sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Pieniä hetkiä huipulla

Juuri nyt toivoisin, että kouluratsastustulokseni prosenteissa ja painoni kiloissa olisivat sama lukema. Olen silti äärimmäisen tyytyväinen siihen, että ne molemmat alkavat kutosella.

Ratsastin tänään koulurataharjoituksessa parhaan tulokseni Helppo C:2:ssa. Sain elämäni ensimmäiset kaksi kahdeksikkoa sekä sen lisäksi seitsemän seiskaa, joista yksi oli istunnasta. Tintti tuntui herkältä, miellyttämisenhaluiselta ja reippaalta. Tuomarin kommenttina pöytäkirjan takapuolella luki: "Ole tarkempi keskiympyröiden kanssa. Vie ne reilusti uralle asti. Muuten ratsastat hyvät tiet ja hyvässä tempossa eteenpäin. Yleisvaikutelma suorituksesta oli erittäin positiivinen. Se oli sujuvaa ja helppoa menoa."

Kuva Antti Salonen/ PS- photo
Enpä ole ollut rataani koskaan näin tyytyväinen. Aluksi laskin tuloksekseni 67,04%, mutta tarkistuslaskenta osoitti iloni ennenaikaiseksi. Olin silti ja olen edelleen sitä mieltä, että kokonaisuus oli ihan nappisuoritus. Lopullinen tulokseni oli 63,4%.

Mikä sitä sitten laski? Kaikkien seiskojen ja kutosten keskellä pirtsakka hevoseni esitti ensimmäisellä laukkadiagonaalilla laukanvaihdon, ja toisella se tarjosi jo sarjavaihtoja. Näistä saadut pisteet 4 ja 3 laskivat prosenttejani. Peruutuksessa tulin pysähdykseen käynnin kautta, ja itse peruutus meni hätäiseksi. Pisteitä 5.

Vaikka kotimaneesista onkin kyse, arvosteltava suoritus ei koskaan mene niin nappiin kuin se treeneissä menee. Tintti oli tosi herkkänä, ennakoi ja luki minua paremmin kuin mihin tajusin varautua. Laukanvaihdot esimerkiksi tulivat yksinkertaisesti siitä, että se lähti diagonaalille innokkaasti lisäten, mitä ei olisi pitänyt esittää, ja kun otin kiinni, se vaihtoi laukan. Toisella diagonaalilla yritin skarpata ja pitää sen oikeassa laukassa, mutta nyt se oli itse jo moodissa, missä se tarjosi vaihtoja ihan omaksi ilokseen.

Suorituksen jälkeen totesimme valmentajani Petran kanssa, että hienosti meni. Fiilikseni oli muutenkin niin korkealla, että turha sitä olisi ollut pilata ryhtymällä puimaan pieleen menneitä kohtia. Niitä ehtii käydä läpi seuraavassa valmennuksessa. Kyllä jokaisen pitää saada pitää omat pienet hetkensä huipulla; ei niitä liian usein ole kuitenkaan!

Myöhemmin lenkkeilin tallilta kotiin euforisessa olotilassa. Uudet ratsastushousut ovat kolmen kilon päässä.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Minulla on unelma

"Haave. Toiveuni. Pilvilinna. Tuulentupa. esim Tulevaisuuden unelma. Unelma onnesta. Ruusuiset unelmat. Unelmien talo, sankari. Unelma toteutuu, särkyy. Vaipua unelmiin. Olla, istua unelmissaan.” Näin määritellään unelma nettisivulla http://suomisanakirja.fi

Haave on "usein epärealistiselta tuntuva toive, unelma, haavekuva. esim. Salainen haave. Vuosien takainen haave. Nuoruuden haaveet. Voitonhaave. Haave paremmasta maailmasta. Suuri haaveeni oli päästä merille. Haave toteutuu, särkyy. Asia jäi haaveeksi. Vaipua haaveisiin. Olla, istua haaveissaan.”

Jokaisella on unelma. Haltijalleen aina merkityksellinen. Unelma on ikkuna huomiseen. Jos joku väittää, ettei hänellä ole unelmia, hän ei halua puhua niistä siinä ympäristössä.

Sillä "siinä se kuvittelee itsestään liikoja. Luulee vielä pystyvänsä olympiatason suorituksiin. Vaan kyllä on näytöt sitä luokkaa, että tullaan vielä korkealta ja kovaa. Oppii siinä nöyräksi, ei haihattele turhia. Luuleeko se olevansa parempi kuin muut? Tuosta mitään tule kuitenkaan."

Onko enää mikään ihme, että me haluamme salata haaveemme ja unelmamme? Lausuessamme ne ääneen, me riisumme itsemme alastomiksi. Pala palalta paljastamme pintaamme niille, jotka katsovat meitä itse täysissä pukeissa. Luemme heidän silmistään hyväksyntää muhkuroillemme ja epätäydelliselle kokonaisuudelle. Ja olemme valmiita lopettamaan heti, jos meistä näyttää siltä, että lopputulos tulee nöyryyttämään meitä. Jos edes olemme viitsineet aloittaa.

Ei saa nauraa, tällainen minä olen. Olen tässä kertomassa, millaiseksi haluaisin tulla.

Kun ihminen uskaltaa alkaa puhua unelmastaan, hänen silmänsä saattavat alkaa loistaa tavalla, jota ei pysty sanoin kuvaamaan. Kun häntä saa kannustettua sanomaan muutaman sanan lisää, hänen poskilleen voi nousta pientä punaa, hän ehkä kääntää jo päätään pois, sillä tunnemyrsky ei anna tilaa katsoa minnekään konkreettiseen, ei todellakaan toiseen ihmiseen.

Lopulta katse palaa kuulijaan. Kulmien alta, varovasti. Nopea henkäys: tässä se nyt olisi. Minun suuri pieni toiveeni, naurettava haaveeni, uhkarohkea unelmani. Saanko pitää sen? Saanhan?

Sillä unelmasta luopuminen ei ole helppoa. Se on vaikeinta, mitä ihminen joutuu elämässään kokemaan. Ja juuri pelko unelmasta irtipäästämisen väistämättömyydestä saa meidät pitämään unelmat itsellämme. Sanomme haluavamme vain asioita, joiden toteuttaminen näyttää muiden silmissä helpolta ja mahdolliselta. Jotta kukaan ei sanoisi meille, että otit sitten vaatteesi pois, vaikka näytät tuolta, ha-ha!

Kukapa haluaisi seistä yksin ringin keskellä, kun muut ympärillä pitäisivät vaatteet visusti yllänsä.

Ulkopuolisen näkökulmasta unelmia voisi laittaa monenlaisiin kategorioihin: suuret, pienet, merkitykselliset, mahdottomat, hullut.Juuri näitä unelmia on lytätty nauramalla niiden mahdottomuudelle jo ihan alkutekijöissä. Haaveilijaa on vähätelty.

Ihmiset ottavat pelottavan paljon vapauksia julistaessaan, mikä saa ja mikä voi olla unelmoinnin arvoista, tärkeintä maailmassa. He kertovat auliisti, mihin kanssaihmiset saavat käyttää aikaansa ja ennen kaikkea mihin heidän kannattaa käyttää sitä. Yksilön valintaa korostavassa maailmassa ei yksilöllä lopulta ole lupaa sanoa, mitä hän tahtoo, koska se voi olla väärin. Jostain syystä hyötynäkökulma jää ainoaksi tavaksi määrittää elämän mielekkyyttä.

Kenellä todella on oikeus sanoa, mikä on hyödyllistä, tarpeellista, mahdotonta tai mahdollista? Usein unelma itsessään kannattelee eteenpäin, tekee muistakin elämänalueista mielekkäitä. Ihminen on onnellisimmillaan silloin, kun hän tekee jotain, missä hän toteuttaa itseään.

Kiitin kesällä valmentajaani siitä, että hän vaatii minulta kurinalaisuutta ja laittaa minut töihin, mikä tuottaa tulosta. Hän vastasi näkevänsä minun panostavan harrastukseni siinä määrin, että mikään muu kuin tosissaan tekeminen olisi ajanhukkaa ja alisuorittamista. Se oli tunnustus, jonka varassa jaksan puurtaa edelleen. Sanoin, että aina kiivetessäni hevosen selkään minä elän lapsuuden unelmaani.

”Niinhän me kaikki”,hän vastasi.

Unelmaa talutellen vuonna -90
Unelman kanssa uimassa kesällä -92

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Vapaailta

Tintin kotitallissa hevosilla on puolipäivätarhaus, mutta usein tarhaamme hevoset itse illalla uudelleen. Tintillä on tarhakaverinaan nuori tamma. Tyttöjen ystävyyden alkutaipaleella vaikutti siltä, että Tintti olisi adoptoinut tämän nuoren tamman varsakseen. Niin omistavaa ja suojelunhaluista sen käytös oli. Ensimmäisten viikkojen ajan tytöt kutsuivat toisiaan vähän väliä, koska eivät ulkoilun ohella olleet näköetäisyydellä toisistaan.


Sittemmin Tintin omistushalu on laantunut ja tyttöjen elo on rauhallista rinnakkaiseloa. Perjantaina olimme Pinken kanssa vieneet ne uudelleen ulos, ja tulin kuudelta yksikseni hakemaan niitä sisään. Tintti otetaan aina viimeisenä, koska se kypsänä aikuisena (?) jaksaa odottaa vuoroaan. Kun sitten palasin hakemaan sitä, se olikin jolkotellut tyytyväisenä aitauksen toiseen päähään, vailla aikomustakaan tulla sisään. Katseli vain rauhakseen metsänrajaan päin. Yleensä se odottaa portilla.

Odottelin rauhassa, kunnes se tuli luokseni. Vapaahetki lapsista taitaa tehdä hyvää itse kullekin.

perjantai 21. lokakuuta 2011

In these shoes

Äiti sanoi aina, ettei hameen kanssa käytetä minkäänlaisia lenkkareiksi luettavia kenkiä. Äiti sanoi, että navettavaatteet ovat erikseen eikä niitä tuoda sisälle. Äidillä oli erikseen työvälitakki, joka yllään hän käveli töihin. Tallivaatteet minun piti säilyttää ulkona, vaikka talvipakkasilla sain tietysti ottaa ne sisään lämpiämään ennen tallille lähtöä.

Koska äiti ei antanut pilata juuri mitään kenkiä tallilla, sain pyydettyä jäätävän kylmien puolinahkaisten ratsastussaappaitteni rinnalle akuankkakengiksi kutsutut Aiglen tallikengät. Anteeksi äiti; nehän eivät oikeasti olleet tavallisia kumisaappaita lämpimämmät, mutta tuolloin varsin muodikkaat, ja taisithan sinä sen ymmärtää.
Lenkkarit juoksemiseen ja vaelluskengät, jotka alunperin hankin opiskeluaikana arkeologisia kaivauksia varten.
Kävelin taannoin Pinken kanssa käsi kädessä korttelia ympäri. Olin pukeutunut tuulipukuun ja jalassa minulla oli kumisaappaat. Normivaatetus näillä leveysasteilla. Vaan toisin oli aikoinaan tuolla naapurikaupungin puolella. Opiskeluaikana työskentelin nimittäin erään tovin lapsenhoitajana.
9 cm koroilla voi mennä naimisiin.
Leikkipuistossa törmäsi äitivaatetuksen koko kirjoon, ja ihan kaikki eivät näyttäneet uskovan sään mukaisesti pukeutumiseen. Osa taiteili pehmeällä hiekalla korkokenkineen ja lyhyine hameineen. Kasvoilta saattoi lukea katseen, joka toivoi Cecilian pian lopettavan hiekkakakkujen teon, jotta päästäisiin lattekahvilaan. Hiekkakakku hiekkakakun jälkeen laimeni nylonäidin kasvoilta kannustus.
4cm korkkarit jalassa voi toimia osakunnan laulunjohtajana.
Patsastelinpa minäkin Kallion leikkipuistoissa farkuissa, jotka eivät varsinaisesti olleet nannylle ne käytännöllisimmät ainakaan syyssateilla, mutta silti kaukana hameista ja korkkareista. En voinut kuvitellakaan esiintyväni tuulipuvussa. Olin 22-vuotias ja vahvasti sitä mieltä, että jos minun täytyy päivän aikana esiintyä muuallakin kuin leikkipuistossa, en aio kuljeskella urheiluvaatteissa. Pukeutumiseni sai siis noudattaa sitä linjaa, mitä aioin tehdä työpäivän jälkeen. Edelleen olen siinä mielessä samaa mieltä, että urheiluvaatteissa ei esiinnytä muualla kuin urheillessa. Olen kuitenkin huomannut, että vaatteita voi kätevästi vaihtaa myös kesken päivän.
Aikoinaan nämä korkkarit kestivät opiskelijan kuukausibudjetin juuri ja juuri, mutta eivät liukkaalla kalliolla kävelyä.
On oikeasti melkoista hulluutta olla pukeutumatta muuten kuin sään mukaan. Säätilan näkee katsomalla ulos. Jos se pääsee yllättämään, on syytä katsoa peiliin ihan muussa mielessä kuin siinä, näyttääkö superhyvältä vai ei.

Lenkkarit jalkaan lenkkipoluille, saappaat jalassa metsään rämpimään, pikkukengissä juhliin, talvikengissä pakkasella ja sandaaleissa kesähelteellä. Ulkoiluun ulkoiluvaatteet, juhliin juhlavaatteet ja urheiluun urheiluvaatteet.

Nimittäin ei ole olemassa jokapaikanvaatetta, jokasääntakkia tai kaikkiin tilanteisiin sopivaa pukeutumistyyliä, ellei sitten koe tyylikseen olla alipukeutunut, ylipukeutunut, välinpitämätön, tyhmä tai mauton. Mikään vaate ei ole kuin shampanja, joka sopii kaikkeen. Ja jos totta puhutaan, niin mielestäni on viininasiantuntijoilta käsittämätöntä  kaiken sen "Chardonnay vaatii tällaisen tietynlaisen lasin päästäkseen oikeuksiinsa" -jargonin jälkeen väittää, että karjalanpaistin kanssa sopii juoda shampanjaa. Juokaa korkkareissanne. Minä juon kotikaljaa tai maitoa.
Kumisaappaat ovat nykyisin katu-uskottavat jalkineet.
Jotkut saappaat kulkevat aina mukana auton takakontissa, josta vaihdan ne jalkaani viedessäni hevosia aitaukseen töiden jälkeen. Aitauksen portilla on melko hyödytöntä keskustella hevosen kanssa siitä, kumpi kastelee kenkänsä. Yleensä kumpikaan ei haluaisi.
Puolinahkaisten ratsastussaappaiden jälkeen tällainen ratsastuskengän ja minichapsien yhdistelmä olisi minusta ollut teini-ikäisenä hieno. Nämä ostin, kun aloitin ratastamisen uudelleen.
Ratsastan nahkasaappaissa tai nahkaisissa ratsastuskengissä. Yritän muistaa vaihtaa jalkaani kumisaappat aina, kun alan pestä hevosta. Ratsastusjalkineet säilytän tallilla.

Kokonahkaiset ratsastussaappaat, hankittu viimeisimmän kesätyöni palkkarahoista.
Auton takakontissa kulkee mukana myös Pinken kurahousut, jotka usein laitetaan ylle tallille mentäessä. Ne ovat eri kurahousut kuin muuten käytettävät, samoin kumisaappaat. Ihan turha kastua, ihan turha palella. Eikä tarvitse haista hevoselle muualla kuin tallilla. Varusteita saa kaupasta, asennetta ei.

Ehkä Pinkelle tarttuu tästä takkiin jotain. Vaikka jossain välissä hänellä on oma aikansa olla epäkäytännöllinen. Ja teini-ikäinen. Vähän kuten äitinsä, jonka elämässä teräskärkiset maiharit talvipakkasella, repaleiset farkut, pipottomuus ja lyhyiden hameiden kanssa käytettävät ylipolvensukat olivat jotain, minkä vuoksi kuolla.
Kahdeksan vuotta käytössä ja silti vielä jokseenkin kunnossa.
**********************
P.S. Uudenvuodenaattona vuonna 1995 oli loskasää. Ystäväni kanssa laitoimme kaupungille lähtiessämme muovipussit jalkoihimme villasukkien päälle, ja teippasimme ne nilkan ympäriltä kiinni. Sitten kengät jalkaan. Säilyi sekä tyyli että kuivat jalat! Tosin yöllä kotiin tultuamme lämmittelimme kohmeisia jalkoja kuuman veden alla. Pisteli vietävästi!

P.P.S Tiesitkö, että nyt voit olla supermuodikas ja vetää jalkaasi ne vanhat puolinahkaiset ratsastussaappaat töihin mennessäsi. Aina joku uusinta Gloriaa lukenut voi erehtyä luulemaan niitä Max & Co.:n tämän talven uutuuskumisaappaiksi.

torstai 20. lokakuuta 2011

Kevyempää ravia

Syyskuussa opettelin uudelleen keventämään. Se sai alkunsa liinatunnilta. (taustaa tälle jutulle wikipediasta)

Hevosen sanotaan sietävän paremmin rentona hölskyvää kuin jäykkänä puristavaa ratsastajaa. Opettelin minimalistista kevennystä ensin liinatunnilla, mutta sen jälkeen menin maastoon harjoittelemaan. Tuntui typerältä opetella olemaan niin rentona, että antaa vain hevosen liikkeen pompauttaa takapuolta ylös satulasta. Etenkin, kun on yrittänyt vuosikaudet saada itsensä näyttämään satulassa elegantilta ja liikumattomalta. Olo oli kuin alkeiskurssilaisella ja fiilis sen mukainen: älkää naurako minulle! Mutta koska Tintti reagoi tähän hölskyttelyn ravaamalla entistä innokkaammin, oli helppo jatkaa harjoituksia: sehän selvästi kertoi, että en häirinnyt sitä!

Ratsastuksessa on helppo kuvitella tekevänsä oikein ja siksi valmentaja on korvaamaton apu. Ratsastajasta voi tuntua, että hän siirtää jalkaansa vain sentin, mutta todellisuudessa hän siirtää sitä 20cm. Sen näkemiseen tarvitaan ulkopuoliset silmät. Ratsastaja nimittäin voi varpaansa asentoa muuttamalla muuttaa hevosen liikkeen suunnan ihan toiseksi.

Mutta minä siis menin piiloon metsään opettelemaan keventämistä. Kroppa ei tuntunut olevan missään kontrollissa, ja vaikka miten yritin selittää itselleni olevani oikealla asialla, sen näyttäminen julkisesti nolotti! Jossain vaiheessa kroppa sitten alkoi rentoutua, mennä hevosen liikkeen mukana ja jäntevöityä sitä kautta uudelleen. Pari viikkoa harjoiteltuani kysyin estevalmentajalta, näyttääkö tämä vielä ihan typerältä. Hän vastasi, että ei ollenkaan. Kun sitten kävin katsomassa meitä maneesin peilistä tajusin, että NYT minä kevennän oikein. Ravi näyttää nimenomaan kevyeltä, ei raskaalta.

Ratsastus on oivalluslaji, ja minun oivallukseni oli kevyessä ravissa lakata ajattelemasta itseäni ylös satulasta. Joka kerta, kun aikomukseni oli vanhaan tapaan nostaa takapuoleni satulasta, ajattelinkin sitä alaspäin. Annoin sen silti nousta liikkeen mukana. Kun takapuoleni tällä tavoin alkoi liikkua hevosen ehdoilla, se teki liikkumisen hevoselle helpommaksi. Aloimme olla yhteisessä tasapainossa.

Ja nyt tuntuu hyvältä, vakaalta ja helpolta. Ja se kuulemma näyttää siltä. Tintti reagoi kaikkeen kulkemalla paljon rennompana kuin ennen. Sekä liinassa ratsastamisella että metsäharjoittelulla on oma osansa siihen, että valmentajani Petra on saanut sanoa kropastani lauseen ”upeaa, nyt ei liiku mikään!” Juuri siihen tähdätään.

Uusi tapa keventää laittaa itse asiassa vatsalihakseni vanhaa tapaa kovempaan työhön, sillä nyt minun on pidettävä keskivartalossa erilainen staattinen jännitys kuin ennen. Tavallaan kevyt ravi ei lähde enää jaloistani, jotka nostavat minut satulasta joka toisella askeleella, vaan vatsalihaksistani, jotka pitävät minut koko ajan kiinni hevosen liikkeessä. Jaloilla keventäminen irrotti minut hevosen liikkeestä, jolloin liikkeestä hävisi rentous.

Ehkä tämä vatsalihasasia on osasyynä siihen, että pudottamani 9kg painoa on kaventanut vyötärönympärystäni tähän mennessä melkein 20cm. Se on melko paljon!

torstai 13. lokakuuta 2011

Dear Eki!

Ciao ja Tsau!

Olet ainoa, jonka puoleen uskallan kääntyä näissä kysymyksissä. Olen ihan varma, ettei kavereillani ole näitä samoja ongelmia, joten he tuskin tietävät tästä mitään. Äidiltä en voi kysyä, koska minua nolottaa eikä se kuitenkaan tajua.

Onko fiksua antaa lapsen sännätä kuravaatteet päällä vesilätäkköön tallinpihassa, jos vaihtoehtona on turpoavaa rehua sisältävän rehusäkin laskeminen vesilätäkköön? Säkki maksaa yli 20 euroa ja lapsen saa kuitenkin pestyä.

Kuinka paljon pienen lapsen on soveliasta syödä raakaa pullataikinaa? Entä aikuisen?

Voidanko olettaa, että hevosten rehuporkkanat ovat tervellistä syötävää myös pienelle lapselle, jos olen itsekin syönyt niitä koko elämäni enkä ole juuri koskaan sairas?

Tiedätkö, miten muovinen numeromagneetti saadaan pois höyryuunin vedentäyttöaukon putkesta? Olen turhaan etsinyt manuaalista kohtaa "numeromagneettien joutuminen vedentäyttöaukkoon." Onko vaarallista, että niitä on siellä? Voinko käyttää uunia normaalisti?

Nimim. Huolestunut äiti -79

P.S. Olenko läski, kun olen 167cm/70,5kg? Toissaviikon työpsykologisen soveltuuvuustutkimuksen mukaan olen normaali.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Näkyvästi maastoon

Tähän aikaan vuodesta valoisat tunnit vähenevät, joten työssäkäyvän ihmisen on mahdollisuus maastoilla kunnolla vain viikonloppuisin. Pian on kuitenkin edessä se masentava pätkä vuotta, jolloin maa menee jäähän, eikä kunnollinen maastoilu onnistui  hetkeen viikonloppuisinkaan. Kun lumi viimein sataa, kaikki tuntuu muuttuvan kertaheitolla. Hevosen kanssa liikkuessaan muistiin tallentuu joka vuodelta se ajankohta, milloin lumi sataa. Viime vuonna ensilumi jäi maahan marraskuun puolivälissä.

Olen huomannut näiden vuosien aikana, että Tinttiä ei kannata viedä maneesiin kuutena päivänä viikossa. Kun pari viikkoa sitten jouduin sateiden ja pimeyden takia ratsastamaan sisällä arki-iltoina, Tintin askel alkoi kummasti vetää metsään päin myös säkkipimeällä ja sateessa. Olen ottanut tavakseni pyrkiä kuuntelemaan sitä.  Se on tamma, ja tammaa pitää kohdella vähän silkkihansikkain.

Tintti kannattaa pitää tyytyväisenä, jos sen kanssa meinaa tehdä yhteistyötä. Siispä se maastoilee mahdollisuuksieni mukaan kolmena päivänä viikossa. Ja kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, maastossakin voi tehdä töitä eikä vain humputella. Tintti on jokapaikanhevonen ja tekee vaihtelevasti kaikkea kaikkialla.

Sunnuntai-iltapäivänä klo 14.00. Kumpi näkyy paremmin: hevosen etu- vai takapää?

Lehdet tippuvat ja Tintin askel on kevyt ihan joka suuntaan: eteen, sivulle ja tarpeen tullen taakse, eli kääntymään 180 astetta, yleensä nopeasti. Maastoilukaveri helpottaisi reipasta etenemistä. Nyt Tintin on aina oltava varma, ettei mutkan takana ole mörköjä, ja se voi yrittää täyskäännöstä hetkenä minä hyvänsä.

Jos ei liikkuisi hevosella, kiinnittäisi paljon vähemmän huomiota sellaisiin ympäristössä esiintyviin muutoksiin kuten vaihdettuihin postilaatikoihin, siirrettyihin hiekoitushiekkalaatikoihin tai vaikkapa erikoiseen paikkaan parkkeelattuun autoon.

Eikä sitä esimerkiksi ajattelisi, että tämä puun ympärille kiedottu kumirengas voisi hyökätä kimppuun kuin käärme.

Jos ympäristö on jännittävä, tulee lenkkeillessä vielä kovempi hiki. Tosin tämä hevonen kaipaa kipeästi klippausta. Heijastinloimen huono puoli on heikko hengittävyys.

Viipurilaiset villapolvisukat.

Golfkenttä. Lumien tuloa ja huoltoteille pääsemistä odotellen.

Tallinpihassa klo 15.40. Raukean tyytyväisenä. (tosin näyttää kyllä tässä rättiväsyneeltä)
Parin vuoden takaista maastoilua tämän linkin kautta:
http://quarantie.blogspot.com/2009/10/tunnelmakuvia-maastoreissulta.html

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...