perjantai 29. huhtikuuta 2011

Epämiellyttäviä totuuksia

Viikko sitten koulutunti ei olisi voinut mennä enemmän pieleen. Hevosta riisuessani purskahdin itkuun.

On selvää, että iltavuorossa ratsastaminen osoittautuu joinain päivinä raskaaksi. Kun käy päivätöissä ja opiskelee siinä sivussa täydennysopintoja, ei ihan kaikkina päivinä voi olla täydessä terässä. Tiettyyn pisteeseen epäonnistumisten puolustelu on vain selittelyä, mutta kyllä jokaisessa ämpärissä on laidat, joiden yli läikkyy.
Mitä tässä sitten ikinä yritetäänkin, sen ei taatusti ole tarkoitus näyttää tältä.
Niin kuin viime viikolla. Verenpaineeni nousi juuri ennen valmennusta hurjiin mittasuhteisiin erään puhelinkeskustelun jälkeen. Asia ei näin jälkikäteen ajateltuna ollut kummoinen, mutta siinä vaiheessa läikkyi. Kun minua tallilla vielä odotti mutakuorrutettu hevonen, tuntui että ei, nyt en kyllä jaksaisi tätä. Olin ladannut ensimmäiseen tauon jälkeiseen valmennukseen valtavia odotuksia ja valmistautunut kuulemaan, miten olen talven aikana toisaalla kehittynyt. En kuitenkaan saanut itseäni millään rauhoittumaan ja toisin kävi.

Järkevintä olisi varmasti ollut olla yrittämättä ratsastaa kunnolla ja mennä maastoon. Tunnilla onnistuin vain volteissa. Turhat kuvitelmat kehittymisestäni rapisivat nolosti tehtävä toisensa jälkeen. Olin täysin irti itsestäni ja siitä, mitä olin tekemässä. Valmentajan kurinpalautus tuntui pahalta, mutta se tuli tarpeeseen. Kotona Anssi kysyi, että olisiko nyt syytä vähän hellittää ja lohdutti, että onnistuit siinä yhdessä jutussa kuitenkin. (sitä edelsi kysymys: miten hevosella tehdään voltti?)
 
Tässä hypyssä ratsastajalla on vielä vähän hiomista.
Aina välillä joutuu kuulemaan totuuksia itsestään, joita ei haluaisi kuulla. Yksi sisuunnuttava asia oli saada taas kuulla, että pitää olla nopeampi (eli olen hidas!) ja että ole mukavuudenhaluinen (eli en siis viitsi yrittää!). Siis taas. Lukiolainen kysyi joskus äidinkielenopettajaltaan, miksi tämä aina valittaa samoista virheistä. Opettaja hymyili ja vastasi ”koska sinä aina teet ne samat virheet.”

Epämiellyttävä totuus on asia, joka ei vastaa sitä kuvaa, jonka on itsestään luonut. Näiden totuuksien kuulemiseen kouliintuu luonnostaan, jos sattuu olemaan monilapsisesta perheestä. Minulla on kaksi siskoa, ja meillä on totuttu antamaan suoraa palautetta kysymättä ja pyytämättä. Kuunneltuani aikoinaan riittävän kauan sisareni ystävällisiä huomautuksia siitä, miten poolokauluspaidat lyhentävät lyhyttä kaulaani entisestään, luovuin paitojen käytöstä. Hyvä niin, vaikka alkuun laitoinkin asiassa vastaan. Tiedänhän minä, että lyhyt kaula saa näyttämään lihavalta. Miettikää nyt, miltä Barbi-nukkekin näyttää, kun sen kaulan nuppi menee rikki ja pään joutuu työntämään hartioihin kiinni!

Epämiellyttävät totuudet sisuunnuttavat parhaiten silloin, kun ne tulevat oikealta taholta. Sisaruksien kommenteilta on helppo sulkea korvat. Koulussa opettajan on turha moittia oppilaita laiskoiksi aineissa, joissa oppilaat eivät edes halua pärjätä. Suoritukset ovat aina juuri niin hyviä, kuin mitä oppilaat haluavat olla. Kun oppilas ei halua yrittää enemmän, kehitys pysähtyy tai menee taaksepäin. Jos taas haluaa olla jossain hyvä, kaikki asian eteen tehty tuntuu vaivan arvoiselta. ”Sinä pystyt parempaan” sisuunnuttaa vain, jos oppilas haluaa pystyä parempaan. Itseensä tyytyväistä alisuoriutujaa se ei kiinnosta vaan jopa ärsyttää.

Palautteen on tietysti tarkoitus auttaa matkalla muutokseen. Jos kuultu asia ei vastaa sitä kuvaa, minkä on itsestään itselleen muodostanut, muutosta ei ehkä tapahdu, ei ainakaan ilman kriisiä. Idols- koelauluissa käy nuoria, jotka uskovat itseensä, vaikka kukaan ei koskaan ole kehunut heitä hyviksi laulajiksi. Palaute koetaan kateudeksi ja se ajatellaan tarkoitetun loukkaukseksi.
Kaarteisiin ratsastaminen ei tule koskaan valmiiksi.
Kysymys palautteen merkityksestä kiteytyy pitkälti siihen, olemmeko valmiita vastaanottamaan arviointia taidoistamme ilman, että koemme sen henkilökohtaisena loukkauksena, joka saa meidät sulkemaan korvamme? Ihmiset ympärillämme eivät yleensä tarkoita pahaa, mikä monilapsisen perheen vesan voi joskus olla hankala muistaa. Haluammeko vain pönkittää itsetuntoamme mielikuviamme hellivällä palautteella vai haluammeko muutosta. Kuinka paljon meidän on mahdollista erottaa toisistaan todellisia taitojamme, mielikuvaa taidoistamme ja sitä, millaisia haluaisimme olla? Muutokselle saattaa lopulta olla vain yksi este: minä itse.

Valheellisten mielikuvien helliminen ja korvien sulkeminen palautteelta saa meidät näyttämään Barbi-nukeilta, joilta on kaulan nuppi katkennut. Ja on ihan turha kuvitella, että muut eivät sitä huomaisi. Se on nöyrtymisen paikka. Here we grow again.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

...eivätkä lammikoissaan kieriä...

Hieno kuva Sukupostiin tai Hippokselle?
Se on loputon kierre: vielä pitkässä karvassa oleva hevonen hikoaa helposti näillä keleillä. Sen takia hevonen pitää pestä. Talvihorroksestaan heränneet ötökät tykkäävät kivasti puhtaasta hevosesta. Tämän tähden hevonen menee ja piehtaroi suojakseen mukavan viileän mutakerroksen.

Ja joka Jumalan päivä se tekee saman. Tänään se oli päässyt ihan ympärikin, joten oli saman näköinen molemmilta puolilta. Espoo +20 astetta.

No, mamma harjaa. Ei oo pakko pitää kurahousuja, kun niissä tulee kuuma. Saat syödä vähän ruohoakin. Ei kai tarhakaverit vain kiusaa? Ota porkkana. Hävisikö kenkäkin? Ostetaan, kulta, uusi.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Kainoja toiveita

Sinä olet minun omani ja yritän kaikkeni, että pystyisin pitämään sinut tyytyväisenä. Mutta ymmärräthän, etten ole täydellinen. Jos odotat minulta sitä, teet ennen pitkää meidät molemmat onnettomiksi.

Minä olen olemassa ilman sinun tahtoasikin, erillisenä olentona. En voi aina olla parhaimmillani silloin, kun sinä olet. En aina pysty parhaisiin suorituksiin täsmälleen silloin, kun sinä pystyisit. Ole minulle kuitenkin armollinen. Minäkin yritän kestää sinua silloin, kun en ymmärrä mitään siitä, mitä yrität minulle sanoa, ja sitten menetät malttisi. Joskus jopa syytät minua siitä kaikesta.

Kunpa sinulla olisi enemmän aikaa silittää minua. Olen pahoillani, jos minun kömpelöt rapsutusyritykseni tuntuvat sinusta liian kovakouraisilta. Yritän kuitenkin hyvää. Älä ole minulle vihainen.

Minä kaipaisin rentoa yhdessäolo ilman, että aina olisi kiire jonnekin. On kivaa käydä näyttäytymässä muualla, mutta toimiva arki on silti se, mikä pitää vatsahaavani kurissa. Ja tarvitsenhan minä vapaatakin. Olen paljon pirteämpi, kun saan viettää lomani kaikessa rauhassa, syödä mielin määrin sekä viettää enemmän aikaa lajitovereitteni kanssa. Voin hyvin, kun liikun ja syön hyvin. Vaikka minussa on ominaishajuni, arvostan minäkin puhtautta.

Ennen kaikkea, minähän olen aviomiehesi. Olen täällä kotona.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Luonnon helmassa

Kentät sulavat vauhdilla. Kuva samasta kohtaa viikon takaa löytyy täältä.
Vaikka golfkentällä ei kohta enää saakaan ratsastaa, on niiden läheisyydestä mielettömästi etua meille ratsastajille: luonto on lähellä, ja puolet vuodesta meillä on mahdollisuus ratsastaa täällä. Jos kentät kaavoitettaisiin asuintonteiksi, jäisimme ennemmin tai myöhemmin jalkoihin. Kuka sitten enää muistaisi, että talli oli tässä ensin? Alkaisi valitus hevosenhajusta, ja kaikkialle asetettaisiin ratsastuskieltoja. Lopulta meille jäisi vain kentät ja maneesit, kun mahdollisuudet virkistäytyä maastolenkeillä evättäisiin.

Iso osa muistaa huiman hauskan nettikirjoituksen parin vuoden takaa. Siinä sekopäiset naapurit yrittivät selittää pienelle lapselle hevosen kikkelistä, että naapurin ruuna se siellä vain esittelee umpisuoltaan. Ja lopulta kutsuttiin poliisikin paikalle selvittelemään ruunan irstautta. Jos tämä ei kuulosta tutulta, tutustu siihen Riemurasian kautta tästä. Tämä tosin on ääriesimerkki luonnosta vieraantumisesta. Miten perverssi ihminen voikaan olla, jos hän näkee hevosen vehkeessä seksiä?

Golfkenttä klo 21.15
Auringonlaskun aikaan ratsastaminen kuulostaa romanttiselta ja kauniilta se näyttääkin. Kun olimme Australiassa, lähdimme "auringonlaskun ratsastukselle" ja saimme nähdä kenguruita. Suomessa lisäeksotiikkaa iltahämärissä maastoilulle toisivat peurat. Niitä piisaa! Auringonlaskun ratsastuksesta Australiassa voi lukea täällä.

Kohta on kesä!

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Pääasia

80-luvulla Hevoshullu- lehden kampanjassa oli kissan kuva ja vieressä teksti: Kissoilla yhdeksän elämää - toiset käyttää kypärää. Kypärän kuulumista ratsastajan perusvarusteisiin peräänkuulutettiin tuolloin kampanjoilla, sillä se ei ollut kuulunut ratsastajien varusteisiin kovinkaan kauan. Ratsastuskouluissa kypärän käyttö oli ollut pakollista pitkään, mutta hevosenomistajien varusteisiin kypärä ei oikein tunnu kuuluvan vieläkään.

Luin lapsena ruotsalaisia ratsastusta käsitteleviä käännöskirjoja ja mietin, miten sellaiset potat päässä saattoikaan ratsastaa. Kypärä oli jo 80-luvulla muotijuttu ja suomalaiset kypärät olivat munankuorimaisen siroja. Ne hevosenomistajat, jotka niitä käyttivät, olivat sitoneet leukaremmit kypärän yläpuolelle. Kun 12-vuotiaana ratsastin itsekseni, uskallukseni ei riittänyt kypärättä ratsastamiseen, mutta leukaremmejä en pitänyt kiinni. Jonkun olisi pitänyt olla kertomassa, että tällä tavalla tein kypärästäni itse asiassa hyvinkin vaarallisen: tippuessani olisin voinut satuttaa itseni myös päästäni irtoavaan kypärään.
Kaikilla oli samanlaiset, joten nimikointi oli tarpeen.
90-luvun alkupuolella aluekisoissa tuli pakolliseksi turvakypärän käyttö. Tuolloin minäkin hankin Wembleyn turvakypärän, koska se oli siro verrattuna ruotsalaisiin pottamalleihin. Kun sitä vertaa tämän päivän peruskypärään, se on erittäin siron näköinen. Turkasen kuuma se toki oli.

Olen kuullut monenlaisia selityksiä kypärättömyydelle: Tukka menee sekaisin. Ratsastan tarkemmin, jos joudun tosissani varomaan tippumista. Kypärä on kylmä, sen alla korvat jäätyy. Jos tipun, mieluummin kuolen kuin halvaannun. En ole tottunut käyttämään kypärää. Kypärät on kalliita  ja niiden pintajännitys menee helposti rikki, jos niitä kolhii vähänkin. Ihminen ei opi ratsastamaan, jos hän ei opi varomaan tippumista. Maastossa kypärästä voi jäädä kiinni puunoksaan.

Eturivin ratsastajat riisuvat kypärän välittömästi kisasuorituksen jälkeen. Huippuratsastajat ratsastavat ilman kypärää ja eräänkin naistenlehden haastattelussa suomen ykkösesteratsastaja hyppää korkeaa estettä pää paljaana. On selvää, että tuhannet pikkutytöt katsovat tätä kaikkea ihan kuten minäkin 90-luvun alussa ja ajattelevat: taitavan ratsastajan merkki on paljas pää.

Harvoista kypärällä verhotuista hevosenomistajapäistä voi tehdä havaintoja siitä, onko kyseessä este- vai kouluratsastaja. Kypärän merkkikin paljastaa kantajastaan jotain. Värejä on monenlaisia, joten kypärän voi mätsätä muihin varusteisiinsa.

Yksityistallilla kypärästä saattaa myös tunnistaa, onko hevosenomistajalla lapsia. Harva äiti nimittäin ratsastaa pää paljaana. Kypärän alla jyskyttää tietoisuus siitä, että siellä suojellaan jonkun pääasiaa: omaa äitiä.

EDIT! Kuva lisätty 13.4.2015


keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Ostetaan kuuämpäri!

Tintin kiima tuntui alkaneen aprillipäivänä sillä sekunnilla, kun talutin sen traikusta takaisin vanhaan boksiinsa. Rakkaustarina naapurikarsinan ruunan kanssa leimahti uudelleen ja Tintti lorotteli menemään ja hankasi lautasiaan karsinoiden väliseen seinään. Ruunanretale alkoi luulla itseään oriiksi ja nuoripari piti kiljuvaa meteliä monta päivää. Kaksi päivää tämän jälkeen Tintti jätti ruunansa tylysti hörisemään aitaukseensa ja siirtyi lorottelemaan aitauksen toiselle laidalle, toisen poikaystävän luokse. Viime viikolla se lämmitteli suhdetta suomenhevosruunaan; alkuviikosta pissa tuli taas lattialle, mutta nyt toisen naapurin haistelemisesta.

Oho!
Mimmi on todella sekoittanut poikien päät! Tai vaihtoehtoisesti miesten paljous ja alituinen huomio on sekoittanut sen pään. Olin merkein ehtinyt unohtaa, miten nopeasti se ehtii pissata tallin käytävälle. Vahingon jälkeen se riiputtaa päätään ja näyttää lauhkealta lehmältä, hinkkaa itseään ja vinkuu. Pojat vastaavat näihin kutsuihin innokkaalla hörinällä, toiset tammat eivät loksauta korvaansakaan. Tarvittaessa Tintti tarjoilee takapäätään myös niille.

Kertaalleen olen todistanut, miten hevoseni yritti kovasti peruuttaa tarhakaverinsa alle, mutta kyseinen kuohittu poikamies ei ollenkaan ymmärtänyt, mitä sen olisi pitänyt tehdä. Se peruutti karkuun. Onneksi näiden poikaystävien kanssa ehkäisy on kunnossa; toisin oli kuukausi sitten. (Lue kielletystä rakkaudesta täältä)

On tässä toki se hyvä puoli, että Tintti on kiimassa oikein miellyttävä ratsastaa. Alan vain olla kyllästynyt tähän kusien korjailuun ja mietin, voisiko joku kehittää hevoselleni kuukuppityyppisen kuuämpärin tai -saavin? Tamponit eivät nyt taida auttaa eikä ole pikkareita, joihin kiinnittäisi siteen.

Tätä se on tämä elämän luonnottumuus, kun hevosen ei annetta lisääntyä. Eppu Normaalikin sen tiesi laulaessaan: "Eivät saa kivet vieriä, eivätkä lammikoissaan kieriä virtahevot, villisiatkaan, kun hevoselle housut laitetaan."

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Kyllä lähtee!

Maailman parasta aikaa kestää vain pienen hetken. Pian golffaajat valtaavat itse kenttänsä ja huoltoteillä ratsastaminen ei ole enää mahdollista. Maastot siirtyvät samalla vähän kauemmas. Tunnelmakuvia täällä.

Nyt jos koskaan oli aika toteuttaa sellainenkin asia, jota en ole ennen tehnyt: sunnuntaireippailun päätteeksi nostin laukan ja kiljuin niin lujaa kuin keuhkoista lähti! Ji-haa!

 Vähän Tintti tuntui ihmettelevän, että mitähän se mamma oikein kiljuu!

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Guilty as charged

Minä sain syyllisyydentunteen mukaani Jorvin synnytysosastolta. Sitä ei annettu minulle enkä pyytänyt sitä, mutta vaistonvaraisesti pakkasin sen mukaan. Olen epäillyt, että se ehkä livahti imetysohjeiden väliin, koska ensimmäisen kerran sain siihen pientä helpotusta luovuttuani täysimettämisestä Pinken ollessa kahden kuukauden ikäinen.

Kuljin koko helteisen kesän 2010 sumussa ja imetin. Kotona tunsin suurta paloa päästä tallille ja syyllisyyttä siitä, etten hoida hevostani. Tallilla koin syyllisyyttä siitä, etten ollut kotona nauttimassa kaikkialla niin lyhyeksi mainostetusta vauva-ajasta. Toki tiesin pienen maailmani pärjäävän hetkittäin ilman jumalaista läsnäoloani, mutta kyse ei ollutkaan tiedosta eikä tahdosta vaan tunteesta. Syyllisyys oli jossain syvemmällä. Olin itse synnyttänyt sen.

Tiesin koko ajan, etten haluaisi olla kotona 24/7, mutta koin syyllisyyttä siitä, että asia oli niin; maailmassa kun varmasti olisi ihmisiä, jotka vaihtaisivat paikkaa kanssani. Koin syyllisyyttä siitäkin, että olen ostanut hevosen, mutta hoidatan sen muilla. Ja aina joku pahaa-aavistamaton lisäsi tuskaani sanomalla "miten olet raaskinut jättää lapsesi" tai kysymällä "kukas sinun hevostasi nyt ratsastaa". Syyllisyydentunteeni oli kohtuutonta, sillä minähän vain yritin tehdä kompromissia entisen ja uuden elämäni välillä; löytää välimuodon sille, että olen vain kotona tai vain tallilla.

Ihmisten puheista välittyi minulle hyvin mustavalkoinen kuva äitiydestä, jonka mukaan ihminen voi olla joko täysipäiväinen äiti tai sitten ei. He kertoivat mielipiteistään "äiteinä ja ihmisinä". En tiedä, miksi ihmeessä nämä on erotettava? Joku otti asiakseen valistaa, että en voi saada kaikkea: nyt kuule loppuu se oma elämä ja jokapäiväinen ratsastaminen. Se kiukutti, mutta myös huvitti: tietenkin elämä muuttuu lapsen myötä! Mutta onko elämä on tai off? Joku kysyikin, aionko myydä Tintin.

Kun Pinke nukkui päiväuniaan tallilla ja ehdin ratsastaa sillä aikaa, aloin nauttia äitiyslomastani toden teolla. Olin silti lukevinan ihmisten katseista, että äitiyslomaa kuuluisi viettää lapsen ehdoilla. Mutta tiedän senkin, että joitain ihmisiä kiusasi aivan valtavasti se, että pystyin tekemään näin. Onhan se kurjaa huomata, että joltain onnistuu joku sellainen, mikä itseltä ei.

Kokeneemmat sanovat, että kestosyyllisyyden kanssa on vain opittava elämään. Sitä on toden totta harjoiteltu kuluneiden 10 kuukauden aikana, erityisesti vuoden alusta kun palasin töihin. Syyllisyydentunne kiteytyy siihen, että tuntee olevansa aina väärässä paikassa väärän aikaa ja on aina kiire jonnekin toisaalle. Tätä ikää ei suotta kutsuta nimellä ruuhkavuodet: minä kiroilen, painan tööttiä, tankkaan, odotan, kiirehdin, odotan ja huomaan olevani taas myöhässä. Välillä iskee matkapahoinvointi.

Mistä tämä purkaus sitten juolahti päähäni? Olen koko kevään toivonut, että voisin viettää tyttäreni kanssa mahdollisimman suuren osan niistä vähistä tunneista joita meillä on käytössä päiväkodin ja nukkumaanmenon välissä. Torstai-iltana pystyin ensimmäistä kertaa ratsastamaan yövuorossa, eli lähdin kotoa kun Pinke oli mennyt nukkumaan. Ensimmäistä kertaa hänen syntymänsä jälkeen minulla ei ollut syyllinen olo ratsastaessani.

Klo 21.24

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Työterveyshoitajalla

- Entä mistä saat voimaa selvitä arjesta?
- Käyn ratsastamassa
- Sehän on kiva. Käytkö usein ja missä päin?
- Omalla hevosella, talli on viiden kilometrin päässä kotoani, käyn kolmesta- neljään kertaa viikossa.
- Sehän on kiva. Jääkö sinulla aikaa harrastaa? Pienen lapsen kanssa aika on tunnetusti kortilla.
- No, minulla on se hevonen. Harrastan sitä.
- Entä liikunta? Harrastatko liikuntaa?
- Minä ratsastan.
- Niin, siihen menee tunnin verran kerrallaan
- No, se nyt riippuu....
- Entä arkiliikunta? Tuleeko sitä?
- No se nyt tulee siinä samalla.
- Eli kävelet myös?
- Joo, kyllä minä kävelenkin, joskus joudun juoksemaankin kun tulee kiire.
- Käveletkö töissä rappusia?
- Öö, joo..? 

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Tavallisesti käynti optikolla riittää


Tihkusateella ei kannattaisi lähteä maastoilemaan rillit päässä. Silloin saattaisi kesken lenkin joutua laittamaan silmälasinsa huomioliivinsä vasempaan vetoketjutaskuun. Siihen, mikä on hieman rinnan alapuolella.

Maastoillessa voisi tulla niin hyvä fiilis, ettei heikentynyt näkökyky haittaisi. Sokeutensa voisi vallan hyvin unohtaa, kuten myös sen, että olisi sijoittanut silmälasinsa puolihuolimattoamasti vasempaan rintataskuun, siihen vasemman rinnan alapuolelle.

Lenkin päätteeksi voisi olla tosi hyvä fiilis ja sitä laskeutuisi onnellisena ja voipuneena, ehkä vähän viivytellen alas hevosen selästä. Vasta tallissa muistaisi olevansa sokeahko ilman lasejaan. Sitten sitä löytäisi taskustaan hajonneet silmälasit ja olisi tosi onnellinen.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Vaaliheräämisen aika

Seuloin vaalikoneella potentiaalisia eduskuntavaaliehdokkaita ja aloin viime viikolla lähestyä heitä sähköpostitse; lannanpoltto kun ei vaalikoneiden kysymyksissä ole esillä. Aiheesta voi lukea lisää vaikka tämän linkin kautta: http://bioenergianmahdollisuudet.wikispaces.com/Lannan+poltto

Kaikki ehdokkaat eivät vaivaudu vastaamaan, mutta osa vaivautuu. Pisteet siitä heille. Jos asia tuntuu sinustakin tärkeältä, rohkaisen ryhtymään samoihin toimiin. Olen otsikoinut viestini "Kysymys lannanpolton sallimisesta" ja viesti on lyhykäisyydessään mennyt näin: 

Hei!  
Tiedustelen, olisitteko jatkossa valmis ajamaan lannanpolton sallimista Suomessa? Sama direktiivi mahdollistaa lannanpolton esimerkiksi Saksassa ja Ruotsissa, mutta ei meillä.

Aiheeseen liittyen blogissani
http://quarantie.blogspot.com/2011/03/paskasahkoa.html

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Egotekoja

Tallimatkani lyheni tänään radikaalisti. Autoilen jatkossa harrastukseni takia noin 800 km vähemmän joka kuukausi. Käytän autoiluun aikaa 8 tuntia vähemmän ja ajokilometrien väheneminen tietää minulle arviolta 70 euron säästöä kuukaudessa. Jos lasken entisen ja nykyisen tallivuokran erotuksen, vähennän siitä polttoaineesta kertyvän säästön, saan tuolle tyhjänpanttina autossa istumiselle tuntihinnaksi 10 euroa. Semmoinen lisätienesti minulla ollut. Luovun siitä hyvin mielelläni, ei ole vaivan väärtiä.

En lähde viherpesemään itseäni ja sanomaan, että kyse on ekologisesta valinnasta. Ei ole. Tämä oli puhtaasti ajankäytöllinen ja itsekäs päätös ja perustui siihen, että 5 kilometriä on vähemmän kuin 25 kilometriä. Joku voisi hehkuttaa, että se on priorisointikysymys. Inhoan tuota sanaa, sillä prioirisoinnista puhuttaessa puhutaan aina arvovalinnoista ja minusta on verrattain ilkeää arvostella muiden valintoja vertaamalla niitä omiinsa. Luomuruoka, lähiruoka, reilu kauppa, kehitysyhteistyö, joukkoliikenne, kummilapset kehitysmaista, kierrätys, lasten kotihoito, kangaskassit, junamatkailu, lentomaksut. Kyllä meillä sädekehät kiiltää ja muistamme sen kanssaihmisillemme kertoa

On pakko todeta, että koska minä haluan pitää hevoseni, joudumme kaikki tekemään uhrauksia: minä olen töissä, Pinke on päivähoidossa ja Tintti vastedes tallissa, jossa on puolipäivätarhaus. Voi olla, että lapselleni parasta olisi kotihoito. Ehkä hevosenikin nauttisi seisomisesta ulkona 24/7. Kukaties minunkin mielenterveydelleni sopisi se, etten kävisi töissä.

Kyllähän kirjat kertovat, että alle 3- vuotias ei tykkää olla päiväkodissa ja hevonen rakastaa sateessa seisomista. Silti iloisena päiväkodin tädin syliin aamulla jäävä lapsi ei näytä yhtä surkealta kuin lapsen vanhemmat päiväkodin ulkopuolella ensimmäisinä aamuina. Aitauksesta karannut ja tallinoven ulkopuolella sisäänpääsyä odottava hevonen ei valitettavasti ole hevosenhoito-oppaita lukenut.

Oppikirjojen mukaan hyvinvoivat ja jaksavat vanhemmat ovat lapselleen parhaat vanhemmat. Tämä talliratkaisu toi tilanteeseen toivottavasti jonkinlaisen helpotuksen. Meidän perheen kuukaudessa on nyt 8 tuntia lisää.

Tarkalleen ottaen se on 16 minuuttia lisää jokaiseen vuorokauteen, alle satasella kuussa. Ei paha!

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...