perjantai 30. syyskuuta 2011

Että hyvää päivää!

Syksyllä ratsastusreittiemme varrella kyykkii paljon sienestäjiä ja marjastajia. Joskus heitä ei oma silmä metsästä erota, mutta hevonen yleensä kiinnittää huomiota epäilyttävään liikehdintään puskassa.

Hevonen on suhteellisen säikky saaliseläin. Kun ihmiset näkevät hevosen lähestyvän, he yleensä yrittävät olla säikäyttämättä sitä. Joskus hyvä tarkoitus kuitenkin näyttäytyy huonona tapana toimia. Useammankin kerran olen huudellut paikallaan pomppivan hevosen selästä jonnekin puskaan, että "jos siellä on ihminen, niin tuletko esiin, niin tiedän, mitä tämä hevonen ihmettelee." Sitten puskasta nousee nolona marjastaja, joka hyvää hyvyyttään ajatteli vain olla hiljaa paikallaan, hevosta säikäyttämättä.

Useimmiten ihmiset eivät tarkoita pahaa, he vain toimivat parhaan ymmärryksensä mukaan. Tällainen esimerkki voisi olla pyörän pirikellolla ratsukolle olemassaolostaan ilmoittava vauhdikas pyöräilijä tai autolla tööttäävä kuski. Hyvää tarkoitti sekin mönkijäkuski, joka kyllä sammutti monkijänsä hevosen nähdessään hevosen tulevan, mutta käynnisti sen uudelleen saman tien, kun hevonen oli päässyt ohitse. Siinä mentiin hetki vähän lujempaa.

Mutta kyllä hevoskuskitkin ovat ajattelemattomia. He eivät käytä heijastimia maastoillessan, koska ajattelevat, että toki he valoisalla näkyvät. Se taas voi johtua siitä, että he eivät aina itse autoile niitä teitä pitkin, joilla ratsastavat eivätkä he siksi osaa kuvitella, miten huono näkyvyys on autoilijan kannalta ja miten hyvin ratsukko oikeasti maastoutuu tien laitaan.

Lienee selvää, että molemmilla osapuolilla on ryhdistäytymisen paikka, sillä muuten seurauksena voi olla pahaakin naapurustoriitaa. En haluaisi uskoa, että kukaan tahallaan haluaa vauhkoonnuttaa hevosta tai ratsastaa piilossa tien vieressä niin, ettei häntä näy. Silti näin näyttää tapahtuvan, ja siksi ihmiset sanovat, että heitä ärsyttää ratsastajat, jotka luulevat omistavansa kaikki tiet tai heitä ärsyttää autoilijat, jotka eivät ymmärrä hiljentää hevosten kohdalla.

Hevonen itsessään herättää ihmisissä kunnioitusta. Auton allekaan ei kukaan tahdo jäädä. Mikä sitten keinoksi? Ainakin voisi aloittaa näkyvyydestä. Heijastimia ei yksinkertaisesti voi olla liikaa. Sen jälkeen elämää voisi helpottaa, jos lakkaisi ajattelemasta muiden ihmisten tarkoittavan aina pahaa. Hevosia tuntematon autoilija saattaa vilpittömästi ajatella, että jos hevosen kanssa tullaan autoteille, hevonen on tottunut autoihin eikä säiky pienestä. Jos vastapuoli on toiminut hyvää tarkoittaen, mutta onnistunut toimimmaan typerästi, ei ole yleensä kovin hedelmällistä aloittaa siitä mojovaa riitaa tai haukkua ketään tyhmäksi. Sitä lopulta harmittaa eniten, kenelle vahinko sattuu.

Joskus voisi kokeilla ihan sellaista perinteistä: hymyä ja tervehtimistä. Pikku hiljaa voi laajentaa tervehtimisreviiriään tuntemattomiin lenkkeilijöihin, koiranulkoiluttajiin, marjastajiin ja sienestäjiin, pyöräilijöihin ja sitten ihan niihin autoilijoihin. Kun on oikein rohkaistunut, voi vaihtaa pari sanaakin. Voi kiittää ratsukon huomioimisesta. Tai sanoa vaikka, että sinulla on kivan näköinen koira. Sillä mikäs elukkaihmistä onnellisemmaksi tekee kuin se, että saa kuulla kehuja eläimestään. Niitä seuraa ihan varmasti myös hevosestasi, jos itse aloitat. Jos tämä tuntuu tosi hurjalta, voi aloittaa harjoittelemalla ihan vaikka vastaantulevien kanssaratsastajien moikkaamista.

Kun ihmiset hymyilevät toisilleen useammin, myös ikävien asioiden käsittely helpottuu. Tiedättehän, että koppavia ihmisiä on valitettavan helppoa kohdella ikävästi; vaikka kaasuttamalla ohi vähän lujempaa. Hymyn nähdessään se joku voi pysäyttää autonsa ja kysyä, miten hevosia oikeastaan kannattaakaan ohittaa. Koska olet hymyillyt ja tervehtinyt häntä ylhäisestä korkeudestasi, hän uskaltaa tehdä niin.

Olenpa saanut kokea senkin, että maastolenkillä rekkakuski hiljensi jo kaukaa. Ei ollut pimeää, mutta oli talvi. Kohdallamme hän pysäytti  ja halusi kiittää siitä, miten hyvin me näyimme. "Komea hevonen, onko se tamma?"  Näin jälkikäteen mietittynä, enpä muuten tajunnut kehaista, että hieno rekka sinulla...

Tallinpihassa varusteillemme oli kuitenkin naureskeltu, että eipä ihme, ettei tuo hevonen halua lähteä tallinpihasta, kun on tuon näköiseksi puettu. Meillä oli siis heijastinloimi, hevosella heijastava rintaremmi, heijastimet suitsissa, jalustimissa, raipassa ja suojissa. Minulla oli heijastinliivi ja kypäräheijastin, toppahousuissa oli sivuheijastimet. Tällä varustuksella ei ole tarvinnut juuri valittaa autoilijoista, jotka eivät huomioi hevosia.

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, sanoi isäni aina.

Tämä kuva otettiin tallinpihassa klo 19.45, kun palasimme lyhyeltä maastolenkiltä ilman satulaa. Ulkona näytti vielä melko valoisalta, mutta tässä vaiheessa heijastimia oli jo liian vähän. Otsalamppuni ei ole tässä kuvassa päällä.
*********************

Olin kirjoittanut tämän jutun jo aikaisemmin, kun tallikaveri jakoi Facebookissa autoilijoille suunnatun Youtube-linkin turvallisesta tavasta ohittaa hevonen maastossa. Katso se täältä ja huomioi sekin, miten huonosti hevonen näkyy autoilijalle, vaikka on valoisaa. Ja heijastimet.
http://www.youtube.com/watch?v=RA8mzjHocpI&feature=share

Hyvän heijastinloimen saa vaikkapa Horzesta. Tässä sellainen käytössä: http://anutus.wordpress.com/2011/09/25/be-prepared/


sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Mitä tänään syötäisiin? -5kg uusiin housuihin

Painonpudotukseni tuntuu junnaavan paikallaan, joten lisäsin liikunnan määrää. Tiedän, että tämä kuuluu asiaan, mutta onhan se masentavaa, kun vaaka näyttää samaa lukemaa tai lukema laskee vain vähän. Onneksi vaatteet kuitenkin löysistyvät.

Ratsastamisen lisäksi olen todellakin viime aikoina lenkkeillyt, myös vaunujen kanssa. Osallistuin työpaikan liikuntailtapäivänä sekä aerobiciin että spinningiin. Opiskeluviikkona Joensuussa kävin lenkillä kahdesti. Olen pyrkinyt huolehtimaan siitä, että syön itselleni riittävästi polttoainetta liikkumiseen. Into liikkua on suhteellisen kova, mutta olen päättänyt malttaa mieleni ihan jo penikkataudin pelossa. Murrosikäisenä sain sen riesakseni, ja sen jälkeen lähinnä vain välttelin lenkkeilyä.

Eräässä karppausblogissa oli esitelty perusruokalista, mitä kaupasta ostetaan. Se piti sisällään erilaisia kaaleja, pekonia, jogurttia, avokadoja, voita, kuohukermaa, smetanaa ja kananmunia. Siinä on paljon sellaista, joiden maku nousisi minun kohdallani ylös pitkin ruokatorvea ratsastaessa tai lenkkeillessä.
Muskottipähkinällä ja sulatejuustolla ryyditettyä lohikeittoa. 250 kcal/ Teema -lautasellinen.
Meidän perheen ostoslistalla on edelleen ruisleipää, täysjyväpastaa, puuroa, weetabixia, rasvatonta maitoa,  lihatuotteita (marinoimattomia nykyisin) , lohta tai vastaavaa kalaa, salaatteja ja muita vihanneksia, perunoita, yrttejä, juustoa, leivänpäällyskinkkua, mysliä ja maustamatonta jogurttia sekä hedelmiä. Syömme myös maitorahkaa ja viiliä. Riisin sijaan syömme nykyisin usein ohrasuurimoita.

Syön kaksi lämmintä ateriaa päivässä ja muutaman välipalan. Lounaani on ihan tavallista kouluruokaa. Se ei ole huonoa, vaikka sitä kaikkialla haukutaan. Se ei ole läheskään niin rasvaista kuin työpaikkaruokaloiden ns. monipuoliset ja laadukkaat lounaat, joissa ruokailija joutuu ihan toisenlaisten houkutusten eteen. Sitä paitsi monipuolisuus on melko kaukana siitä, että voit joka päivä valita lautasellesi yhtä ja samaa lempiruokaa. Opettajilla on tässä mielessä helppoa, sillä valinnan mahdollisuus on kasvis- tai liharuoka: tänään syödään jauhelihakeittoa. Huomenna syödään makaronilaatikkoa. Sitten on listalla merimiespihviä tai linssipataa. Näkkileipää, maitoa ja salaattia joka aterialla. Viime viikko yliopiston ruokalassa oli ihan toisenlainen houkutusten keidas.

Päivällinen meillä syödään klo 17.00. Nykyisin olemme syöneet usein italianpataa ja muita vastaavia pataruokia. Yhtä usein saatamme syödä keittoja ja kastikkeita. Lihan ja kalan sijasta käytämme välillä soijasuikaleita, soijarouhetta tai syömme pelkkää kasvisruokaa. Meillä syödään kahvin kanssa päivällisen jälkeen usein suklaata, jäätelöä tai pannaria. Punnitsen kotona kaiken, mitä syön.

Kun olen tarkkaillut omaa painonkerrytyshistoriaani, se menee seuraavasti: ensin tulivat opiskelijan bilekilot, jotka pysyivät, vaikka yliopistoliikunann jumppatarjontaa tuli hyödynnettyä helposti parikin tuntia päivässä. Valmistumisen jälkeen ja tulojen lisääntymisen myötä alkoi kertyä elintasokiloja. Olut ja roskaruoka vaihtuivat hyvään ruokaan. Sitten tulivat raskauskilot. Nyt voisin tietysti selittää, että pienen lapsen äitinä minulla ei ole aikaa laihduttaa, vaan minun yksinkertaisesti täytyy syödä koko ajan.

Ratsastus on siitä jännittävä laji, että tässä ei riitä yksistään fyysinen tai henkinen jaksaminen, koska samanaikaisesti pitää koordinoida sekä täydellistä keskittymistä että lihaksistoa. Homma ei pelitä alkuunkaan väsyneenä, nälkäisenä, verensokerit alhaalla tai itseasiassa millään tavalla, milloin suorituskyky on merkittävästi alentunut. Ratsastus ei ole laji, jossa heitetään aivot narikkaan ja annetaan väsyneen kropan viedä voittaja maaliin. Niinä päivinä, kun olen menossa ratsastamaan pidän huolen, että syön sen päivän 1300 kaloriani ennen ratsastusta. Kotiin tultuani syön iltapalaksi leipää tai puuroa. Se on hyvinkin se määrä, minkä ratsastus kuluttaa.

Uusimmassa Hippoksessa (5/11) julkaistun artikkelin mukaan ratsastus on kestävyysurheilua, jossa ratsastajalta palaa kaloreita tunnin treenin aikana jopa 1000. Lajina se on verrattavissa kuormittavuudeltaan esimerkiksi koripalloon. Toki me kaikki kuitenkin ymmärrämme, että näitä molempia lajeja voi treenata hyvin erilaisilla tehoilla. Jos käyn heittämässä tunnin maastolenkin kävellen, en voi mennä kotiin syömään pussillista sipsejä; kevyt pallon heittely koriin ei sekään polta pitsakaloreita.

Itse asiassa laskekaa siitä, että toissaviikolla aerobic, keskiraskas spinning ja illan kevyt ratsastus kuluttivat yhteensä noin 800 kcal. Liikkumalla ei kukaan itseään laihduta, jos meinaa syödä mitä tahansa. Sen sijaan liikkuminen edesauttaa sellaisten ruokien valitsemista, jotka sulavat, antavat pitkäkestoista energiaa eivätkä tule hissinä ylös.

Tärkeä apuvälineeni: ruokavaaka.
Ruoansulatus ei vaivaa, kun pistää puuron sekaan pellavansiemenrouhetta. Vatsasyistä sitä syötetään hevosillekin, miksei myös niiden omistajille. Itse asiassa hevosenruokadieetti ei ole ollenkaan hullumpi: porkkanoita, täysjyväkauraa, omenoita, pellavaa, tarvittavat vitamiinit, monipuolista liikuntaa, riittävästi lepoa ja palautusta.

perjantai 23. syyskuuta 2011

Opetusta vai ohjausta?

Takanani on ensimmäinen kymmenestä täydennysopintoihini kuuluvasta lähijaksoviikosta Itä-Suomen yliopistossa. Opintoni kestävät työn ohessa seuraavat puolitoista vuotta. Ilmeisesti mikään ei voi estää minua ajautumasta elämässäni vielä kovempaan ruuhkaan.

Siitäkin huolimatta, että koulutukseni lähtökohtana on ”laaja-alainen, yksilön elämänkulkuun integroituva ohjausasiantuntijuus, jossa toiminta-alueena on erityisesti koulutusorganisaatioon kytkeytyvä opinto-ohjaus”, päässäni on koko viikon raksuttanut myös ajatus siitä, miten tätä kaikkea voisi hyödyntää ratsastuksen suhteen. Ohjauksen teoriapohja kun on joka tapauksessa sovellettavissa myös ratsastuksen ohjaukseen.

Ratsastaja on kenen tahansa opiskelijan tavoin yksilö, joka rakentaa omaa oppimistaan oman historiansa ja minäkuvansa mukaisesti. Olen tällä viikolla miettinyt paljon niitä merkityksiä, joita sanojen "ohjaaja" ja "opettaja" välillä on.

Koulussa opettaja on perinteisesti se joka sanoo, mitä tehdään. Opettajan tavoitteet on kirjattu valtakunnalliseen opetussuunnitelmaan, jonka mukaan edetään. Opetussuunnitelma ei juuri anna mahdollisuutta luistaa siitä, mitkä tavoitteet minkäkin kouluasteen opetukselle on määritelty.

Ohjaajan tehtävänä sen sijaan on ottaa lähtökohdaksi ohjattavan oman tilanne, osaaminen ja tavoitteet hiukan eri katsantakulmasta. Hänhän enemmänkin auttaa opiskelijaa hallitsemaan opiskelun kokonaisuutta ja muodostamaan tavoitteita. Mutta miten tämänkaltainen ohjaaja/opettaja -jako voisi näkyä ratsastuksen taitoja opeteltaessa? Ja tarvitaanko jakoa?

Muun muassa Hevostalli.netin ratsastussivustoa lukemalla on noussut mieleen kysymys, miten paljon ratsastuskoulujen oppilailta menee opetusta yli ymmärryksen? Voidaanko silloin puhua ohjaamisesta, jos ratsastaja ei uskalla kysyä, mitä hänen pitäisi tehdä ja opettaja ei huomaa tai välitä, että ratsastaja ei saa tehtyä ohjeiden vaatimalla tavalla? "Leipäratsastuksenopettajia" lienee heitäkin; kirjaimellisesti hommiinsa leipääntyneitä.

Tämä on tuttua myös koulumaailmasta. Opettajan on tietenkin helppo tässä vaiheessa todeta, ettei oppilas viitsi. Hänhän on ”opettanut” asian jo monta kertaa. Vanhaa filosofiaa voitaisiin hyödyntää tässäkin kysymällä, jos opettaja on opettanut, mutta oppilas ei ole oppinut, onko mikään niistä tavoitteista toteutunut, joita opetustilanteelle on määritelty?

Olisiko ratsastustunneilla mahdollista ryhtyä viljelemään ohjauksen kulttuuria? Varmasti jokainen ratsastuksenopettaja olisi siihen valmis. Mutta jos ratsastustunnilla on lähemmäs 10 oppilasta, ei siihen taatusti ole aikaa. Ajanpuute ja suuret ryhmäkoot ovat kaiken koulumaailman ikuinen vitsaus, joka tuntuu vievän pois kaiken yksilöllisyyden. Kun asia on opetettu, eli tehtävät asiat on selitetty, olisi syytä tarkistaa miten oppilas on asian ymmärtänyt. Vasta sitten voitaisiin mennä eteenpäin kun voitaisiin todeta oppimista tapahtuneen. Mutta tässäkin raha on se, mikä ratkaisee: vakituisella hevosella valmennuksiin osallistuva pääsee nauttimaan aivan erilaisesta ohjauksesta, sillä hän saa keskittyä itseensä, tuttuun hevoseen ja useimmiten nautiskelee opettajan jakamattomasta huomiosta. Yksityisoppilas on totta kai aina eri asemassa.

Joitain vuosia sitten erään ratsastuskoulun tunneilla toisella puolen Suomea opettajalla oli aikaa vaihtaa tunnin päätteeksi  jokaisen oppilaan kanssa muutama sana siitä, miten nämä olivat kokeneet suoriutuneensa ratsastustunnilla. Se tuntui hienolta, sillä oman oppimisen arviointi ratsastustunnin päätteeksi oli ainakin minulle silloin uutta. Tunsin itseni arvokkaaksi, sillä yhtäkkiä se, miten minä itse koin ratsastamisen tuntuikin olevan keskipisteessä; sitä paitsi olinhan koko tunnin kuunnellut, miltä ratsastukseni oli näyttänyt ratsastuksenopettajan silmissä.

"Mitä minä olen tänään oppinut" on hyvä kysymys.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Puolinahkaiset ratsastussaappaat

Lapsena pyöräilimme luokkakaverin kanssa säännöllisesti maataloustavaraliikkeeseen hypistelemään ratsastusvarusteita. Haaveilimme omista hevosista, silittelimme kokopaikkaisten ratsastushousujen pintoja, hypistelimme riimuja ja riimunnaruja. Autuutta olisivat olleet mustat, kiiltävät ratsastussaappaat.

Muistan aina hintalappuun piirretyn summan, 225mk. Tiesin kysymättäkin, mitä vanhempani siihen sanoisivat.

Olin 11-vuotias ja vaihtanut juuri ratsastuskoulua. Uudella ratsastuskoululla oli maneesi, hiukan kalliimmat ratsastustunnit ja yhä useammilla ratsastajanaluilla jalassaan kumissaappaiden sijaan oikeat, puolinahkaisiksi kutsutut ratsastussaappaat. Mustat nokialaiseni hävettivät. Vanhempani eivät tietenkään millään tajunneet, mikä niissä oli vikana. Ehjät saappaat.

Olin aloittanut ratsastuksen isosiskon esimerkistä jo 9-vuotiaana. Olin käynyt kaksi vuotta ratsastustunneilla, joiden aikana minulle oli aina määrätty taluttaja. 11-vuotiaana kuuntelin kateellisena, kun luokkakaverini olivat käyneet ihan oikean ratsastuksen alkeiskurssin ja päässeet laukkaamaan. Oli loppukevät ja tuon toisen ratsastuskoulun kesätunneilla olisi varmasti tilaa. Äidin olisi suostuttava ilmoittamaan minut sinne. Ja äiti suostui! Edellisellä tallilla minua hävetti kertoa totuus, joten muistan sydän pamppaillen valehdelleeni, että keskeytän tunnit, mutta vain kesäksi.

Sain kokemuksen laukkaamisesta heti ensimmäisellä tunnilla. Minulle - jo kaksi vuotta ratsastaneelle - oli annettu hevoseksi hiljattain tallille tullut iso hevonen. Hevonen säikähti jotain melko heti tunnin alussa, ja ryöstäytyi  minun mittapuullani hillittömään laukkaan. En tippunut, mutta päädyin toiseen päähän kenttää.Voi miten minua pelotti!

Ratsastuksenopettajalla on tuuraajanaan nuoret tytöt, joista yksi tuli taluttamaan minua. Mutta lähes pelkoon verrattavana tunteena ylitseni vyöryi nyt häpeä, jota vahvisti taluttamaan tulleen tallitytön halveksuva kommentti, joka oli osoitettu tuntia pitävälle hiukan vanhemmalle tytölle: ”minä en todellakaan taluta tässä koko tuntia.” Ja taluttajaa en minäkään totta vie enää halunnut! Ajatus tuolla hevosella ratsastamisesta tuntui silti mahdottomalta. ”Voinko vaihtaa hevosta jonkun toisen kanssa?”, kysyin itku kurkussa.

Hurja hevonen. Häpeä pelosta ja osaamattomuudesta. Nolot Nokian kumisaappaat. Lapsen maailmassa tunteet vyöryivät ja sekoittuivat, ja lopulta en kai tiennyt, mikä niistä oli päällimmäinen. Tunnin aikana ja jälkeen itketti, mutta sitten aloin sisuuntua.

Ennen hevosten menoa kesälaitumille, ehdittiin pitää kolme ratsastustuntia. Yhden niistä aikana kentän laidalla istui tuntia katsomassa minua neljä vuotta nuorempi serkkupoika, jonka kesälapsenvahtina olin saanut kunnian toimia  muutamien viikkojen ajan. Makaronien keittämisestä, ruoan lämmittämisesta ja kurinpidosta sain palkkaa sovitusti 225mk.

Arvatkaa, mitä ostin?

Omissa saappaissa, mutta lainavaatteissa ja lainaponilla kisoissa kaksi vuotta myöhemmin.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Sunnuntaimaastoilua

Kännykkä auttaa intervallityyppisellä maastolenkillä. Pihasta lähdettäessä laitettiin puhelin herättämään reippaaksi alkukävelyajaksi, eli 10 minuutiksi.

Sitten pistettiin hölkäksi. Ensimmäiset minuutit ovat usein takkusimpia, sitten alkaa rullata. Kun kännykän torkkuherätys pirahtaa soimaan viiden minuutin välein, voi siitä kätevästi kellottaa tekemisiään. Ylämäissä ja temponvaihteluissa saa sykettä nostettua. Rentoa hölkkää mentiin tänään vartin verran. Sitten käveltiin reippaasti tasan viisi minuuttia.

Pellonlaidassa väisteltiin koiranulkoiluttajia. Tasapainolle teki hyvää juosta epätasaisella pohjalla. Pellon perukoilla vastaan tuli oja, jonka yli piti hypätä. Meinasi siinä usko vähän loppua, kun paikaltaan lähdettiin hyppyyn. Vauhtiakaan ei sillä pohjalla oikein voinut ottaa.

Syysauringon paisteessa hölkkä jatkui vielä kymmenen minuutin ajan. Sitten vartin verran reipasta kävelyä kotiin ja suihkuun.

Olipa hyvä, ettei tarvinnut enää lähteä tämän jälkeen ratsastamaan.

perjantai 9. syyskuuta 2011

Hoidossa

”Jos teillä on erityistoiveita ulkoilupukeutumisen suhteen, jättäkää siitä tieto henkilökunnalle.”

Tämä kehotus ei ole tallin ilmoitustaululta vaan päiväkodista.

Lapsen vieminen päiväkotiin on rankka paikka. Vanhemmille ainakin. Kyse on siitä, että jätät oman lapsesi muiden hoidettavaksi. Sinä jätät. Sinä menet pois. Lapsi jää, eikä osaa päivän jälkeen kertoa, mitä siellä on tapahtunut. Silti juuri mikään vanhempien tunnetiloista ei liity päiväkodin täteihin ja ammattitaitoinen henkilökunta ymmärtää tämän.

Useimmmissa tapauksissa vanhemmat jättävät päiväkotiin parkuvan lapsen, joka iltapäivällä juoksee itkien vanhempien syliin. Se on herkkä paikka. Huoli omasta lapsesta on sisäänrakennettua. Vaikka järki sanoo, että lapsella on kaikki hyvin, ei oman lapsensa hätään voi suhtautua kuin subjektiivisesti. Pitävätkö ne sitä siellä riittävästi sylissä? Entä jos se itkeekin siellä koko päivän ja ne eivät vain kerro sitä? Söiköhän se oikeasti? Mutta mikään tästä ei liity epäilyyn henkilökunnan ammattitaidottomuudesta.

Henkilökunnan tehtäväksi jää uudelleen ja uudelleen vakuuttaa, että kaikki on hyvin ja että jok´ikinen vanhempien esittämä kysymys on ihan aiheellinen. Kun kyse on vanhemmista ja heidän huolestaan, henkilökunta ei voi vastata ylimielisesti, miten ”sata kertaa on sanottu, että kaikki on hyvin”. Tai ”me ollaan tehty tätä niin kauan, että kyllä me osataan”. Puhumattakaan, että he millään muullakaan tavoin antaisivat vanhempien ymmärtää, että nämä ovat kysymyksineen idiootteja. Lapsi on vanhempiensa lapsi, ja vanhempien tehtävä on olla huolissaan. 

Kyse on luottamuksen ilmapiirin luomisesta. Sehän ei aina synny hetkessä vain siten, että osapuolet ilmoittavat olevansa luottamuksen arvoisia. Luottamuksen ilmapiirin vallitessa myös hankalista asioista voidaan keskustella. Loppujen lopuksi koskaan ei ole kyse siitä, mitä sanotaan. Kyse on siitä, MITEN se sanotaan. Lähes kaikesta voi loppujen lopuksi puhua, kun vain löydetään oikea tapa sanoa se.

Mutta koska me olemme ihmisiä, me ymmärrämme asiat eri tavoin. Pidän päiväkodissa hyvin tärkeänä sitä, että saan kuulla lapseni päivästä myös positiivisia asioita. Taannoin tädit kertoivat, miten heitä kaikkia nauratti, kun Pinke söi mustikkapiirakkaa naama sinisenä. Tyttö oli itsekin purskahtanut nauruun omalle peilikuvalleen. Minuakin nauratti: heillä oli ollut kivaa! On silti mahdollista, että jonkun vanhemman mielestä tässä olisikin tehty pilaa hänen lapsestaan.

Omaan lapseen liittyvät asiat menevät ihon alle. Mutta lähes samalla tavalla ajattelen Tintin suhteen tallilla. Haluan luottaa, että se hoidetaan hyvin. En kysele, miten sen tarhapäivä on sujunut enkä oleta, että minulle kerrotaan sen edesottamuksista päivän aikana. Niissä ei todellakaan ole mitään kerrottavaa. Mutta koska eläin on minulle tärkeä, toivon, ettei se ole pelkkä tympeä tilastohevonen kenellekään muullekaan. Sitä yksinkertaisesti ei voi arvostella ikävästi ilman, että minusta tuntuisi pahalta.

Kuulin tallinpitäjästä, joka kieltäytyi konsultoimasta hevosenomistajaa enää missään hevosenhoitoon liittyvässä asiassa sen jälkeen, kun hevosenomistaja oli jossain asiassa torjunut tallinpitäjän puoliväkisin tyrkyttämän avun. "Jos ei ammattitaito kelpaa." Tässä olisi opittavaa päiväkodin ja koulujen työntekijöiltä, jotka varmasti joutuvat vastaaviin tilanteisiin viikoittain. Pitäisi osata ulkoistaa itsensä omasta osaamisestaan: he torjuvat apuni, eivät minua. Kysymys on heidän lapsestaan, ei minusta. Ammattitaitooni kuuluu tehdä ero näiden välille ja ymmärtää jättää tunteilu muille.

Hyvä talli on kuin hyvä päiväkoti. Olen tyytyväinen, kun voin olla varma, että hevoseni ulkoilee ja  ruokailee ajallaan, tulee tarvittaessa puetuksi ulos sään edellyttämällä tavalla eikä ole ympäriinsä kuorrutettu omilla eritteillään. Jos se teloo itsensä, siitä kerrotaan minulle. Siitä pidetään huolta minun ollessani poissa. Minä olen niin ikään tyytyväinen, kun en kuule panettelua muista asiakkaista, koska silloin tiedän, ettei kukaan panettele minunkaan ratkaisujani selkäni takana.

Jos huomaan jonkun asian muuttuneen talliympäristössä, muiden tavoin kysyn siitä. En epäilläkseni kenenkään ammattitaitoa vaan ihan puhtaasta mielenkiinnosta 600-kiloisen vauvani oltavia kohtaan. Tyttäreni suhteen uskon olevani eri tavalla paras asiantuntija, mutta hevosen suhteen tiedän tarvitsevani muiden apua. En silti halua tuntea olevani typerä kysymyksineni, joiden taustalla usein on puhdas huoli.

Sen kuitenkin ymmärrän, että tallin ilmoitustaululle ei voi jättää lappua, jossa kaikki hevosen pukemiseen liittyvät erityistoiveet otetaan huomioon. Hevonen ei ole lapsi vaan eläin, ja useimmiten se voi paljon paremmin kun sitä kohdellaan lajinsa mukaisesti - eläimenä.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Taivas varjele, mikä sieltä tulee!

Nyt sinä olet taas ihan jäykkänä. En minä voi ravata rentona, kun en tiedä milloin sinusta pitää ottaa koppi vai tuleeko tuolta puskasta hirviä. On tämä keskittymistä vaativa suoritus minullekin. Jos sinä olet tuollainen, minä joudun koko ajan miettimään, tapahtuuko kohta kauheita. Rentoudu nyt. Hengitä.

Kamalasti täällä on väkeä. Onpa meno! Hui kamala, kuka rakensi tuohon tuollaisen kojun! Hei kaveri, mitä kuuluu?

Kyllä minä hoidan tämän, mutta anna minulle vähän tukea. Tarvitsen sinulta vakaan käden ja pohkeen. Parasta tiimityötä on nimittäin se, että meistä kumpikin hoitaa oman tonttinsa, mutta auttaa tarvittaessa toista. Verrytellään nyt tässä kunnolla ensin. Ah kiitos, pidä vain ne kantapäät alhaalla ja polvet irti.

Ja sitten menoksi! Ole paikallasi, ihan paikallasi ja hep- näin minä hyppään! Ai että mennään vielä seuraavalle? Oikeasti, mistä helvetistä minä voin tietää, että sinä haluat jatkaa, jos alat hidastaa kaarteessa? Voisit kertoa selvästi, mitä haluat.

Ai että okserille seuraavaksi. Minä laukkaan, laukkaan, tahti, tahti, ole paikallasi, ole paikallasi. HEI ÄLÄ TÖNI! En minä näin voi hypätä! Sinä tiput, jos minä tästä hyppään. Näetkö, miten meinasi käydä.

Tehdäänkö taas yksi asia selväksi: sinun ei tarvitse hypätä. Minä hyppään. Äläkä häiritse mestaria työssään! Jos häiritset, minulle ei ole muuta keinoa kuin pukittaminen. Tai sitten en tee tätä ollenkaan.

Mennäänkö uudelleen? Voisitko hengittää sillä tavalla rauhallisesti, niin minäkin saisin keskittyä. Pidä kädet alhaalla ja ole muutenkin paikallasi. Ja pidä ne kyynärpäät kiinni kyljissäsi. Se on sinulle nyt helpompaakin, kun olet laihtunut. Kiitos muuten siitä, kevyempi hypätä.

No niin, nyt sinä teet tämän minulle helpommaksi kun et vatkaa. Sinähän olet ihan ilmassa siellä, upeaa! Look, who´s jumping! I´m the Queen of the World!

Nyt tuleekin minun vuoroni. Jännää! Mutta hei, hei, nyt tulee kakka! Ei voi liikkua, en voi liikkua. Noloa, niin noloa…

Nyt ne vihelsivät. Viimeinen neuvottelu ja yksinkertainen pyyntö: Ole paikallasi ja anna minun hoitaa tämä homma.

Pysty… okseri … Siis MISSÄ sinä sanot, että se seuraava on??? Nyt kyllä käännät vähän turhan nopeasti, me mennään vinoon… Hei voiko tästä edes hypätä? Aha, voi tästä. Näytä se seuraava ajoissa, jooko?

Muuri... sarja... Ai että, minä olen kone! Et taida tajuta, mikä helmi minä olen! Minä hyppään ihan kaiken ja ihan mistä vain. Bring It On, Baby!

Paitsi että TAIVAS VARJELE MIKÄ SIELTÄ TULEE!?! Sieltä tulee portti! No sitähän minäkin, että mennään vasemmalta ohi. Ai miten niin ei? Miksi sinä sitten varaat painoa oikealle puolelle? Selviä ohjeita kiitos. Hypätään sitten, vaikka kielto tässä kyllä oli mielessä. Tässä näet, että Sinä voit kyllä luottaa Minuun. Toisin päin tämä ei aina näytä toimivan. 

Aha, vielä jatketaan. Minä kyllä hyppäsin tämän esteen jo. Ja tämän. Saanko tällä kertaa mennä vasemmalta ohi? Ei, sinä haluat hypätä uudelleen. Sinä kyllä edelleen annat ymmärtää muuta. Onneksi minä olen minä ja tiedän jo, että tämä piti hypätä.

Apua, tuo on kyllä ihan uusi este, siinä kyllä varpaat kastuu! Mennäänkö yli vai ohi?
Menen ohi!(mamma vatkaa ja työntää ohjat pois, minä siis saan päättää)
Eikun yli? (ehkä sittenkin, kun mamma menikin takakenoon ja otti tuntuman)
Vai ohi? ( jospa kuitenkin päätän itse...)

Ei kun sittenkin yli!

Minä tein sen, vein sinut yli! Kiitos kun et rankaise minua omista virheistäsi. Nyt ottaisin rapsutuksia.

*************************************
Tämän blogitekstin avulla osallistuin Horzen bloggauskilpailuun

perjantai 2. syyskuuta 2011

-6kg uusiin ratsastushousuihin: varaslähtöjä

Perse tipahti! Elopainoni on laskenut 7kg.

Tähän mennessä painonpudotus on palauttanut kaappiini M-kokoiset paidat ja edellyttänyt myös alusvaatevaraston uusimista. Uudet farkutkin ostin. Oli kuningasfiilis huomata, että jotkut vanhat vaatteet ensin istuivat päälle paremmin, ja sitten alkoivat näyttää vähän löysiltä. Kun edellisen kerran muutimme, olin raskaana, ja siinä oli sopiva tilaisuus hankkiutua eroon kaikista liian pienistä vaatekaapin täyttäjistä. Tästä syystä minulla aika vähän kaapissani vaatteita, jotka olisivat odottaneet käyttöönottoa.Olen siis päässyt vaatekauppaan!

Vanhat ratsastushousut näyttävät nyt siltä, etten uskalla enää pestä niitä. On tavallaan ihan hyvä, että ne voi tarvittaessa vetää jalasta avaamatta vetoketjua. Saattaa olla, että se sanoo kohta sopimuksensa irti. Reikiäkin housuissa jo on siihen malliin, että tallikaverin mukaan ansaitsisin jo uudet. Minun piti jo joku aika sitten ostaa myös pienempiä alushousuja, koska löysät ratsastushousut yhdessä löysien alushousujen kanssa saivat aikaan erittäin inhottavia hankaumia.

Housujen on silti vielä pakko kestää vähintään sen kuusi viikkoa, mitä painonpudotusta ainakin on jäljellä. Viikko sitten ostin kylläkin itselleni kisahousut. Olisin toki voinut mennä seurakisoihin vanhoilla mustilla housuilla, mutta nuo kulahtaneet ja reikäiset pöksyt eivät mielestäni enää täyttäneet siistin ratsastusasun määritelmää. Puhtaan valkoiset Eurohunterin kisahousut ovat kokoa pienemmät kuin ennen.

Tavoitteena pyöreyttä hevoseen ja pyöreyttä pois ratsastajasta. Kuva: Muusa Siljama
Jos tottuu ratsastamaan kokopaikkaisilla housuilla, ei kisahousuikseen kannata hankkia kangaspaikkaisia. Ei, vaikka miten ajattelisi kangaspaikkaisten olevan halvemmat ja että kisahousuja käytetään harvemmin, ”kunhan ovat valkoiset”. Kaikkiin varusteisiin pätee muutenkin pallopeliviisaus: niin pelaat kuin treenaat. Miksi siis treenata kotioloissa ilman sellaisia varusteita, joita aikoo kisatilanteessa käyttää? Se on sitten jokaisen itsensä pääteltävissä, kuinka paljon painoarvoa tälle todellisuudessa laittaa. Ihmiset kestävät kisajännitystä eri tavoin. Joitain helpottaa se, että ainoastaan kisatilanne on se, mikä muuttuu.

Ratsastushousuissa merkillä on väliä monessa mielessä. Halvimmat ovat teinivartaloille suunniteltuja lantiopöksyjä, joista persvako paistaa ja jotka veyvät kuin purukumi. Mitä korkeammalle housujen hinta nousee, sitä aikuisempia housumallit ovat (lue: vyötärömallisia) ja sitä kestävämpää ja kovempaa kangas on. Housuasia on joka tapauksessa pitkälti tottumuskysymys. Minun kisahousuni tuntuivat ainakin aluksi liukkaammilta kuin treenihousuni, vaikka paikkamateriaali ainakin teoriassa on samaa.

Lapsena minulla oli kokonnahkapaikkaiset Turnierin ratsastushousut. Niissä oli pitoa, mutta nahkapaikka vaati käsipesun Marseille-saippualla. Nykyisten viisi vuotta vanhojen ja neljä vuotta aktiivipalvelleiden Cavallon Champion- housujen paikkamateriaali mahdollistaa konepesun. Niissä lienee yhtä hyvä pito kuin kokonahkaisessa. Uudet ratsastushousuni tulevat olemaan samanlaiset. Niiden myyntihinta tällä hetkellä on jossain 135-170 euron välillä, täysin myyjästä riippuen. Viisi vuotta sitten niistä tarvitsi maksaa noin 100 euroa. Melko raju hinnanmuutos, toivottavasti laatu on kuitenkin pysynyt vähintään ennallaan.

Juuri nyt minulla on oma ruokinta kunnossa. 7kg on ainakin minulle ollut aika ihmeellinen ylikilomäärä. Painoni on tällä hetkellä 12 % Tintin painosta, koska Tintti on saanut lihasta eikä varmasti paina enää yhtä vähän kuin viime syksynä klinikalla puntarissa.

Edelleen olen laihduttanut laskemalla kaloreita ja käyttämällä siinä apuna Keventäjät.fi –sivustoa. Syön kaikkea, mutta maltillisesti, vaikka parin viikon takaiset kavereiden häät eivät täyttäneet miltään osin kohtuuden rajoja. Liian hauskaakin siellä oli.

Paino silti laskee koko ajan, mutta välillä vähän hitaammin. Kun pitää ihmisen joskus vähän nautiskellakin.

torstai 1. syyskuuta 2011

Vastustuskyky saattaakin sijaita tallin lattialla

Pinkestä tallilla on mukavaa. Ihan paras juttu on satulahuoneen patteri. Siinä on kierrettävä säädin ja vielä erikseen virtanappi. Pinke on aina valmis tulemaan satulahuoneeseen hakemaan varusteita.

Kaviokoukku, kumisuka, heijastimia, harja...
Koko aikaa ei voi viettää satulahuoneessa. Sieltä haetaan vain harjalaukku, jossa olevien tavaroiden purkaminen jaksaa kiinnostaa hetken. Kun siihen kyllästyy, tulee kiire juosta vesiboksiin. Siellä on ain jonkin verran lätsytettävää vettä.

Rehuvarastossa Pinke istuu usein heinäpaalin päällä ja nyhtää siitä heinää sillä aikaa, kun laitan Tintille pöperöitä. Pöperöämpärin hämmentämisessä Pinkestä saa apua. Tänään hän nappasi ämpäristä evästä itselleen heti, kun silmäni vältti. No, hyväähän omena on.

Pinke tietää, missä Tintin karsina on, ja hän tahtoo tietenkin silittää Tinttiä. Naapurikarsinan Putteakin Pinke menee usein katsomaan, ja Putte tuleekin aina kutittelemaan Pinkeä turpakarvoillaan. Tintti on vähän pidättyväisempi.

Pinke ei varsinaisesti aristele hevosia, joten on tärkeä pitää huoli turvaetäisyydestä. Tyttö on kertaalleen napannut hevosta sieraimesta kiinni napakalla pinsettiotteella. Onneksi hevosilla on rauhoittava vaikutus ihmisiin ikään katsomatta, joten varsinaisen riehakasta meno tallilla ei ole. Pihassa on asfalttia ja tasaista, joten mikäs siellä on kipittäessä. Ja aina välillä tallilla voi nähdä koiran tai kissan. Hevoset eivät niinkään kiinnosta, koska niitä tallilla on joka tapauksessa ja niitä saa aina silittää. Mutta kissa tai koira: OIJ-JOIJ-JOIJ-JOIJ!

Ja hauska on sekin leikki, kun äiti lopuksi ottaa talikon ja ämpärin ja alkaa ottaa boksia. Ainakin Pinkestä. "Älä ota, se on hevosen kakkaa. Pinke ei, ei saa ottaa hevosen kakkaa. Laita se takaisin."

Pinke on muuten ollut kipeänä kaiken kaikkiaan kaksi yksittäistä päivää. Nyt joku ehkä haluaa sanoa, että kohta se kierre alkaa, odotappa vain. En kyllä viitsisi. En odota omaakaan sairastumistani. Sairaudet tulevat jos ovat tullakseen, ihan ilman manaustakin.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...