perjantai 29. heinäkuuta 2011

Vehosen pykärä

"- Anni, täällä on vehosen pykärä! Pitää olla pykärä, kun rassattaa!", tiesi kummityttöni kertoa minulle ja arviolta kaikille muille Prisman asiakkaille tällä viikolla. Ikää kovaäänisellä turvatietäjällä on 2 vuotta ja 10 kuukautta. Olimme ostamassa hänelle punaista potkulautaa, mikä hänelle oli luvattu sitten, kun tutit lentäävät roskikseen.

Kaksi viikkoa aiemmin kummityttö oli päässyt ensimmäistä kertaa vehosen (=hevosen) selkään. Päähän oli laitettu hieman liian suuri pykärä (=kypärä), mutta se kesti päässä Spiderman-lippiksen päällä. Ratsastuksesta oli puhuttu koko viikko. Kummityttöni äiti arveli, että viime hetkellä alkaisi pelottaa. Toisin kuitenkin kävi.

Kun esikouluikäinen isosisko näytti mallia ja ratsasti Tintillä muutaman kierroksen minun häntä taluttaessa, kummityttö ilmoitti olevansa valmis. Yksin häntä ei tietenkään satulaan päästetty, vaan hän istui edessäni, rystyset valkoisina ohjia puristaen, jännittäen mutta onnellisena.  Sisareni talutti Tinttiä, jotta minä sain keskittyä lapsesta kiinnipitämiseen.

"Mie rassattin!", kummityttö hihkui jälkikäteen. Kun tällä viikolla kysyin kummitytöltä hänen ratsastamansa keppihepan nimeä, sain kuulla "Se on Heppa. Eikun Tintti."

Minulta on monta kertaa kysytty, milloin Pinke ryhtyy ratsastamaan. Sanon aina, että sitten kun hän sitä itse pyytää ja osaa artikuloida oikein sanan "ratsastus". Nyt olen muuttanut mieleni. Ei tarvitse osata artikuloida. Jos halua on riittävästi, minä hellyn kyllä omankin tyttäreni kohdalla. Sitten otetaan vehosen pykärä ja rassattetaan.

Hetkinen, minä alan syödä sanojani!

********************************************
http://quarantie.blogspot.com/2011/03/miksi-vauvan-pitaisi-ratsastaa.html
http://quarantie.blogspot.com/2011/02/heppamutsivaroitus.html

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Omassa huoneessa

Virginia Woolfin mukaan naisella tulisi olla omaa rahaa ja oma huone.

Palatessani pikkutyttönä kotiin uuden ystävän luota, kerroin äidilleni haltioituneena, miten ystävän kotona on niin paljon huoneita, että ystävän vanhemmatkin voivat nukkua eri huoneissa. Omasta huoneesta haaveilleesta pikkutytöstä se tuntui luksukselta. En tietenkään nähnyt äitini hymyn takaa sitä, mitä hän ajatteli. Samaa mietin minäkin ja olen onnellinen jakaessani huoneen mieheni kanssa.

Jos viime vuosisadan alkupuoliskon naisille omat rahat ja oma (kirjoitus)huone olivatkin yläluokkainen, saavuttamaton haave, ei se ihan niin yksinkertaista ole tänä päivänäkään. Periaatteessa jokaisella työtä tekevällä ihmisellä on kyllä omaa rahaa. Mutta käsi ylös kenellä on sitten teini-iän ollut mahdollisuus käyttää omia rahojaan mihin haluaa? Ja kenellä muka on tila, jossa voi  antaa ajatusten juosta ilman, että kukaan tulee nykimään hihasta tai keskyttämään? Työpaikka ei useinkaan edusta sellaista. Kotona harvalla on varaa ylimääräisiin neliöihin. Omaa rauhaa riittää kuvaamaan sekin, että minä pääsen nykyisin harvoin edes vessaan yksin ilman pientä seuralaistani!

Oma huone. Oma rauha. Oma tila. Vain tarpeellinen voi haaveilla tarpeettomuudesta. Yksinäinen ei haaveile hiljaisuudesta. Jos ihmisellä on kaikki maailman aika, muttei ketään, joka katsoo kelloa hänen kanssaan, onko ajalla samaa merkitystä? Oma huone edustaakin monelle todellisuudessa vain mahdollisuutta pysäyttää kellot edes pieneksi hetkeksi. Omaksi sellaiseksi.

Olen ajatellut, että ne jotka ihmettelevät, miten ihmiset jaksavat kököttää aamuruuhkissa yksin autoissaan, eivät ole päässeet sisälle yksin olemisen autuaaksitekevään voimaan. Niinä hetkinä voi olla vapaa ja tarpeeton. Sitä paitsi omassa autossa kukaan ei maiskuta korvan takana purkkaa. Ei niin ikään tarvitse kiusaantuneena kuunnella toisten yksityisasioita tai paskaa musiikkia. Ei haise hajuvesi, tupakka, ei ihmisen virtsa. Ei tarvitse töihin päästyä käydä suihkussa ja yrittää asentaa pyöräilykypärän alle liiskaantunutta tukkaa uudelleen. Auto on oma huone. Anteeksi maailma, tähän on tultu. Täällä ei ole tilaa ajatella ilman, että se saastuttaa.

Jos ajatellaan, että omaa huonetta tarvitaan mahdollistamaan yksilölle rauha omien intohimojen toteuttamiseen, minun oma huoneeni on tallilla. Ratsastan valmennuksia lukuunottamatta pääsääntöisesti yksikseni. Minä haluan sulkea ovet ja ikkunat muuhun maailmaan sillä sekunnilla, kun kiipeän satulaan. Se on minun aikaani, jolloin olen olemassa vain sitä hetkeä ja siinä hetkessä syntyviä tuloksia ja tunnelmia varten. Minua ei saa häiritä, minua ei saa tarvita. En välttämättä ole valmiudessa juttelemaan spontaanisti mukavia.

Tarpeettomuuden illuusio on illuusio. Mutta se on tarpeellinen sellainen. Tarpeettomuuden tunteen vallitessa on mahdollisuus helliä jotain aidosti omaa. Hevosen selässä vietettyjen tuntien sivutuotteena syntyvät niin ikään nämä tekstit. Vaikka lopullinen kirjoittaminen usein takkuaakin ajatusten katkeillessa ulkopuolisiin häiriötekijöihin, en tallilta palattuani enää kaipaa niin kovin sitä omaa kirjoitustilaa. Olen onnellinen jaetusta huoneestamme ja siitä, että mieheni oikolukee jokaisen tänne ilmestyvän tekstin. Miten väärin olisikaan, jos minulle tärkeät asiat olisivat minulle tärkeälle ihmisille täysin yhdentekeviä!

Oman huoneen ja rahan kaipuu on tänä päivänä pikemminkin kaipuuta mahdollisuuteen toteuttaa itselle tärkeitä asioita puitteissa, jotka ovat jaetut. Ei omalla huoneella ja omalla rahalla ole samaa merkitystä, jos ne ovat itsestäänselvyyksiä.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

-11kg uusiin ratsastushousuihin

Laihduttaminen on tylsää, mutta itsehän söin. Nyt pitäisi syödä vähemmän.

Minä en halua tehdä laihduttamisesta kokopäivätyötä, mutta en aio tehdä syömisestäkään. Imettäminen ei minua laihduttanut, vaikka toiveikas olinkin sen suhteen. Raskauskilot sainkin pois, mutta töihinpaluun jälkeen painoni nousi hiljalleen viisi kiloa.

On tyydyttävä tajuamaan, että minä itse syön kaiken, mikä minua pitää lihavana. En ole koskaan kuulunut niihin, jotka unohtavat syödä enkä ole koskaan ollut laiha.

Ratsastusta on vaikea arvioida laihduttavaksi liikuntamuodoksi. Puolentoista tunnin maastolenkin kalorikulutusarvio on noin 300kcal (lähteenä Keventäjät). Jos jollakulla on tästä parempaa tietoa, kertokaa ihmeessä.

Minä pidä ihan liikaa ruoanlaitosta ja syömisestä, kuten tähän blogiin lisätyt monet reseptit kertovat. Minä syön liikaa. Minun ei juurikaan tarvitse karsia arkisyömisestäni pois vaaleita leipiä, karkkeja, suklaita tai muuta naposteltavaa, koska ne eivät sinne kuulu muutenkaan. Minun yksinkertaisesti pitää pienentää annoskokoja.

Sitten saan ostaa uudet ratsastushousut. Toivottavasti vanhat ei hajoa ihan kappaleiksi ennen sitä.

torstai 14. heinäkuuta 2011

Hevoslomalla

Meidän perhe on ollut toista viikkoa lomalla. Se tarkoittaa ihan konkreettisen työvapaan lisäksi sitä, että minä en käy tallilla.

Täyshoitotalli ei sellaisenaan mahdollista lomanpitoa hevostelusta. Koska en muutenkaan ratsasta hevostani kokonaan yksin, näille lomapäivilleni on löytynyt lomittajat tutuista ratsastajista, jotka nyt vain käyvät vähän useammin.

Tämän lisäksi kullanarvoinen tallikaverini on huolehtinut Tintistä sen vapaapäivinä. En tiedä, miten koko paletti edes pysyisi kasassa ilman häntä ja kahta muuta auttavaa ratsastajaa. Tintti on päässyt pienelle laitumellemmekin päivittäin. Tosin nyt hevosia on alkanut kiinnostaa myös monenlaiset muut töllön työt sen sijaan, että he söisivät siellä ruohoa.

Me tultas nyt pois, tää on nähty.
On ihanaa, kun ympärillä on ihmisiä, jotka auttavat. Joskus vain toivoisi, että voisi tehdä enemmän vastapalveluksia. Ehkä kaikki tulee sitten ajallaan. Kärsin kroonisesta ajanpuutteesta ja kestosyyllisyydestä, joten minut valtaa tällaisten lomaviikkojen aikana aina tunne, että joku ajattelee minun vain luistavan vastuustani hevoseni suhteen. En nimittäin muutenkaan pysty olemaan tallilla koko ajan, joten sen vähäisenkin määrän vähentäminen saa minut kuvittelemaan muiden tuomitsevan minut huonoksi hevosepitäjäksi.

Lopulta minun täytyy yrittää lohduttautua ajattelemalla, että ihmiset eivät kauheasti ehdi tarkkailla toisten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Heillä kun on minun laillani ihan riittävästi tekemistä siinä, että he pohtivat, mitä muut mahtavat ajatella heistä.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Roskaruoasta pyhäruoaksi


Meillä harrastetaan kokkiohjelmia. Kokkisuosikiksi on kohonnut Gordon Ramsay. Kokkiohjelmat ovat innoittaneet valmistamaan alusta asti monia sellaisia ruokia, joiden syöminen vähintäänkin puolivalmisteina on tavallista, aikaa säästävää ja arkiolosuhteissa ennen kaikkea järkevää. Pidän kuitenkin ruoanlaitosta, joten aika ajoin nautin ruoan eteen säätämisestä.

Itse tehdyt karjalanpiirakat ovat parempia, jos tykkää, että kuoressa maistuu ruis eikä vehnä.  Kun puuron keittää vielä ohraryyneistä, saadaan maku vieläkin paremmaksi. Pelmenit täytin anopin poimimilla herkkutateilla. Pastan valmistamisessa en kuitenkaan tiedä, onko siitä syntyvä kananmunan ja jauhon maku todella kaiken sen vaivan arvoista. Asia kuitenkin muuttuu, jos tekee pastataikinasta spagetin sijaan vaikkapa tortellineja ja täyttää ne esimerkiksi viherpippurijuustolla tai homejuustolla. Sellaisia kun ei saa valmiina kaupasta. Tein taannoin lasagnea, sen ohje löytyy tamän linkin kautta. Samasta linkistä löytyy myös pastaresepti.

Nyt kuitenkin saimme kokeiltua Fish & Chipsejä, tuota perienglantilaista herkkua. Meillä ei ole friteerauskeitintä eikä tule. En ihan periaatteesta halua keitintä, joka saisi meidät friteeraamaan ruokaa helposti ja usein. Ranskanperunat onnistuvat kattilassa samalla tavalla vaivalloisesti kuin munkkien paistaminen. Kerran vuodessa sopii tähänkin säätön ryhtyä. Koska tämän sapuskan valmistamiseen menee aikaa vähintään tunnin ajan, se ei ihan arkiruokalistalle pääse. Varsinkin kuin roskaruokahimon iskiessä puolivalmisteversio valmistuu 20 minuuttissa ilman, että tarvitsee tehdä muuta kuin laittaa pelti kuumaan uuniin.

Tarvitaan siis perunoita, (pakaste)seitä tai turskaa, leivittämiseen vehnäjauhoja, korppujauhoja ja kananmunaa, kalan paistamiseen öljyä ja nokare voita, friteeraamiseen pullo rypsiöljyä. Päälle sitruunaa tai haluetessa viinietikkaa. Lisäksi salaattitarpeet sekä suolaa ja pippuria.

Ranskanperunat suikaloidaan kuoriperunoista. Kiinteämaltoiset (vihreä pussi) sopivat parhaiten.
Pakastekala sulatetaan hyvissä ajoin ja siihen kannattaa laittaa vähän suolaa.
Tärkeää sekä perunan että kalan paistamisessa on, että ne kuivataan talouspaperilla mahdollisimman kuiviksi ennen paistamista. Jos et kuivaa, saat aikaan vesipisaroiden ansiosta räiskyvää öljyä ja mahdollisesti palovammoja itseesi. Jos perunat suikaloi etukäteen, niitä kannattaa säilyttää kylmässä vedessä, etteivät ne tummu.

Friteerausta varten hellan viereen kannattaa laittaa uunipelti, jonka päällä on leivinpaperi ja talouspaperia imemään öljyä. Lisäksi tarvitaan reikäkauha.

Alhaalla asemmalla leivittämätön, kuivattu kalafile, ylhäällä vasemmalla vehnäjauhossa pyöräytetty kalafile. Ylhäällä oikealla vehnäjauhotettu kalafile on siirretty kananmunaseokseen. Alhaalla oikealla viimeinen silaus, eli korppujauhotus.
Leivitys estää kuivahkoa kalaa kuivumasta liikaa paiston aikana. Esimerkiksi lohta ei kannata leivittää, sillä se säilyy mehukkaana oman rasvansa ansiosta. Korppujauhoseokseen voi lisätä ruisjauhoja ja suolaa tuomaan lisää makua.

Ranskanperunat paistetaan pienissä erissä, jokainen erä kaksi kertaa. Ensimmäisessä erässä rasvan pitäisi olla noin 170 asteista, toisessa 200-asteista. Minulla ei ole mittaria, jolla tämän mittaisin, joten arvoin lämpötilaksi sopivan lämmön pitämällä liettä lämmöllä 6-8/14, riippuen paistettavien perunoiden määrästä. Tämä on ainoa tilanne elämässäni, jolloin olen ajatellut lämmöllä Carrols´sissa viettämääni talvea 1999-2000. Jos haluaa tehdä tämän niinkuin Strömsössä (nougat´ta valmistettaessa), voi käydä kokkiliikkeestä hankkimassa nestelämpömittarin, jolla saa mitattua 72- asteista massaa ja varmasti tämänkin.


Perunat sekä lasketaan kattilaan että poimitaan sieltä reikäkauhalla. Ensimmäistä paistoerää paistoin noin 10 minuuttia kutakin. Perunat eivät juurikaan saaneet väriä, mutta kypsyivät. Ne nostettin talouspaperin päälle valumaan rasvaa.

Kun kaikki ranskanperunat on esipaistettu, on aika tehdä salaatti ja aloittaa kalan paistaminen.

Kuumenna pannulla öljy ja lisää kuumaan öljyyn nokare kylmää voita. Kun voi kuplii, voi paistamisen aloittaa. (sama homma pätee pihvien paistamiseen, jolloin pihvejä voi valella voi-öljyseoksella)
Leivitettyjä kalafileitä pannulla.
Kun kala paistuu, laitetaan rasvakattila täysille ja aletaan paistaa ransakanperunoita kullanruskeiksi. Tähän ei mene kauaa, muutama minuutti per perunaerä.

Toisessa erässä paistuvat perunat voi nostaa reikäkauhalla öljystä ja laittaa metallilävikköön valumaan.
Lopuksi suolataan perunat ja maustetaan kalat sitruunalla tai etikalla. Kaikesta öljystä riippumatta tämä tuskin täyttää täysin roskaruoan määritelmää. Ainakin se maistuu perunalle ja kalalle eikä tarvitse valtavia määriä suolaa peittämään mauttomuutta.
Pyhäruokaa.

lauantai 9. heinäkuuta 2011

Ja sitten voikkaaamaan!

Minulla oli lapsena vaaleansininen Tunturi-VIP -polkupyörä. Se oli erityisen hieno siksi, että olin saanut valita sen itse eikä se ollut isosisaruksilta peritty. Heppaleikeissä se totteli nimeä Jenkki.

Jenkki oli tietysti oikean hevosen kaksipyöräinen kaupunkilaiskaima. Hevos-Jenkki oli amerikkalainen ravuritamma, joka asusti perhetuttujemme tallissa. Veimme tallille heinää, ja näillä heinänvientireissuilla sain aika ajoin harjata ja silittää Jenkkiä. Tuttavaperheen tytär esitteli minulle, miten Jenkki on niin kiltti, että  jopa sen mahan alta voi kontata eikä tarvitse elätä, että se potkaisee. Olin vaikuttunut. Noin kiltti!

Leikimme hevosleikkejä polkupyörillä, koska mistäs me kaupunkilaistytöt olisimme oikeita hevosia löytäneet. Pyöräilimme kortteleiden ympäri. Leikin säännöt olivat seuraavat: Käynti oli hiljaista pyöräilyä, jolloin juuri ja juuri pysyttiin pystyssä. Ravi oli vähän voimakkaampaa. Laukkaa poljettiin tosi lujaa ja kiitolaukkaa mentiin verenmaku suussa

Ennen kuin luet pidemmälle, sinun kannattaa tutustua lajiin nimeltä Horsebic. Erityisen viihdyttävää on katsoa esittelyvideo englanniksi tätä klikkaamalla, mutta lajia esitellään myös suomeksi tämän linkin kautta. Horsebicin nettisivut ovat osoitteessa http://www.horsebic.com

Useat ihmiset, jotka eivät lue hevoslehtiä, ovat luulleet tätä vitsiksi. Video, joka on tehty näin, ei vaikuta vakavasti otettavalta. Vaan kyllä se on.

Videon edetessä, estehyppyjä katsellessa ja leikkiheppojen lennellessä meinaa tulla pissat housuun. Ensin naurusta ja sitten myötähäpeästä. Oikeasti hei, ei näin! Heppahulluista valtaosa on kyllä leikkinyt lapsena heppaa, venyttänyt kantapäitä alas polkupyörän polkimilla seisten, ohjastanut hyppynarulla kaverin hevosekseen ja sitten on laukattu ympäri pihaa ja yli esteiden peräkanaa.

Mutta ei kenenkään lapsuuden leikkejä saa raiskata näin!

Ja nyt en laisinkaan epäile, etteikö tämä olisi mukavaa ja tehokasta. Ystäväni oli ollut polttareissa Horsebic- tunnilla ja sanoi olleensa seuraavana päivänä lihakset kipeinä. Minäkin olen lukenut lajista aikaisemmin, mutta tämä video! Voi Loiri, kuten lapsuuden luokkakaverini asian ilmaisi! Tuli mieleen, että onhan niitä ammattilaisiakin, jotka tekevät markkinointivideoita. Tästä videosta tulee ajatus, että tämä on ok, jos olisin 10-vuotias. Tai kännissä.

Horsebicin nettisivujen FAQ- osiossa kysytään, minkä ikäisille laji on suunnattu. Vastauksen mukaan "Tamma/varsa (=äiti/lapsi) -tunneille saa tulla emänsä kanssa ihan kaiken ikäiset. Muille tunneille ikähaitari menee omatoimisuudessa. Horsebiciä on pidetty 5-80-vuotiaille."

No niin! Jotenkin tämä siitostamma ei silti tunne paloa pakata varsaansa kuljetusautoon ja lähteä treenaamaan jumppasaliin, jonka seiniä korostavat A4- papereihin printatut H-O-R-S-E-B-I-C -kirjaimet. Vastaavaa arjen kauneutta pystyy kuvittelemaan omaan olohuoneeseenkin. Tässä olisikin kilpailevana tuotteena tarjolla arjen kurimuksessa kätevästi toteutettava Kotitallivoikkaa! Liikkeet ovat tuttuja tavallisesta arjen pyörittämisestä, mutta kieli on suoraan ratsastustunneilta.

Maastoilua kärryjä työnnellen. Kakkostasolla haasteena jäätelökioskit ja kaupat, jotkä pitää pystyä ohittamaan tahtia rikkomatta. Kolmostasolla juostaan. Kehittyneimmät kulkevat bussilla, koska jälkikasvu vei auton.

Esteratsastus. Koti täynnä legopalikoita. Yritä päästä yli saamatta jännevammaa. Varsasi voi haluta kiivetä sinun ylitsesi, joten voit asettua pitkällesi lattialle lehteä lukien, ja hän hoitaa jumppaosuuden. Muista turvaliivi. Vesiesteille pääset jättämällä varsan hetkeksi ilman vaippaa. Vuosien vieriessä esteiden koko ja laatu muuttuvat: treenikasseja, sukkia, koulureppuja jne. Kakkostasolla tämä tehdään juosten. Tallilla pitää malttaa mielensä ja pysyä rauhallisena. Kolmostasolla tukilajiksi mietiskely.

Kouluratsastus. Väistä pieniä käsiä, jotka tarttuvat silmälaseihisi. Reagoi riittävän nopeasti käsistä ryöstäytyvään lapseen. Älä tuijota käsiisi vaan kauas eteesi. Siellä siintää se osa kenttää, jossa ei ole vielä ehtinyt tapahtua onnettomuuksia. Ajoitus on tärkeää. Muista Kür- luokat. Elämä on parempaa, kun musiikki soi! Muista siistit vaatteet ja ulkonäkö. Ei verkkareita,  siistit vaatteet, hiukset kiinni!

Ruokinta ja nukkuminen. Tähän kiteytyy kaikki kotitallivoikan haasteet. Tämä ei ole oikealla hevostallilla minkäänlainen ongelma. Kotitallilla se on ongelma, jonka lisäksi ei tarvita mitään muita ongelmia. Tuhoaa jatkon.

Sitten vain hirnuen hommiin! Konsepti tuottaa kymmenia erilaisia tapoja voikata, ja ne valkenevat sinulle pikku hiljaa arjen keskellä.

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Koulu(rata)harjoittelun tuotosta

Lukiolaiset rakastavat niin sanottuja S-merkintoja. Ne ovat kurssisuorituksia, joista ei kirjata numeroarvosanaa vaan ainoastaan suoritusmerkintä. Opiskelijan näkökulmasta tämä usein tarkoittaa sitä, että kurssikertymä kasvaa, mutta mikään tehty työ - tai paremminkin tekemättä jätetty - ei vaikuta arvosanaan. Kätevää erityisesti niissä aineissa, joissa opiskelijalla ei ole aikomustakaan laittaa tikkua ristiin oppimisen eteen.

Opettajaa tällaiset kurssit eivät juuri motivoi. On ihan turha teettää tehtäviä, koska valtaosa ei tee yhtään mitään. Ketään ei motivoi se, että aherruksesta ja laiskottelusta seuraa sama palkka. Toimii kuin Neuvostoliitto. Opettaja kuitenkin saa motivaationsa oppilaista.

Opetuksen ei silti tarvitse tuottaa huippuosaajia. Annetut tehtävät suorittava oppilasaines olisi opettajan mielestä opetuksen vähimmäisedellytys. Sillä tavoin opiskelijat sentään antaisivat opettajan työlle mahdollisuuden. Kuka edes kuvittelisi oppivansa pelaamaan jalkapalloa, jos ei suostuisi koskemaan koko palloon!

Ja nyt hyvät ystävät. Tiedän kyllä, että suorittajien joukkoon mahtuu aina niitä, jotka tekevät töitä omaksi parhaakseen. Nämä opettajien unelmat eivät katso pelkkää suoritusmerkintää, vaan näkevät tavoitteensa jossain tulevaisuudessa. Heillä on sisäinen motivaatio, jota arvosana tai sen puute ei heikennä. Turha silti kuvitella, että heille loputtomiin riittäisi sama olalletaputus, kuin minkä laiskajaakko vieressä saa. Kilpailu nimittäin on ainoa keino saavuttaa jotain. Voit toki ylväästi sanoa kilpailevasi itseäsi vastaan, mutta jos kaiken takana on halu olla hyvä ja aina vähän entistä parempi, sitä ei voi loputtomasti määritellä vain suhteessa omaan aikaisempaan suoritustasoon.

Ihmismieli janoaa luokitteluja, arvosanoja, arvosteluita ja määritelmiä, vaikka salaa. Haluamme kiinnittää itseemme osaamisestamme kertovan hintalapun, mieluiten näkyvälle paikalle. Se, joka väittää muuta, jeesustelee.

Arvoinnin alaiseksi asettautuminen patistaa katsomaan peiliin. Se tekee hyvää ja se tekee paremmaksi. Se, että on hyvä yhdessä asiassa, ei tee ketään kaikkivoivaksi muilla osaamisen alueilla. Tarpeellinen muistutus etenkin niille, jotka työkseen arvioivat muita. On nimittäin huomattu*, että arviointityötä tekevät saattavat sairastua muita ammattiryhmiä herkemmin herkkänahkaisuuteen, joka sulkee korvat kaikelta itseä koskevalta palautteelta.

Koulurataharjoituksen Helppo C:1- ratani tuotti minulle tuloksen 60,25%. Tulos tosin saattaa yhtä hyvin olla 61,25%, mutta koska en ole saanut selvyyttä yhden numeron kirjoitusasusta, lasken heikomman mukaan. Koulurataharjoituksessa pisteidenlasku suoritettiin itse, siitä tämä sählinki. Joka tapauksessa tulos oli yli 60% ja sitä haettiin. (lajia tuntemattomille vertailukohdaksi, että varsinaisten kilpailuiden ruusukkeita havittelevat tähtäävät vähintään 65%:n tulokseen. Sen sijaan pisteet harvoin kohoavat paljolti päälle 70%:n)

Olen äärimmäisen ylpeä siitä, että sain asennosta, istunnasta ja apujenkäytön moitteettomuudesta 7 pistettä. Niin ikään laukannostoni tuotti saman pistemäärän, samoin ensimmäinen suunnanmuutos harjoituslaukassa. Suunnanmuutoksesta sain vielä erityismaininnan, että se oli rohkeasti ratsastettu.

27 asteen lämpötila toi rataharjoitukselle oman hikisen lisänsä. En tiedä, milloin Tintti on viimeeksi ollut kouluradalla, mutta siitä täytyy olle ainakin neljä vuotta. Kentälle ilmestyneet ratakirjaimet toivat uuden haasteen. Tintti ei tietenkään suostunut lähestymään tuomaria suoralla linjalla, pysähdys meni vinoksi enkä pystynyt ratsastamaan syvälle C:hen. Sain suullisessa palautteessa kuitenkin kiitosta, että en tehnyt asiasta numeroa, vaan jatkoin rauhallisesti tietäen, että siihen on joka tapauksessa palattava uudelleen. Samaa poikitusta tapahtui suoralla, jossa piti tehdä askeleen pidennys keventämättä. Pelottava E- kirjain...

Muuten tulokseni oli melko tasaisesti 5,5 - 6,5 pistettä. Jostain syystä en meinannut millään osata ratsastaa H-kirjainta kohti missään vaiheessa rataa. Sisäpohkeen olisi pitänyt olla aktiivisempi, jotta olisin päässyt syvemmälle kulmiin. Pisteisiini mahtui myös pohjanoteeraus 4,5 pistettä toisesta laukkadiagonaalista, jonka päätteeksi Tintti vaihtoi laukan, kun yritin korjata sitä enemmän suoraksi kohti H-kirjainta.

Oli hienoa saada mustaa valkoisella siitä, miten reagoimme arvinointitilanteeseen. Harmillista oli, että yleensä niin hienosti sujuvat pyöreät voltit ja tasajalkapysähdykset eivät menneetkään yhtä loistokkaasti kuin harjoituksissa. Sen sijaan joskus ongelmalliset laukannostot tuottivat parhaat pistemäärät!

Koulurataharjoitusta edeltävän päivän estekisat tuottivat yhden kiellon verkassa sekä yhden kiellon perusradalta. Olin harmissani siitä, ettei Robbyn valmennuksissa saavutettu flow löytynyt kisapäivänä. Tintti ei liikkunut eteen, ja minä vaikeutin asiaa vatkaamalla kuin viimeistä päivää. Rata oli niin kertakaikkisen surkea kokonaisuus, ettei yksi kielto sitä juuri huonommaksi tehnyt. Tuli sama fiilis kuin 13- vuotiaana ekassa valmennuksessani, jonne kuvittelin meneväni esittelemään loistavia taitojani, mutta sainkin aikaiseksi vain nolon räpellyksen.

Siksipä tuntui henkiseltä hyväilyltä, että koulutuomari kehui uskallustani ratsastaa hevosta katseella (siitä kuulemma tunnistaa esteratsastajat). Ja siksi tuntui vielä erityisen hyvältä, kun tuomari kehui minun ratsastavan rohkeasti ja hyvin eteen. Sitä en ole aikoihin kuullut kenenkään suusta.

Ja nyt hakemaan sitä kadotettua hyppyflow´ta takaisin!

***********************
* Tämä on todistettu puhtaalla mututuntumalla monissa opettajainhuoneessa. Tutkimuksen toteuttajina vertaisryhmä samaan tautiin sairastuneista. Aina valmiina arvioimaan.

lauantai 2. heinäkuuta 2011

Onko sinun leivälläsi kotimaista hevosta?

Eräässä naistenlehdessä taannoin maistatettiin julkkiksilla lampaanlihaa. Hallitseva Miss Suomi kertoi, että lammas maistuu "tavalliselle lihalle". Jäimme miettimään, mikä on tavallista lihaa. Kana? Lehmä? Porsas? Ei lammas maistu niiltä, ei todellakaan! Kokeilemisen arvoinen lammasohje löytyy täältä.

Hevonen sen sijaan maistuu ihan tavalliselle lihalle. Leikkelettä ostaessaan kannattaa varmistaa, että liha on kotimaista. Ulkomaisen hevosenlihan ostaminen pitää yllä julmia teuraskuljetuksia. Osta suomalaista hevosta ja osallistu samalla hevosenlihan kysynnän lisäämiseen. Ennemmin tai myöhemmin tarjontaakin on lisättävä. Iso ongelma edelleen on hevosia vastaanottavien teurastamoiden vähäinen määrä. Tätä päiviteltiin lihatiskillä lihamestarinkin kanssa. Kysyntä on kuitenkin lisääntynyt, ja se on hyvä.

Hevosenliha on oikeastaan naudanlihan makuista, rasvatonta ja hyvin punaista. Se maistuu hyvältä leivän päällä. Se maistuu hyvältä erityisesti paahtopaistina, mutta myös pihveinä. Kokkailin illallista hevosen sisäpaistista viime syksynä. Ohjeen voit lukea täältä. Jostain syystä Hippoksen julkaisema hevosenlihareseptivihkonen on poistettu netistä.

Vasemmalla meetwurstia ja oikealla kylmäsavupaistia.


Ja ei, se ei tunnu pahalta. Pahalta tuntuisi syödä italialaista salamia. Kun leipäni päällä on kotimaista lihaa, on melko todennäköistä, että taas yksi hevonen on saanut inhimillisen lopun. Sitä hevosta ei ole julmasti dumpattu eteenpäin myytäväksi, vaan se on kuljetettu teurastamoon. Joku on välittänyt siitä, mitä sille käy. Ulkolaisessa hevosenlihassa ei ole sydäntä mukana.

Lisää hevosen teurastamisesta Hippoliksen sivuilta.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...