maanantai 30. toukokuuta 2011

Parsanvihreä toukokuu!


Minä odotan parsojen tulemista kauppaan lähes yhtä innokkaasti kuin Tintti odottaa pääsyä vihreälle. Tintti aloittaa tuoreeseen ruohoon totuttelun aluksi 5 minuuttia kerrallaan, ja minuutteja lisätään päivä päivältä, kunnes laidunkausi alkaa. Tänä vuonna Tintti ei laidunna yötä päivää vaan osapäiväisesti.

Itse sen sijaan aloitan parsaherkuttelun rytinällä, koska minun ei tarvitse pelätä liiallista valkuaisannosta. Eikä minua pysty pitelemään parsaostoksilla! (jonkunlaiset valjaat kaupassa saattaisivat auttaa, mutta Anssi lienee jo alistunut syömään jokapäiväisen parsansa)

Tänä vuonna ensimmäiset parsat syötiin meillä jo huhtikuun puolivälissä. Parsanippu maksaa tähän aikaan vuodesta noin kaksi euroa ja se on yleensä unkarilaista. En ole vielä päässyt kokeilemaan horsmanversoja, joita pidetään tällä hetkellä muodikkaina parsankorvaajina; niitä kun ei tarvitse tuoda muualta.

Ostan aina vihreää parsaa. Valkoinen parsa muistuttaa mielestäni enemmän limaista tölkkiparsaa. Vihreä parsa on herkullisemman väristä ja maistuu mielestäni paremmalle. Tänä vuonna olen kuitenkin syönyt erinomaisen hyvää valkoista parsaa ravintolassa. Se tarjottiin kylmäsavulohen ja sitruunamajoneesin kanssa.

Tölkkiin laittaminen on ehkä kamalinta mitä parsalle voidaan tehdä. Äitienpäiväbuffassa tänä vuonna oli salaattia, johon oli laitettu tölkkiparsaa. Jotain, minkä voisi antaa paremmin anteeksi mihin muuhun vuodenaikaan tahansa paremmin kuin juuri toukokuussa! Pitsoissa tölkkiparsa menettelee.

Parsakattila, jonka ostettaessa uskoteltiin tulevan myös muuhun käyttöön ja jossa ei ole koskaan keitetty mitään muuta kuin parsaa. (tosin sitä on käytetty viinicoolerina)
Parsa on parasta, kun se on etusormen paksuista ja kaikki nipussa olevat tangot ovat tasaisen paksuja. Tangosta otetaan kaksi käsin kiinni ja se napsautetaan poikki "siitä kohtaa, mistä se haluaa katketa". Ei siis tarvitse käyttää veistä puumaisen kantaosan leikkaamiseen. Keitetään suolatussa vedessä. Koska höyrähdin tähän vuosia sitten, oli minun saatava myös parsakattila. Siinä parsan nuput höyrystyvät kypsiksi eivätkä muussaannut veden alla. Keittoaika on etusormenpaksuisille tangoille noin 7 minuuttia.

Klassikkokaveri parsalle tietenkin on holandaise-kastike. Arkikäytössä teen sen räyheästi pussista (Knorr). Pääsiäisenä tein kastikkeen itse. Siihen meni puoli pakettia voita. Se ei siis todellakaan sovi jokapäiväisen parsan kaveriksi.

Parsan maku tulee parhaiten esille, kun sen kaverina tarjotaan mietoja makuja. Kylmäsavustetun lohen lisäksi graavilohi maistuu parsan kaverina ihanalle. Parsa sopii myös miedon kinkun kaveriksi. Parsa on ihanaa ja sitä saa syödä vielä juhannukseen asti! Parsa, PARSA, paRsa, parSA, PArsa...

Parsaa Hollandaise ja paistettua lohta
Parsaa Hollandaise ja katkarapuja
Parsaa, parmesan- juustoa, ilmakuivattua kinkkua ja spagettia.
Grillattavaksi meneää parsaa lihansyöjille ja muille.
Sitruunaista parsa-katkarapu- kesäkurpitsa -pastaa.
Pelkkää parsaa pieniin suihin.
********************************************
Parsa on ihanaa! Rakastu siihen! Lue siitä! Kokkaa sitä!
http://www.kasvikset.fi/Suomeksi/Asiakkaille/Kauden_kasvis/Parsa
http://fi.wikipedia.org/wiki/Parsa

perjantai 27. toukokuuta 2011

Kesähanskat


Ratsastan näppylähanskat kädessä ympäri vuoden. Ne on edulliset ja lämpimät. Näppylähansikkaiden suurkuluttajana iloitsin löydettyäni HippoSportista tällaisen kesämallin. Nyt on jo valmiiksi sormet auki, joten ei tarvitse odottaa, miten nopeasti nämä hajoavat. Nämä myydään puuvillaisten alushansikkaiden kanssa.

Ihmettelin pitkään, miksi minulta hajoaa hansikas aina vasemman käden etusormesta. Syy on tietenkin satulavyön kiristäminen.

torstai 26. toukokuuta 2011

Kisakauden avaus

Sanovat, että äiti tunnistaa aina oman lapsensa itkun. Pinke parahti itkuun juuri, kun olin saanut lähtömerkin.

Yleensä Pinkestä on ihanaa, kun äiti ratsastaa kohti, mutta valtavan surkeaa, kun äiti ratsastaakin ohi. Onneksi tätä leikkiä on leikitty kentän laidalla jo jonkun aikaa, joten olen joutunut harjoittelemaan keskittymistä häiriöäänien ympäröimänä.

Kuva: Pia Paavilainen
Yksi iso ero elämään ennen Pinkeä on se, että keskittymiskykyni saattaa olla nykyisin parempi kuin ennen. Rajallinen aika itsessään pakottaa ajankäytön tehokkuuteen. Tavallaan ei ole varaa häiriintyä lapsensa itkusta, jos lapsi on otettava kentän laidalle mukaan. Viime aikoina Pinke on ollut kentän laidalla myös Anssin kanssa silloin, kun olemme hypänneet viikonloppuisin.

Hyppäämisen suhteen on ollut hienoa huomata, että minun ja Tintin välinen luottamus on oikeastaan vain parantunut lähes puolitoista vuotta kestäneen hyppytauon aikana. Siitä on mielestäni ollut valtavasti hyötyä esteratsastukseen, että olemme ylittäneet tasaisella maalla siltoja, tasoristeyksiä, roskalaatikoita, hirviä jne. Kyllä minä jo uskallan julistaa, että menemme yli ja ohi mistä vain. Nykyisin yhdessä.

Kauden ensimmäisissä kisoissa olin päättänyt tehdä 0/0 -radan ja ylittää viimeisenä esteenä vaihtoehtoisen vesiesteen. Olin päättänyt ratsastaa vaikka pitkät tiet, jotta tavoitteeni täyttyy. Olin päättänyt olla hätiköimättä ja koota ajatukseni esteiden välissä. Verryttelyssä olin luvannut itselleni keskittyä hengittämään rauhallisesti. Olin päättänyt, että näytämme hyvältä samansävyisissä varusteissa.

Aika vähän meni pieleen. Kolean sään takia jouduin laittamaan pitkähihaisen paidan, joka oli aivan eri sävyinen kuin Tintille ostamani uusi satulahuopa ja siihen sopiva T-paitani. Mutta ennen kaikkea, uusinnassa tuli toiselta esteeltä kolmannelle tehtyä suunniteltua pidempi tie. Tämä maksoi ainakin sen 0,9 sekuntia, mikä oli eromme viimeiseen sijoittuneeseen, joten jäimme tällä kertaa ruusukkeetta.

Korjaamisen varaa on erityisesti ohjien pituudessa, mutta myös kropan asennossa. Minun on saatava Tintti lyhyemmäksi, jotta saan sen käännettyä tiukemmin. Erityisesti minun on saatava se pysymään lyhyenä, koska se yleensä saa hivutettua minulta lisää ohjaa painamalla jatkuvasti kädelle ja alas. Lopputulos on köydenvetoa: minä kerään ohjia, Tintti hivuttaa, minä kerään, Tintti hivuttaa... Ja kyllähän se sitä tekee, koska se on sillä tavoin tottunut saamaan minulta ohjat. Kunhan saan tämän vetoleikin loppumaan, uskon saavani myös istuntani pysymään takana ja vakaana.

Ensi kerralla tavoitteeksi otetaan tämän lisäksi tiukemmat tiet. Onhan se totta, että "ei sun kyllä koko maailmaa tarvitse kiertää mennäksesi esteeltä toiselle."  Kokonaisuus oli silti tälläkin kertaa hyvä. Olen tyytyväinen siihen, että pääsääntöisesti osaan ratsastaa rataa: edetä esteeltä toiselle kokonaisuutena ja edeten, en vain este kerrallaan.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Vuosipäivän onnea

Vauvauintiohjaaja kysyi Pinken yksivuotispäivän aattona sen perinteisen kysymyksen: "Oi, muistatteko  edes enää aikaa, kun olitte vain kahdestaan."
Siihen on vain yksi luvallinen vastaus, ja me totta kai osasimme sen henkäistä, "ei, emme muista" 

Emme sanoneet totuutta, että tänäkin aamuna olisimme nukkuneet paaaljon pidempään, jos olisimme olleet kaksin. Emme huokailleet, miten paljon helpommin kaikki järjestyi aikaisemmin. Emme sanoneet sitä, mikä oli päällimmäisenä mielessä. Että kyllä me muistamme, hulluhan sen unohtaisi! Kun me olimme kaksin, meitä ei ollut kolmea!

Nyt tätä kuuluisi jatkaa, että päivääkään en vaihtaisi pois. Mutta sekin olisi valetta. Vaihtaisin pois jokaisen niistä päivistä, kun imetin tuntitolkulla rinnat verillä ja itkin. Se kärsimys ei ole minua jalostanut ja sen riittämättömyyden ahdistuksen vaihtaisin mieluusti pois. En nauttinut kirkuvan lapsen kantelemisesta enkä siitä, että koin olevani kykenemätön lohduttamaan omaa lastani.

Sen sijaan yksi asia on täyttä totta: olen sanoinkuvaamattomalla tavalla ollut koko ajan valtavan onnellinen. Ja joinain hetkinä seuraavat sanat ovat sopineet suuhuni paremmin kuin se lauseet, joita olen itse osannut muodostaa:

"Miten minua helpottaisi tieto
jota en voi koskaan saada:
että jonkin salaperäisen erehtymättömän
biologisen lain mukaan
olen ollut paras mahdollinen äiti
juuri näille pojille
virheistäni huolimatta."
-Eeva Kilpi

perjantai 20. toukokuuta 2011

Ruokinta kuntoon

Tintin ruokinta on sen tekemään työmäärään nähden kunnossa. Sen päivittäinen reilun tunnin liikunta mukaanlukien viikoittaiset koulu- ja estetunnit voidaan laskea kevyeksi liikunnaksi. Tietenkin Tintti on myös aitauksessa, mutta eihän se siellä juuri liiku. Ruokinta tarkastettiin vastikään Hopti- ruokintaohjelmalla; kiitos siitä tallikaverilleni Anulle.

Omistajan ruokinta sen sijaan saattaa olla hiukan retuperällä. Siitä kertoo sekin, että painoni on noussut 5 kg sen jälkeen, kun palasin vuoden alussa töihin. Painoni on nyt 14% Tintin tämänhetkisestä arvioidusta painosta. Muistan jossain mainitun, että ratsastajan ihannepaino hevosen painoon nähden olisi 12,5%.

Minun olisi siis pudotettava kutakuinkin tuo vuoden alusta kertynyt kilomäärä. Moni voisi nyt sanoa, että ei kai se noin tarkkaa ole ja että hevosen rakenne tässä ratkaisee. Mutta kyllä tälle asialle voi muutaman ajatuksen laittaa.

Ensinnäkin, painon pudottaminen on terveysasia. Toisaalta painoa tarkkaillessa ei ole syytä tuijottaa vain vaakaa, sillä jokaisella on oma hyvän olon painonsa, joka ei perustu painoindeksiin. Jos hevoselta kysytään, se todennäköisesti sanoisi kantavansa selässään mieluummin satakiloista kroppansa hallitsevaa ratsastajaa kuin 70-kiloista löysänä löllyävää tyyppiä. Lihashallinta on kaiken A ja O.

Ratsastus ei ole laihdutuslaji. Sellaista on vaikkapa uinti tai reipas kävely. On syytä muista, ettei kiloja karisteta liikkumalla, jos ruokailutottumukset pysyvät entisellään. Jos syö enemmän kuin kuluttaa, ei voi laihtua. Ja ainakin minun on hyvän ruoan ystävänä helppo syödä paljon. Eli liikaa.

Vaikka aikaisemmin taannoin laitoin tänne ruokaohjeen mozzarella-kinkkuleivästä, jutusta on syytä poimia ensisijaisesti jauhelihaspagetin ohje. Koska yksi ratsastajan tärkeimmistä työkaluista on aivot, on niille syytä muistaa antaa ravintoa. Huonointa mahdollista syötävää ratsastajalle ovat kaikki nopeat hiilihydraatit, kuten sokeri, vaalea leipä, suklaa, sokerilimsat yms, jotka tulevat kropasta läpi hulauksessa.  Keskittyminen, koordinaatio ja motivaatio vaativat hyvää neste- ja sokeritasapainoa. Jos nostat verensokerin hetkessä ylös, voit olla varma sen tulevan hetkessä alas. Silloin ei toimi muisti, ei keskittyminen eikä koordinaatio. On muistettava syödä ja juoda kunnolla.

Monelta ratsastajalta hyvin syöminen on hallinnassa arkisin, mutta kisapäivät osoittautuvat haastaviksi. Liian usein nopeaa energiaa haetaan suklaasta ja karamelleista, ja kisajännityksen keskellä hyvin syöminen unohtuu. Kisapaikan buffat eivät aina ole energialaadultaan huiputasoa. Jos ei varustaudu omin eväin, koko päivän ruokailu ja sen sivussa kisasuorituksent voivat mennä metsään. Nälkäisenä epäonnistumiset kaiken lisäksi kiukuttavat  enemmän.

Kysyin asiaan perehtyneiltä opettajakollegoilta  (liikunnan ja terveystiedon lehtoreita) vahvistuksen järkeväksi kisapäivän ruokailuksi. Viesti on yksinkertainen: unohtakaa grillimakkarat ja vehnäsämpylät, karkit, suklaat ja limut! On syytä ihan tosissaan sisäistää, mitä on tervellinen ruokailu ja mitä ovat pitkäkestoiset hiilihydraatit, jotka pitävät meidän tyytyväisinä ja kylläisinä ja estävät verensokerin heittelehtimisen. Kun pakkaa mukaansa hyvät eväät ja muistaa tankata kolmen tunnin välein ja hyvissä ajoin ennen kisasuoritusta, jää rata päähän eikä verensokeri seilaa edestakaisin. Eikä ole pakotettu kisapaikan buffan antimiin. Sieltä tuskin kuitenkaan saa makaronilaatikkoa, jauhelihakeittoa tai kanarisottoa.

Aamulla kunnon kaurapuuroa ja kunnon täysjyväleipää (esim.  jälkiuunileipää). Mukaan banaaneita ja omenoita, runsaasti vettä ja kunnolliset pureskeltavat eväsleivät. Tässä suutuntuma on hyvä mittari: leipä on riittävän tuhtia tavaraa, jos sitä ei pysty myttäämään kasaan ja tunkemaan suuhun kerralla. Älä syö paprikaa, sipulia tai pestoa tai mitään muuta huonosti sulavaa ja närästyttävää. Ja muista juoda. Juomaksi vesi on paras. Kahvi poistaa kehosta nestettä ja sen sanotaan laittavan juoksemaan vessassa useammin.

Oikein syöminen on myös harjoittelun tulosta. Joskus on katsottava kellosta, ettei edellisestä ruokailusta ole kulunut enempää kuin neljä tuntia. Silloin on tankattava, vaikka ei olisi nälkä. On pyrittävä siihen, ettei olo ole koskaan liian nälkäinen. Jos kisoissa jännittää, kannattaa pyytää joku viereen muistuttamaan: SYÖ! Aina sitä ei muista, kuten minä viime viikolla.

Eikä sitten mennä palkintona mäkkärin kautta kotiin, kun on koko päivä kestetty terveellisellä ruoalla. Kotiin voi tehdä odottamaan makaroonilaatikkoa, joka lämpenee mikrossa nopeammin kuin mitä kestää autokaistalla odottaa.

Lisää järkevästä ruokailusta esimerkiksi Suomen olympiakomitean sivuilla.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Posttraumaattisia stressireaktioita

Kolme peuraa, jotka hyppäsivät metsästä eteemme ja jatkoivat pellolle.
Maastovarmuus on hevosessa suhteellinen ominaisuus. Hevonen on juuri niin varma, millaisiin sen ratsastaja on tottunut, sillä luonnehdinta tapahtuu aina aikaisemmista kokemuksista käsin. Minulla on usein tapana sanoa, että Tintti ei pelkää mitään ja se menee mistä vain. Sillä on siis helppo maastoilla yksinkin. Tavallaan.

Tintin maastovarmuus on hevostyypillisesti täysin kytköksissä ratsastajan varmuuteen. Sillä hetkellä kun Tinttiä alkaa jännittää, se kysyy ratsastajalta, onko syytä pelätä. Jos ratsastajaakin pelottaa, lopputulos voi olla katastrofi. Moni hevonen on kuin pieni lapsi, jolle pitää sanoa, ettei käynyt kuinkaan, vaikka muksahdus näyttäisi miten hurjalta. Itku menee ohi, kun jatketaan vaan.

Olen miettinyt, olenko ollut reilu sanottuani Tinttiä ratsastaville, että jos se säikähtää niin älä pelkää sen kanssa. Jos se lähtee yllättäen käsistä, se kyllä pysähtyy muutaman askeleen jälkeen. Kun annat sen kävellä melko löysin ohjin - vaikka reippaastikin - se rauhoittuu pian. Jos sinä vain olet rauhallinen. Että ole vain rauhallinen ja luota siihen. Mutta eihän se tapahdu noin vain.

Luottamus hevosen ja ratsastajan välillä vaatii syntyäkseen aikaa. Kolmen ja puolen vuoden kokemuksella uskaltaisin väittää tuntevani, milloin Tinttiä alkaa jännittää. Se ei siis yleensä pääse yllättämään minua. Mutta joskus asiat tapahtuvat niin nopeasti, että Tinttikin yllättyy niistä. Ei siinä kauhasti ehdi ennakoimaan. Kun hevonen laukatessa yllättäen kääntyy 180 astetta ympäri, siinä on tasapaino koetuksella.

Viikko siten maastolenkillä vastaan tuli  pitkin matkaa kaikenkaikkiaan viisi peuraa, kaikki erikseen. Peurat on Tintistä ihan ok eikä niitä tarvitse lähteä karkuun. Peura ei pelota, vaikka se hyppäisi metsästä suoraan eteen. Mutta sitten kun mutkan takana hakkuuaukealla rynnisteli hirvi, puhuttiin ihan eri asiasta.

Kun Tintti säikähtää, se päästää valtavan töräytyksen ja vetää heti perään liinat kiinni. Niin tapahtui nytkin. Siinä me seisoimme tiellä 15-20 metrin päässä hirvestä ja tuijotimme toisiamme, minä ja Tintti hirveä, hirvi meitä. Satulan läpi tuntui hevosen syke. Omanikin kohosi hetkeksi. Kun hirvi lähti liikkeelle, Tintti yritti kääntyy tulosuuntaan, mutta vain kääntyäkseen saman tien takaisin tuijottamaan hirveä. "Älä silmä pieni katso mitä vain".

Kummankin meistä reaktio oli toki pienempi kuin silloin, kun metsästä rynnisti ohitsemme hirvilauma. Mutta koska hevoseni seisoi tiellä paskajäykkänä huutaen ja vastaan tuli tiellä vielä autokin, päätin itse laskeutua satulasta. Sain samalla sanottua autokuskille, ettei ajaisi mutkan taakse kovin kovaa; ties vaikka hirvi kiertäisi sieltä.

Kotimatka tultiin puoliravia, mutta annoin Tintin ravata reippaasti pitkän pätkän, mikä rauhoitti sitä. Kuluneen viikon Tintti on kärsinyt maastossa pienehköstä postraumaattisesta stressireaktiosta. Se pysähtyisi mutkissa kuin seinään, se on lähtenyt laukkaan kuultuaan koiran yllättävän haukkumisen, se kiemurtelee ja yrittää kääntyä kotiin, säikähtää lenkkeilijää jne. Ja kyse on kuitenkin hevosesta, jolla voi ratsastaa ohikiitävän junan vieressä, lumilingon ohi tai laukata peurojen vierellä rauhallisesti. Pitkin ohjinkin. Mutta senkin ämpärissä on laidat ja niiden yli läikkyy, kun kohdataan hirvi.

Nyt on vain maastoiltava enemmän, sillä Tintti kyllä muistaa tarkistaa vielä pitkään, onko hirvi vielä siellä, missä se kohdattiin. Tintilllä on ajatus, että hirvi voi lymyillä minkä tahansa mutkan takana. Itselleni tämä on helpompaa, sillä mitä useamman hirven hevosensa kanssa kohtaa, sitä varmemmaksi näissä tilanteissa tulee. Mutta kyllä se aina hiukan hengästyttää.

Muutenkin maastoilu on minun mielestäni parasta, mitä hevosen kanssa voi treenien ohella tehdä. Silloin hevosella on mahdollisuus edetä reippaasti ja pitkiä pätkiä suoralla uralla. Maastossa on sitä paitsi aikaa laittaa kuntoon kenttäistunta, kantapäät ja kyynärpäät. Ja nyt tulee taas tätä tarpeellista "pidä pohkeet kiinni, jos hevonen vaikka kieltää esteelle"- treeniä, kun Tintti poukkoilee mutkissa.

***********************************
P.S. Joskus tietysti ratsastaja ruokkii hevosen jännitystä sillä, että jos hevonen on joskus säikähtänyt vaikkapa traktoria, ratsastaja traktorin nähdessään kerää hermostuneesti ohjat, jäykistyy ja alkaa varustautua hevosen temppuiluun. Tästä hevonen saa merkin, että jotain kauheaa on pian tapahtumassa ja ennuste toteuttaa itse itsensä. Jotkut pelot ovat silti ihan hevosen muistissa olevia: Tintti muistutti minua golfkentällä kuukausi sitten, että eräässä kohdassa tapahtui joskus epämiellyttäviä asioita; minä menin autuaasti pitkin ohjin ja pääsin yllättymään.

perjantai 13. toukokuuta 2011

Liikaa liikkuvia osia

Meillä on kahden viikon päästä kisat ja niitä edeltävät viikot olemme Pinken kanssa kotona kaksistaan. Voitte arvata, että arjen pyörittäminen muuttuu hiukan erilaiseksi. Nythän en pysty menemään tallille sen jälkeen, kun Pinke on käynyt nukkumaan.

Faktat on seuraavat: ratsastamisen on tapahduttava mieluiten välillä 17-18, jos Pinken on oltava tallilla mukana. Silloin tallille on saatava mukaan myös Pinkelle hoitaja. Jos Pinken saa mummolaan hoitoon, aikataulu on käytännössä sama, jos haluan olla itse laittamassa Pinkeä nukkumaan. Ratsastamassa voi toki käydä myös töiden jälkeen, mutta se tietää Pinkelle inhottavan pitkää tarhapäivää. Ja silloin katoaa ratsastamisesta kaikki ilo.

On syytä  huomioida, että minä en käy ratsastamassa päivittäin. Tintillä on tätä nykyä kaksi vuokraajaa, joiden kanssa sovimme aikatauluista aina kuukaudeksi kerrallaan. Toki muutoksia tulee aina puolin ja toisin: ihmiset sairastuvat, hevoset sairastuvat ja aikataulut muuttuvat. Silti perusrunko on selvillä ja auttaa kaikkia suunnittelemaan menojaan.

Homma toimii niin mutkattomasti, kuin se vain voi toimia. Silti joskus kaipaan aikaa, jolloin aikataulujen muuttuminen ei saanut aikaan seuraavanlaista puhelurumbaa:

Minulla oli tarkoitus käydä tallilla töiden jälkeen ja pitää hevosella vapaata seuraavana päivänä. Päiväkotiin olisi kuitenkin pitänyt ilmoittaa edellisenä päivänä, että aikomukseni oli hakea Pinke tuntia myöhemmin kuin tavallista. Päiväkodista lähdettäessä otetaan yhteys anoppiin, joka sanoo voivansa jäädä illalla vähän pidempään, jotta pääsen opintoihini liittyvän työtehtävän jälkeen käymään tallilla. (1.)

Jonkun ajan päästä iskee kuitenkin ahdistus, että tälle viikolle ei ilmeisesti ehditä sopia estetuntia. Viime viikkokin meni estetunnitta. Edellisiltana oli todettu, että aikataulujen ja päivien sovittaminen menee näinä "tyttöjen viikkoina" hankalaksi minun kellonajoillani ja käytössä olevilla päivillä. Perinteinen hyppysunnuntai ei ehkä onnistuisi tallin kouluratsastuskisojen takia. Muina päivinä kentän varauskalenteri näyttää täydeltä. Ahdistaa, että treenisuunnitelmat uhkaavat jäädä toteutumatta nyt, kun kisat ovat ovella ja takana on liian pitkä hyppytauko ja  liian vähän treeniä.

Olen yhteydessä tallikaveriin. (2.) Hänellä olisi perjantaina estetunti minulle sopivaan aikaan. Kysyn, josko saisin tulla kuokkimaan, jos saisin Pinken hoidon järjestymään. Se sopi hänelle. Tässä vaiheessa otetaan yhteys ystväään, joka on sanonut olevansa käytettävissä lapsenvahtina kentän laidalla. (3.) - Ei sinulla satu olemaan kiireitä perjantaina? - Loistohomma!

Soitan tallikaverin estevalmentajalle ja tiedustelen mielipidettä kuokkavierailulle sieltä. (4.) Onnistuisi, vaikka olemme ihan eri tasoisia. Olen uudelleen yhteydessä Pinken hoitajaksi lupeutuneeseen ystävääni ja varmistan, että tunti on sovittu. (5.) Laitan tekstiviestin omalle estevalmentajalleni (6.), että olen päässyt kuokkimaan ja saan tällä tavalla yhden oloani huojentavan hyppykerran lisää.

Tämän jälkeen alan huolehtia seuraavasta viikosta, mikä tulisi olemaan samanlainen. Otan yhteyttä Tintin vuokraajaan (7.) ja tiedustelen, jos voisimme vaihtaa päiviä.  Se sopi. Nyt olisi mahdollisuus sopia jotain seuraavan viikon torstaille, mitä pitäisi vielä tiedustella omalta valmentajalta, mutta jätän sen juuri nyt. Soitan anopille (8.), että ei tarvitsisi jäädä tänään illaksi, koska en menisikään talille vaan pitäisin hevosella vapaapäivän. Ajattelen tyytyväisenä, että onneksi kävimme edellisenä iltana pitkällä maastolenkillä, joten vapaapäivä olisi Tintille mahdollinen tässä.

Perjantaina töiden jälkeen syötän Pinken, pakkaan laukkuun kaiken tarvittavan vaipoista pillimehuun ja leluihin ja pakkaan vaunut autoon. Tallilla harjaan hevosen, turvotan sen pöperöt, laitan kuntoon ja kiiruhdan ajoissa kentälle. On rakennettava rataa, koska esteet on erinäisistä syistä korjattu pois.

Ja sitten tehtävänä on ratsastaa suoralla linjalla olevaa kahta pystyä eri suunnista, kahdeksikon muotoisesti. Tallikaveri menee ensin. Minulle ei jää vaadittu reitti päähän. Tallikaveri näyttää uudelleen. Minä olen kuutamolla, kuin en olisi ikinä vaadittua tehtävää nähnytkään.

Seuraa valmentajan pysäyttävä kysymys: oletko sä syönyt tänään kunnolla? 

Hmm, jotain ilmeisesti unohtui.

Äidin raippa oli estetunnin jälkeen juuri sen verran kielletyn oloinen lelu, että sen parissa viihdyttiin pitkään. Tämä kuva otettiin kuukausi sitten kotona.

maanantai 9. toukokuuta 2011

Laita äiti asialle

Minun äitini ei juurikaan tule hevosen lähelle, mutta muistaa aina säännöllisesti kysyä, saako Tintti vitamiinia. "Pysyy karva parempana." Äitini tietää yleisesti ottaen mukavasti maatilojen elukoista, erityisesti lehmistä, joiden lähelle minä en mene. Minusta lehmät haisevat ja ovat pelottavia. Äitini tuumaa hevosista samaa.

Pääkaupunkiseudulla ei ole lehmiä, ja siksi täällä myydään monia tuiki tavallisia isojen elukoiden rehutuotteita vain (ratsu)hevosille. Hevosrehun hinta voidaan moninkertaistaa verrattuna tuotantoeläinten vastaavaan. Ja tämän lisäksi  hevostavaraa myydään jostain kumman syystä marsuannoksina, jolloin niitä saa olla koko ajan hakemassa lisää. Useampia tuotteita kuitenkin saa suhteellisen järkeviin pönttöihin pakattuna Vermosta, mutta kun se ei minulle ole minkään reitin varrella!

Äidilleni olen jo pitkään vastannut, että syötän Tintille monivitamiinia, jonka lisäksi tarvitsee antaa vain kalkkia. Koska en ole saanut itseäni järjestettyä aikoihin Vermoon ostoksille (on niin kiire) ja olen tästä syystä joutunut turvautumaan kalliisiin piiiperryskalkkipurkkeihin, pyysin viime viikolla, että äitini kävisi ostamassa minulle Lappeenrannasta maatalousmyymälästä vähän isomman satsin rehukalkkia. Kalkki tulisi sitten autossamme kätevästi Espooseen eikä minun tarvitsisi tehdä ylimääräistä kalkkimatkaa Pinken kanssa.

Kun äitini sitten kertoi iloisesti ostaneensa halvan kalkin, hän myös kysyi, minkä kokoisissa paketeissa olen sitä tähän mennessä ostanut: "Kun ei ollut pönttöjä, oli vain säkkejä." Sanoin, että 900g siinä pikkupurkissa on ja parin kilon pönttöä olin ajatellut. "No tätä on nyt sitten vähän enemmän. Ei ihan heti lopu."

No ei lopu, ei. Minulla on nyt 40 kg rehukalkkia. Ottaen huomioon Tintin päiväannoksen, mikä on 25g, voisi pessimistikin todeta, että kalkkia on nyt riittävästi. Ei tarvitse minun miettiä enää vuosikausiin, mistä arkisesta mutkasta löytäisin sopivan hetken puikahtaa kalkkiostoksille. Seuraavan kerran se on ajankohtaista vuonna 2016.

Kyllä äiti tietää, totean minä, ja laitan jalkaani jouluna 1990 lahjaksi saadut mokkanahkachapsit. Niihin kun ostettiin vähän kasvunvaraa.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Läski täti silittää heppaa

Tätiratsastaja on samanlainen määritelmä kuin läski. Se on haukkumasana, jos joku ulkopuolinen käyttää sitä. Jos sillä määrittää itse itsensä, on antanut periksi olomuodolleen ja oikeuttaa sillä itsekurinsa puutteen. Molempia sanoja käytetään myös itsetunnon pönkitykseen; että joku sanoisi "no etkä hei oo."

Minun lapsuudessani ei muistaakseni ollut tätiratsastajia. Oli vain hevosenomistaja-aikuisia sekä heppatyttöjä. 80- 90- luvun heppatytöt ovat sittemmin siirtyneet kokouksiin piirtelemään Pollen näköisiä poneja Powerpoint- tiivistelmien reunoihin. "Kun on niin tyyyl-sääää..." He ovat aikuisina kansoittaneet ratsastuskoulut ja alkaneet kutsua itseään tätiratsastajiksi. He tulevat ratsastamaan raskaan työpäivän jälkeen eivätkä halua kuulla virheistään. Kun on syönyt salaattilounaan ja pomokin on ollut inhottava, ei jaksa miettiä mitään ikävää. He haaveilevat ikuisesta kesästä ja uusista ratsastushousuista. Toiset ostavat hevosen ja haaveilevat sen uusista varusteista.

Minä olen toki tällainen. Hankin tietenkin hevosen ja hevoselleni söpön satulahuovan. Rapsutan heppaani korvan takaa ja ostan sille luonnonkarvasharjoja, koska olen havainnoinut sen kutiavan synteettisillä harjoilla harjattaessa. Määritelmät eivät toki ihmistä pahenna, mutta minun ylpeyteni ei anna periksi nimittää itseäni tätiratsastajaksi. Puhumattakaan, että alkaisin kutsua Tinttiä tätiratsuksi. Emmekä me ole läskejä, meillä on isot luut ja persoonallinen vartalomalli!

Minun kuvitteellinen kurinalainen ratsastusidentiteettini kärsisi tätiratsastajamääreestä, sillä minun kuvitelmissani tätiratsastaja ratsastaa vain mielenvirkistykseksi. En halua olla se hevosenomistaja, joka puhisi, että miksi hän menisi hevosineen kiusaamaan itseään ratsastustunnille, jossa joku vieras käskisi häntä istumaan asennossa, jossa hän ei halua istua ja sitten hän olisi kipeä koko seuraavan viikon. "Eikä pollekaan siitä pitäisi!"

Ei. Minun on pakko pitää kiinni identiteetistäni hurjana ponityttönä, vaikka hyppäisin vain 70 cm:n ratoja. Minun on kuviteltava kouluvalmennusteni tuottavan tulosta, vaikka tavoitteeni on Helppo C. Minun on pakko mieltää itseni kukkahattupäistä tätiratsastajaa rohkeammaksi, vaikka minulla on kypärä ja turvaliivi. En voi antaa periksi, koska muuten menetän kaiken, mihin olen uskonut.

Ratsastan tullakseni paremmaksi. 

**************************
P.S. Tätiratsastaja on oikeasti ihan hauska määritelmä. Lue siitä tämän blogin kautta.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Hyppäämisen makua


Ensimmäiset estetreenit puolentoista vuoden hyppytauon jälkeen meni kaahaamiseksi. Tintti karkasi joko ennen tai jälkeen esteen ja minä olin ihan hukassa. Kuljin puoli viikkoa niskat jumissa. Anssi ja Pinke olivat katsomassa ja Pinke taputti tyytyväisenä, kun sain ohjeita siitä, miltä käsieni ei pitäisi näyttää. Toisissa estetreeneissä päästiin kiinni hallitun menemisen makuun ja usko omiin taitoihin alkoi palautua. Vappuaattona pääsimme viimein ulos hyppäämään.

On tässä taas tekemistä. Tintti hyppää tämänhetkiset pienet esteet aivan valtavalla varalla ja minulla on tekemistä tasapainon kanssa.  Pian saadaan työskennellä laukan sovittamisen kanssa; Tintillä on matkaavoittava laukka, jolla toden totta pystyy etenemään.

Olen hyvin tyytyväinen näihin pieniin esteisiin, jotka - uskokaa tai älkää - tuntuvat selästä käsin valtavilta. Toistaiseksi ei pelko ei ole pujahtanut turvaliivin alle, mistä minua ennen Pinken syntymä varoiteltiin. Itse asiassa on hyvin vapauttavaa olla hevosen selässä yksin eikä raskaana.

Verrattuna ikivanhaan Pessoan flättäriin, tämä nykyinen Kiefferin penkki tekee kyllä tasapainolle ihmeitä. Uusi satula tuli hankittua siinä vaiheessa raskautta, etten enää hypännyt, joten olen päässyt testaamaan sitä vasta nyt.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...