talvena olin kokenut Monty-ponin kanssa hetken, jonka yksityiskohdat muistan paljon selvemmin kuin tuon Imatralla ratsastetun kisan.

Seurakisat HubSin maneesissa pakkaspäivänä joskus talvella -91-92. Luokka oli 60cm. Maneesin kulkuoven vieressä oli kaarteessa ristikko, jolle tulimme liian kovaa. Monty kielsi rajusti. Uusi yritys. Taas kielto. Muistan miten kiehahti: tällä kertaa me emme kiellä tästä ulos! Nyt pitää rauhoittua, ei saa tyrkätä.

Ja sillä päättäväisyydellä me pääsimme yli. Kun Monty lähti radan viimeiseen hyppyyn, riemu tulvahti lävitseni ja sitten kuulin korvissani huudon: Hyvä Anniina! Ääni kuului eräälle tallin aikuiselle, jonka mielipiteellä oli minulle suuri merkitys, mutta jonka en olisi koskaan uskonut minua huutaen kannustavan.

Maneesin ulkopuolella tuli voitonriemuinen itku. Se sisälsi puhdasta ylpeyttä omasta päättäväisyydestä ja ratsastustaidosta.

torstai 1. joulukuuta 2011

Kenen ehdoilla?

- Perheen ei kuuluisi elää lapsen ehdoilla. Aikuiset päättävät, miten perhe toimii, sanoi psykologian yliopistonlehtori meille luennolla tällä viikolla. Olen ollut täydennysopintojeni takia taas viikon Pohjois-Karjalassa.

Termistö on hankala. Se, mikä tarkoittaa yhdelle yhtä, tarkoittaa toiselle toista. En usko, että läheskään kaikki oikeasti antaisivat lasten ehtojen pyörittää arkielämää, vaikka he sanovatkin elävänsä lasten ehdoilla. Mutta mihin lehtori todella viittasi, oli se, että aikuisten pitää antaa lapsille tekemisen malli. Ei kenenkään tehtävä ole elää toisen ehdoilla ja täysin toista varten.

Kolikolla on kääntöpuolensa. Ei perhe tietenkään saa toimia yksinomaan aikuistenkaan ehdoilla ja aikuisten tarpeista käsin. Perheen on toimittava yhteiseksi hyväksi. Lasten on hyvä saada sellainen aikuisuuden malli, että aikuinen ei ole kenenkään toisen palvelija. Jokaisella ihmisellä on omat tarpeensa yksilönä. Perhe toimii, kun kaikkien tarpeet huomioidaan.

Lapsille ja kodinhoidolle omistautuminen on moderni ilmiö. Se on valinta, joka on taloudellisesti mahdollista yhä useammille. Historiallisesti se on yläluokkainen ilmiö, tosin silloin lastenhoito jäi useimmiten lastenhoitajille. Maatalousyhteiskunnassa tehtiin pitkää päivää työn parissa eikä vanhemmilla ollut lapsilleen aikaa senkään vertaa, mitä työssäkäyvillä vanhemmilla on nykyisin.

Meille luennoinut lehtori sanoi kärjistetysti, että modernin naisen haaste ei tunnu enää olevan vain uran ja perheen yhdistäminen. Nyt on yhdistettävä ura, perhe ja harrastukset. Monet meistä täydennysopiskelijoista lisäsivät siihen mielessään vielä opiskelun.

Suomalainen yhteiskunta rakentuu sille, että aikuiset käyvät töissä. Koulutusta arvostetaan. Naiset eivät ole taloudellisesti sidottuja aviomiehiinsä, koska he ovat koulutettuja ja voivat elättää itsensä työnteolla. Useat silti valitsevat kotiin jäämisen, sillä he haluavat hoitaa lapsensa itse. Voi olla, ette heillä ei myöskään ole erityisen suuria haluja mennä töihin. Valintoja voi perustella monin tavoin.

Lehtorin luento voimaannutti. Vaikka arkipaletti onkin joskus raskas pyörittää, meidän perhemme on katsonut selviävänsä siitä tässä hetkessä. En ole huolissani siitä, etten viettäisi tarpeeksi aikaa Pinken kanssa. Hän on mukanani tallilla tekemässä tallitöitä: laittamassa porkkanoita ämpäriin, järjestelemässä harjoja ja viemässä hevosia ulos. Kotona hän saa osallistua ruoanlaittoon siirtelemällä kasviksia astiasta toiseen. Emme vietä yhdessä laatuaikaa vaan ihan pelkkää aikaa.

Minä toivon, että pystymme antamaan hänelle sellaisen elämisen mallin, jossa vastuu kannetaan, töitä tehdään, eläimet hoidetaan, opiskelut opiskellaan, syöminen tapahtuu yhdessä ja siinä välissä ollaan kuin ellun kanat. Aikaa vastaan on silti vaikea taistella, joten jostain on tingittävä.

Meillä tingitään siivoamisesta.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...