keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

75 000 euron hevonen

75 000 euroa on summa, joka Hippoksen (2/11) mukaan kuluu hevosen kasvattamiseen varsasta viisivuotiaaksi. En tiedä, miten tähän summaan on päädytty, mutta toki artikkeli käsittelee GP- tasoisten hevosten kasvatusta.

Arviolta 50 000 euroa on kuitenkin summa, joka kuluu viidessä vuodessa täysikasvuisen hevosen ylläpitoon maneesitallissa, kun mukaan lasketaan maltillisesti valmennuksia, kisamatkoja, eläinlääkärikuluja, kengityksiä, varusteita. Varsan ylläpito ei ole juuri sen halvempaa kuin aikuisen hevosen. Sairaan hevosen, puskaratsun ja kilpahevosen katto pään päällä on usein sekin ihan saman hintainen.

Ratsastamisen kannalta erotus on, että varsaa ei voi ratsasteta kuten aikuista hevosta. Varsaa voidaan tästä syystä pitää tallilla, jossa ei ole kummoisia ratsastusfasiliteetteja. Silloin tallikuluista voidaan leikata jotain pois, mutta sen summan voi taatusti laskea menevän johonkin muuhun.

Karkea 25 000 euron erotus kuluisi kasvatustyöhön: astutusmaksuihin, varsamaksuihin, ratsuttajan palveluihin ja eläinlääkärikuluihin. Myös tamman ylläpito pitää laskea varsankasvatuksen kulueräksi. On tietysti eri asia kasvattaa hevosia työkseen kuin huvikseen. Ammattilaiset maksavat tästä potista omalle työlleen hintaa.

Viisivuotias koulutettu FWB maksaa Suomessa vähintään 10 000 euroa. Mutta mistä taivaasta se 65 000 euroa tipahti? Minä tahtoisin saman taivaan alle!

Ja haluaako joku vielä kysyä, miksei Tintti saa varsaa?

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Loimet järjestykseen

Loimet olisi saatava säilytykseen kesää varten. vanha hyvä konsti on ollut Ikean siniset kassit. Nykyisin Ikea ei enää myy kertakäyttökasseja, joten kassikokoelma karttuu helposti jokaisella ostosreissulla.

Sadeloimi ja fleeceloimi varastosäilytyksessä.
Ikean kassit ovat todellisia hevosihmisten monikäyttökasseja. Niissä punnitaan heinät, niihin taitaa mahtua pienpaali kisareissulle mukaan, niissä kulkee loimet, satulahuovat, likapyykki...

Viime reissulla Ikeasta löytyi sitten todellinen aarre: vetoketjullinen kahvallinen kassi, joka vetää sisäänsä helposti parikin toppaloimea. Tähän on hyvä säilöä loimet kesäteloille. Hintaa on vain joitakin euroja.

Dimpa- kasseihin oli Ikea- esittelyssä laitettu autonrenkaita. Tässä sen uumenissa uinuu toppaloimi

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Seitsemän kuolemansyntiä tallilla

Ylpeys (turhamaisuus)
Ylpeys on vastakohta nöyryydelle.Ylpeys sinällään voi olla myös positiivista, mutta ylpistely ei. 

Ei ole huono asia olla ylpeä hevosensa terveydestä, kisasaavutuksista tai helposta ratsastettavuudesta, mutta ylpistelyksi se muuttuu heti, kun niistä aletaan puhua sellaisissa tilanteissa, joissa muiden asiat ovat hiukan toisin ja heitä se harmittaa. Vaikka eihän Marie Antoinette´kaan tarkoittanut pahaa ehdotuksellaan, että nälkäisille tarjottaisiin kakkua... (vaikka se ilmeisesti onkin vain hänen suuhunsa laitettu lause)

Hevosten kohdalla moni keskustelu pyörii välillisesti rahan ympärillä: kaikilla sitä menee ihan liikaa eikä kenelläkään sitä ole mielin määrin. Vaikka ihmiset pitävät suunsa supussa rahasta, kaikki tietävät kyllä, kenellä sitä on. Kenenkään ei ole hyvä olla tallin Marie ja päivitellä, miten joillain ei ole varaa aivan kaikkeen.

Toiset eivät kuuntele viisaampiaan, koska ovat päättäneet pärjätä itse. Se on jo tyhmänylpeyttä. Siinä saattaa joutua hevonen aivan turhaan kärsimään. Ylpeyttä on myös vanhojen riitojen ylläpitäminen. Joskus kilpailuhenkiset ihmiset haastavat toisia kilpailuun milloin missäkin asiassa. Aina ei kuitenkaan ole hyvä etsiä voittajaa, vaikka joku sellaiseksi mielellään julistautuisikin asiassa kuin asiassa.

Kynttilää ei tarvitse kätkeä vakan alle, mutta joskus on syytä muistaa, että "kell´ onni on, se onnen kätkeköön". Vaikka loputtomiin ei kyllä kenenkään tarvitse kantaa vastuuta kanssaihmisten kateudesta.

Kateus
Erään määritelmän mukaan kateus on sitä, että haluaa itselleen jotain jollekin toiselle kuuluvaa.

Joskus ei tunnu olevan vaihtoehtoa sille, että voisi olla vilpittömästi onnellinen toisen ihmisen menestyksen puolesta. Minkäs teet, toisilla on enemmän taitoa, toisilla päättäväisyyttä. Toisilla on paljon rahaa. Ja auta armias, joillain pirulaisilla on näitä kaikkia!

Usein ainoa keino selvityä kateudesta on alkaa etsiä kadehtimistaan ihmisistä asioita, joissa päästään nokittamaan. "Mä sentään hoidan hevoseni kunnolla." Tai "Eipä nuo kalliit valmennuksetkaan näytä tekevän tuosta huippuratsastajaa!" Kateus tekee kaikista osapuolista katkeria, ylpeitä ja turhamaisia. Kateus estää joukkuemenestyksen ja pilaa yhteishengen. Riittävän kateellinen ihminen on tyytyväinen omaan suoritukseensa vasta sitten, kun riittävän monella (tai tietyillä) ihmisillä on mennyt vielä huonommin.

Joskus toisten kateus saa kadehdittavat ihmiset kääntymään sisäänpäin ja muuttumaan ylpeiksi. Tai ainakin näyttämään siltä.

Viha
Kuinka paljon riitoja voidaankaan saada aikaiseksi ihan mitättömistäkin asioista. Vihanpitoon tarvitaan ylpeitä ja katkeria  ihmisiä, jotka kokevat tulleensa väärin kohdelluiksi.

Kateus on helppo muuttaa vihaksi ja paheksunnaksi. Paheksunta tapahtuu joskus kasvojen edessä, mutta useimmiten selän takana.

Kytevä viha purkautuu helposti myös viattomiin: sekä hevosiin että kanssaihmisiin tallilla.

Laiskuus
Kaikki eivät koe, että säännöt koskisivat heitäkin. Jos on sovittu, että esteet siivotaan käytön jälkeen tai hevosen kakkakasat potkitaan tieltä pois, siihen olisi kaikkien sitouduttava. Kärsimys, joka ratsastuskielloista tai liukkaaksi muuttuvasta kentänpohjasta syntyy, on joka tapauksessa kollektiivinen.

Laiskuutta on sekin, että jos joku on jättänyt kentälle esteet, toinen käyttää niitä, mutta jättää ne levälleen selittämällä "enhän mä niitä sinne rakentanut." Kun kaikki eivät kanna korttaan kekoon, syntyy eripuraa, pahaa mieltä ja vihanpitoa.

Jos jollakulla on hyväksytysti eri säännöt kuin muilla, syntyy kateudeksikin kutsuttavaa epäoikeudenmukaisuuden tunnetta.

Ahneus
Tekisikö mieli nipistää boksiin vähän enemmän kuivikkeita? Antaa hevoselle vähän lisää heinää? Helposti mukaan tarttuu tallikaverin porkkanasäkistä yksi porkkana. Haetko hevosesi pois aitauksesta niin myöhään, että nipistät seuraavan hevosen tarhavuorosta? "No mutku kaikki muutkin".

Ahneutta voi olla haalia itselleen liikaa hevosia, joita ei ole varaa tai joita ei jaksa hoitaa. Ahneutta on jättää hevonen hoitamatta, koska raha menee johonkin toiseen asiaan. Tallinpitäjän ahneutta on hoitaa omat hevoset vuokrapaikoilla olevien kustannuksella. Ahneudelle ei tunnetusti ole rajaa. 

Ylensyönti (kohtuuttomuus)
Kohtuuttomuutta voi olla mikä tahansa hevosen ylihoidosta alihoitoon tai liialliseen, hevoselle sopimattomaan treenaukseen tai sen puutteeseen. Kohtuuttomuutta on kaikkialla.

Ison osan ratsuhevosista sanotaan olevan ylipainoisia. Pienessä kisakäytössä olevaakin hevosta saatetaan ruokkia ja hoitaa kuin huippu-urheilijaa. Hevonen pääsee kauralaarille nykyisin niin harvoin, että ylensyömisähky ei ole kovin yleinen. Sen sijaan vatsahaavat ja niitä seuraavat ähkyt ovat yleisempiä. Niiden sanotaan useimmiten johtuvan stressistä.

Olen kuullut, että ratsastajan sopiva enimmäispaino olisi noin 15% hevosen painosta. Kyse on silti ennen kaikkea vartalonhallinnasta ja tietenkin myös ratsastuksen lajista. Ratsastus ei ole varsinainen laihdutuslaji ja lihaskuntoaan ja kilojaan kannattaa katsella hevosenkin takia. Lisäksi ratsastus on urheilua, joten ruokailua kannattaa harrastaa sen mukaisesti. Jos näännyttää itsensä nälkään tallilla, on illalla helposti edessä mässäilyä... 

Himo
Jos sinulla on puoliso ja perhe, ne eivät saisi jäädä hevosharrastuksen jalkoihin. Jos olet hevosmies ja vaihtamassa puolisoasi puolet nuorempaan tallityttöön, yritä ymmärtää, että se on aika mautonta.


tiistai 22. maaliskuuta 2011

Pehmeä sydän ja pehmeät kädet

Ratsastajan olisi oltava kädestä vahva, mutta joustava. Käden pitää seurata hevosta eikä jäädä kiskomaan. Se on kuitenkin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Iso osa ratsastajista joko myötää tai vetää liikaa.

Joskus tarvitaan ohjeita sekä maasta että selästä, jotta hevonen keksii, mitä pyydetään.
Kevään valmennusrupeama on takana ja tavoitteet tähän asti toteutuivat. Olen melko tyytyväinen itseeni. Olen päässyt hyvään alkuun sisäistettyäni, että käteni saavat liikkua oikeastaan kaikkiin muihin suuntiin, paitsi taakse. (tämä siis on hyvin helppo lukea kirjasta, mutta tehdä silti toisin. Itse asiassa hyvin usein tulee vedettyä taakse, vaikka kuinka hokee itselleen, että "ei")  Ensimmäinen oivallus tästä tuli, kun aloin kuvitella sisäkättäni kapellimestarin kädeksi, joka asetuksessa liikkuu sivulle ja siitä takaisin omalle paikalleen ulkokäden viereen. 

Vaikeaa se kuitenkin on. Olen oikeakätinen, ja ainakin minulla oikea käsi on vaikeampi saada tottelemaan. Kirjoituskädessäni kyynärpää ajautuu jatkuvasti sivulle: kirjoittaessa, autoa ajaessa. Vasen käsi on helpompi pitää kropassa kiinni. Kun minun täytyy johtaa oikealla ohjalla, käsi lähtee herkästi pakenemaan kyynärpää edellä ja vetää ohjasta taakse. Ei hyvä. (kokeilkaa, onko toista kättä helpompi pitää kyynärpään kohdalta kropassa kiinni ja liikutta sivulle ranne edellä)

Alkutalvesta vasen käsi ei saanut pidettyä pysyvää tuntumaa. Samalla oikea käsi jäi herkästi kuolaimeen kiinni. Nyt tilanne alkaa parantua. Tässä vasenkin kyynärpää on kropasta irti, oikeaa sojottaa sivulle.
Tästä viimeisin oivallus tuli maastolenkillä, jonka aikana sitkeästi kuolainrengasta tuijottamalla aloin hakea käden ja katseen yhteistyötä siinä, että käteni joustaisi, mutta ei antaisi Tintille ohjaa pois. Lopputulos oli onnistunut. Nyt alan jo tuntea sopivan paineen määrän kädessäni ja pystyn palauttamaan tunteen. Iso vaikutus oli myös sillä, että vaihdoin kumiohjat pykäläohjiin, jonka jälkeen Tintti ei ole yhtä helposti saanut hivutettua ulko-ohjaan pituutta.

Olen siis saanut Tintin irti kuolaimesta, johon se aikaisemmin on pureutunut kiinni. Hyviä merkkejä liikkuvasta kädestä on tietysti niskan pyöreys, mutta myös syljen erityksen lisääntyminen. Itse asiassa Tintti alkaa jo hakeutua eteen- alas heti ohjien ottamisen jälkeen. Seuraava etappi on saada se pysymään siellä senkin jälkeen, kun sen muotoa  entisestään aletaan lyhentää. Olen sitä paitsi saanut Tintin peruuttamaan yhden askeleen niska pyöreänä. Se voi olla pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri askel meille!

Tintin käynti on parantunut ja liike on pyöristynyt. Ja oikea kyynärpää sojottaa sivulle...
Raipan hyödyllinen käyttö on myös vaatinut opettelua. Ajoitus on siinäkin tärkein, sillä liian myöhään tulevat napautukset ovat yhtä hyödyttömiä kuin liian myöhään tulevat kiitokset. Luulen, että kaltaiseni tavallinen ratsastaja saa koko ikänsä harjoitella sitä, että olisi riittävän nopea, muttei koskaan hätäinen, ja toisaalta että olisi rauhallinen, muttei koskaan hidas. Se on sekunnin sadasosa, minkä aikana hevonen lähtee tulemaan pois siitä muodosta, mihin olet sen saanut. Minä taistelen koko ajan sen kanssa, että jään turhaan fiilistelemään aikaansaamaani reaktiota Tintissä ja pam - kaikki on taas levällään! Ja nyt ihan oikeasti puhutaan sekunnin sadasosien aikana tapahtuvasta fiilistelystä.

Tintillä on ollut totuttelemista siihen, että minä todellakin olen ohjan päässä silloinkin, kun en sieltä vedä. Jonkun verran se on nyt vienyt minua kentällä, mutta se on ollut pieni harmi verrattuna keveyteen, jota käteni ovat sen liikkeessä saaneet aikaiseksi. Ja pakko edelleen muistaa, että suurin ja aikaa vievin osio ratsastuksessani tehtiin vuosien 2008-2009 aikana, jolloin keskityimme yksinomaan istuntani vakauttamiseen; ei temppuihin eikä kommervenkkeihin. Se on perustyö, jonka pohjalle kaikki muu on rakennettu ja mistä nyt raskauden jälkeen olemme päässeet jatkamaan. Perusteellisesta työskentelystä en voi kylliksi kiittää silloista opettajaani Reetta Raiviota.

Sitten vain aletaan lyhentää... Tässä kädet ovat suht ok.
Tästä on erittäin hyvä jatkaa. Olen saanut ratsastaa alkutalven Tippa Teräväisen ohjauksessa. Valmennussuhde päättyy nyt, kun Tintti muuttaa Kirkkonummen väliaikaistallilta takaisin "kotiin" ensi viikolla.

Kisakalenteriinkin on jo merkattu yksi koulurataharjoitus, yhden koulukisat ja kolmet estekisat. Olen ollut viimeeksi koulukisoissa vuonna 1991. Ohjelmaksi aion ottaa saman Helpon C:n. Nyt tavoitteena on, ettei peruutus mene vinoon eikä lisätty ravi laukaksi.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Hevosholisti

Olen Anniina ja olen hevosholisti.

Olin pitkään pelkästään viihdekäyttäjä. Välillä olin kuivilla lähes 15 vuotta, kunnes aloitin uudelleen. Sillä kertaa se lähti aivan täysin käsistä. Aluksi tein sitä joka toinen viikko, vuoden kuluttua siitä jo päivittäin. Hevosten seurauksena jätin tupakanpolton ja vähensin alkoholinkäyttöä. Hevoset pistivät prioritettini uusiksi.

Kaikki alkoi kun olin 5-vuotias ja perheen kanssa lomamatkalla Kolmårdenin eläintarhassa Ruotsissa. Sain ratsastaa pienellä valkoisella ponilla kierroksen. Valokuvissa minulla on vaaleansininen rimpsumekko ja hiuksissani on ranskalainen letti. Hymyilen.

Vanhempani olivat periaatteessa hevosmyönteisiä. Hevosharrastukseni pysyi kurissa, koska vanhempani eivät kustantaneet enempää kuin yhden ratsastustunnin viikossa. Loput ajasta käytin hevosia hoitaen. Ainoastaan vanhempani pystyivät laittamaan rajat sille, etten olisi ollut tallilla koko ajan. Mutta minä olin. Koulukin siitä kärsi.

13- vuotiaana tajusin, etten saisi koskaan tarpeekseni. Lopetin koko lajin. Oli helpompaa olla kokonaan ilman, kuin yrittää taipua kohtuukäyttäjäksi. Vuosikaudet aikani meni muihin asioihin ja harrastuksiin. Silti hevoset olivat mielessäni koko ajan. Tiesin, ettei lopettaminen ollut lopullista.

Kun olin valmistumassa yliopistosta, tuleva aviomieheni erehtyi kannustamaan minua ratsastustunneille. Varoitin, että se voi lähteä käsistä. Emme ehkä kumpikaan tajunneet, millaisella asialla leikimme.

Ensin tulivat viikonlopun mittaiset ratsastusreissut Viroon, Ruilaan. Niiden jälkeen leijuin tunnelmissa seuraavat viikot. Sitten jatkettiin jokaviikkoisilla ratsastustunneilla, kunnes löytyi vuokrahevonen ja ratsastuskoulun tunnit vaihtuivat yksityistunteihin vuokrahevosella. Kesälomalla viimeistän oli tunnustettava, että jos minun ei olisi ollut pakko käydä töissä, olisin viettänyt tallilla 24/7. Mutta dilemmani oli sama kuin muilla: riippuvuuteni oli rahoitettava jotenkin, joten minun oli pakko pystyä käymään töissä.

Muutaman vuoden kuluttua vuokrahevosestani tuli oma hevonen. Kun tulin raskaaksi, ratsastamista oli pakko vähentää. Neuvolassa täti kyseli kerta toisensa jälkeen, joko olen lopettanut ratsastamisen. Vähensin ja kevensin ratsastamista kyllä, mutta en voinut lopettaa ennen kuin oli pakko. Tämä tapahtui vähän raskauden puolivälin jälkeen. Olin kyllä luvannut itselleni kunnollisen toipumisajan, mutta palasin hevosen selkään kolme viikkoa synnytyksen jälkeen. Tunsin jälleen olevani oma itseni.

En käytä rahaa juurikaan mihinkään muuhun eikä sitä mihinkään muuhun jääkään. Ja vaikka jäisi, riippuvuuteni on niin aikaavievää, ettei minulla edes olisi aikaa, jolloin tuhlaisin rahaa. Käytännössä vanhat ystäväni ovat jääneet, ja vietän aikaani pitkälti toisten hevosriippuvaisten kanssa. Pystyn vain harvoin viettämään iltaa puhumatta hevosista, sillä lähes jokaisesta illanvietosta löytyy joku, joka ottaa asian esille. Eiväthän he tiedä rippuvuuteni tasoa, sillä ovat viihdekäyttäjiä. Silti katson heistä jokaista ajatellen, että tämä sama voisi käydä sinullekin.

Kun pääsen hevosen selkään, tunnen olevani vapaa. Muutamassa päivässä saan vieroitusoireet. Kun olimme  häämatkalla, sain mieheni houkuteltua hevosen selkään kahdesti tuona aikana. Kun palasimme kotiin, nukuin aikaeron pois ja lähdin ratsastamaan. Palasin äitiyslomalta töihin nopeasti, koska minulla ei riippuvuuteni takia ollut mahdollista jäädä hoitovapaalle. Vaikka kovasti nautinkin ratsastamisesta lapseni päiväunien aikaan, hoitovapaalta maksettavaa rahaa ei kai ole tarkoitettu hevoseen tallimaksuihin.

Lapseni myötä olen saanut vedettyä riippuvuudelleni jonkunlaista rajaa, ja vuokraajien avulla pystyn olemaan useamman illan kotona perheeni kanssa. Edelleen tasapainottelu perheen ja riippuvuuden välillä vaatii järjestelyä. On silti selvää, että kunhan vain saan ratsastaa, jätän suosiolla itseni jonossa viimeiseksi, kun hankintoja tehdään. Kuukausi sitten ostin ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen itselleni vaatteita, jotka eivät liity ratsastukseen. Lapsellani ja hevosellani sen sijaan on vaikka  mitä uutta. Mieheltäni tämä vaatii kärsivällisyyttä, mutta hän sanoo hyväksyneensa riippuvuuteni ja tukee minua tässä. Perheeni pitää minut maan tasalla ja on pelastukseni. Nykyisin en enää lähde ratsastamaan, jos minulla on kuumetta. Turvallisuus on muutenkin entistä tärkeämpää.

Hevosriippuvaisen elämässä tulee vielä haasteita, vaikka pahimmat riippuvuuden hallintaan liittyvät asiat ovatkin historiaa ja käsiteltyjä lapsensaamisen myötä. Seuraavan vitsin pelkään silti muuttuvan joskus kuolettavan todeksi, vaikka mieheni on luvannut pitää huolta ettei niin käy: "Horses are like potato chips- you can´t have just one."

Kesäkengät käyttöön

Tintin uusi kenkä. Alalaidassa omistajan vanhemmat kengät...
Kevät tulee ja on aika paljastaa kavionpohjat. Hokit on vielä syytä olla, jotta pysytään pystyssä.

Tänä talvena Tintti otti asiakseen tiputella kenkiään kengitysten välillä. Jospa ensi talvi olisi parempi, kun voidaan käyttää tämän talvisia tilsakumeja. Käytetyt eivät enää ensi vuonna jousta yhtä paljon kuin uudet ja tällä tavoin löystytä kenkää.

Siirtymäkaudet kengityksessä ovat aina kurjia, ja onyt on vain syytä toivoa, että lumet sulaa vauhdilla. Olen kuitenkin hyvällä mielellä siitä, että kavionpohjat saatiin paljastettua nyt, kun lunta on vielä maassa. Muutamia vuosia sitten tilsakumit saatiin pois vasta lumien sulettua. Melko heti sen jälkeen Tintti ontui mystisesti ja sen kavionpohjat aristivat. Kaviopaiseita ei ollut. Viime vuonna tilsakumit otettiin pois näihin samoihin aikoihin eikä kavionpohjien aristelun kanssa ollut mitään ongelmaa.

En ole saanut tälle teorialleni mitään virallista varmistusta, mutta olen tällä kokemuksella taipuvainen uskomaan paljaiden kavionpohjien saavan lumen avulla pehmeän laskun hiekkateihin ja kesään. Vähän niin kuin omat jalkapohjatkin vaativat totuttelua paljain varpain kävelemiseen. Vai meneekö tämä nyt liian inhimillistäväksi?

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Paskasähköä!

Fukushimassa räjähti ja ydinvoima pelottaa. Nyt ehkä kannattaisi taas vähän ponnekkaammin kysellä sen perään, että hevosenlannan poltto sallittaisiin Suomessakin. Eduskuntavaalit ovat ovella ja uusiutuvat energiamuodot puhuttavat entistä enemmän. Lannanpoltto voisi mahdollistaa sen, että vähän useampi voisi sähkön sijaan lämmittää asuntonsa paskalla. Kirjoitin aikaisemmin syksyllä lannanpoltosta otsikolla Paska homma (lue se täältä).

Suomessa 30 % sähköstä tuotetaan ydinvoimalla. Jos nyt kertalaakista ajaisimme voimalaitokset alas ja luopuisimme ydinvoimasta, joutuisimme joko vähentämään sähkönkulutustamme tai ostamaan sähkövajeen Suomen ulkopuolelta. Ensin mainittu on puhdasta hurskastelua; sähkön tarve ei vähene. Ostosähkön kohdalla minua arveluttaa niiden voimalaitosten turvallisuus, jotka sijaitsevat vaikkapa entisen Neuvostoliiton alueella. Sitä paitsi hurskastelua on sekin, jos puhutaan oman maan ympäristöystävällisestä energiatuotannosta ja ostetaan paskasähkö muualta; vähän kuin ajattelisi, että ulkomailla on ihan ok ajaa autoa kännissä.

Saksalaiset ovat nyt ajaneet alas vanhimpia laitoksiaan, mutta saksalaistenkin pistorasioista virtaa tällä hetkellä ranskalaista ydinsähköä sekä hiilisähköä. (toki on tärkeintä, että he riskivoimalansa sulkevat) Hiilivoima taas ei ole päästötöntä sekään ja on syytä muistaa, että Suomessakin tuotetaan tällä hetkellä iso osa lämmöstä hiilivoimalla. Ydinvoiman tilalle olisi saatava jotain muuta ja tällä hetkellä meillä ei ole mitään, mikä sen pystyisi korvaamaan. Me tarvitsemme valoa ja lämpöä ja me kulutamme koko ajan enemmän sähköä.

Ydinvoimasta luopumisesta syntyvää sähkövajetta ei tietenkään voida korvata yksittäisillä lannanpolttolaitoksilla, mutta nyt jos koskaan olisi aika tehdä lannanpoltosta totta. Se olisi yksi askel oikeaan suuntaan. Onhan se järjetöntä, että hukkaamme vuosittain aivan käsittämättömän määrän aivan oikeaa uusiutuvaa energianlähdettä ja pohdimme silti kuumeisesti muita energiamuotoja.

Ydinvoimakeskustelua hallitsee aina oppositio, joka äänekkäästi peräänkuuluttaa mustavalkoisia kyllä-ei -ratkaisuita, joita insinööreillä ja ydinturva-asiantuntijoilla ei ole antaa. He laskevat todennäköisyyksiä ja pyrkivät parhaansa mukaan minimoimaan riskit. Tässä asiassa humanistien tulisi kuunnella itseään siinä, mistä he luonnotieteilijöitä moittivat: asiat eivät aina ole kyllä tai ei. Joskus huonokin vaihtoehto on hyväksyttävä parhaana vaihtoehtona.

En halua kuunnella salaliittoteorioita. Haluan uskoa, että insinöörit kaikesta huolimatta tekevät parhaansa voimaloiden turvallisuuden eteen, sillä ovathan he alansa asiantuntijoita ja varmasti tietävät ydinturvallisuudesta enemmän kuin muut. Jos poksahtaa, kansalaisaktivistit voivat tietysti huudella, että he olivat oikeassa. Se ei paljoa ketään auta eikä se tee aktivisteista sankareita. Varsinkaan, kun ydinonnettomuus ei oikeasti ole kenenkään edun mukainen asia eikä se tuo rahaa kenekään pussiin. Se ei tietenkään vastaa kysymykseen, kannattaako meidän jatkaa sellaisen sähkövoiman rakentamista, missä riskit ovat näin suuret?

Eduskuntavaaliehdokkaaltaan voisi kuitenkin olla hyvä kysyä, mitä hän olisi valmis tekemään lannanpolton mahdollistamiseksi. Syntyyhän siitä ainakin keskustelua. Hevoset eivät pasko meiltä ydinvoimaloita pois, mutta melko monta kotitaloutta kaukolämpöverkon ulkopuolelta voisi jatkossa kernaasti lämmetä kakkien.
Sillä mukavasti talon lämmittäisi...

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Riisu hevonen!

Hevostarvikeliikkeen myyjä mainosti viime viikolla, miten paras mahdollinen välinen talvikarvan poistoon on harjauskivi. Olin jo tehnyt epäluuloisen ostopäätökseni kolme euron hintaisesta esineestä, kun tyttö sanoi "itsekin harjasin hevostani 45 minuuttia ja sain siitä valtavsti karvaa pois." Meinasin tukehtua yskänpuuskaani ja ajattelin, että ei saakeli minulla ole aikaa kolmen vartin harjaukseen!

Vaan toisin kävi. Karva lähti niin vauhdilla, että jäin koukkuun. Reilun puolen tunnin jälkeen oli todettava, että nyt saa riittää tai en ehdi ratsastaa. Tintti nautiskeli antaumuksella ja karva pöllysi.


Harjauskivea tuntemattomille kerrottakoon, että kyseessä on taulusienen kokoinen, kivikova palikka. Siihen teroitetaan tasainen pinta vetämällä sen suora sivu puhdasta pintaa vasten ( esim. betonilattia). Tämän jälkeen sitä käytetään kuin mitä tahansa harjaa. Parasta on, että karva irtoaa ja tippuu maahan. Hyvästi siis piikkisukien ja kumisukien jatkuva putsaaminen!

Tällä kuulemma saa puhtaaksi myös pissaläikät, joita valkoisiin hevosiin aina ilmestyy kisapäivien vastaisena yönä. Ruskeisiinhan niitä ei tule ollenkaan...


Ja karvakin alkaa kiiltää aivan upeasti! Urakoinnin päätteeksi viimeistellään pölyharjalla loppu irtokarva pois. Kohta Tintti on ihan kesänaku!

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Sukututkimusta ja henkilöhistoriaa

Tintti syntyi emänsä esikoisvarsana (1/5) päivälleen 16 vuotta sitten. Isälleen Tintti on jälkeläinen 11/61. Täyssisaruksia Tintillä on kolme ja näistä veljellä on yksi poika. Yksi sisaruksista on kuollut. Tintistä piti tulla isänsä tavoin SM- tason kenttähevonen.

Uusimmassa Hevoset& Ratsastus -lehdessä (2/11) liputetaan suomalaisen hevosen puolesta. Varsat menevät täällä harmillisen huonosti kaupaksi, vaikkakin koko ajan paremmin. 5- vuotias koulutettu FWB maksaa arviolta 10 000 euroa, mikä kattaa hädin tuskin hevosesta siihen asti kasvattajalle kertyneet kulut. Suomenhevosia jalostetaan niin ikään ratsuiksi, eikä hyväsukuinen suomipolle juurikaan häviä hinnassa puoliveriselle. Esteratsua etsivät eivät silti yleensä kelpuuta suomenhevosia kumppaneikseen, vaikka korpimetsien vaeltajilta joskus löytyykin ihan uskomaton pomppu!

Suomi ei ole varsinainen hevoskasvatuksen luvattu maa, sillä jo ilmastomme tekee hevoskasvatuksesta hankalan ja hevosenpidosta kallista; täällä kun ei varsoja voi syntyä vuoden ympäri. Lisäksi Suomeen tuodaan paljon hevosia ulkomailta. Suomalainen kasvatti olisi kuitenkin jossain tapauksessa riskittömämpi hankinta, sillä kasvattajapiirit ovat pienet. Täällä hevosenostaja voi soittaa hevosensa kasvattajalle ja kysyä tältä lisätietoja. Näin tein itsekin.

"Seison täällä hangessa, koska tuntuu siltä."
Lapsuuteni hevosrakkaudet olivat poikkeuksetta suvuttomia, joten olen ottanut ilon irti suvullisesta hevosestani. Olen saanut kuulla Tintin isästä, että se oli hevonen, joka ei karsinassa seistessään näyttänyt miltään, mutta joka töihin ryhdyttyään muuttui kuin toiseksi hevoseksi. Minulle on sanottu, että tässä suhteessa Tintti on isänsä tyttö. Tintti on aivan samannäköinen kuin sisaruksensa. Yhtä ryhditön kuin isänsä. Saman värinen kuin emänsä. Tällainen historiatieto luo tiettyä turvallisuutta. Minä olen pikkukaupungin tyttö ja tykkään, että asiat ovat turvallisesti kytköksissä toisiinsa. Että ihmisille (ja hevosille) on suositukset!

Tintin kasvua vierestä seuranneelta olen saanut kuulla, miten se oli valtavan honkkelojalkainen varsa. Se tuntuu hauskalta, sillä Tintti on nykyisin maailman varmajalkaisin hevonen. Olen myös kuullut, että se tuli vuotta vanhempien nuorten hevosten kanssa koulutukseen, kun se jotenkin oli sattunut eksymään porukkaan mukaan. Koulukypsä se toden totta on, edelleen äärimmäisen oppivainen ja kuuliainen. Tammaksi aivan uskomattoman nöyrä hevonen. Varsaa se tuskin tulee enää saamaan, vaikka sen luonnetta olisikin syytä periyttää eteenpäin. Tinttiä ei ole kantakirjattu, mutta sen täyssisko on kunnostautunut III- palkinnolla.

On minun onneni, ettei Tintistä koskaan ollut isänsä manttelinperijäksi, sillä silloin se ei olisi koskaan päätynyt minulle. Toisaalta on kuitenkin sääli, ettei se koskaan ole saanut näyttää pystyvänsä vähän enempään kuin aluetason hyppelyyn. Onnellinen olen myös siitä, että se on ollut koko ikänsä täysin terve. Olen joskus ajatellut, että se varmaan sitten lähtee minulta niin, että sille käy kerralla köpelösti.

Kun tapasimme, Tintti oli 12- vuotias. Nyt se aivan salakavalasti täytti jo 16 vuotta. Joskus toivoisin, että saisin napattua sen iästä puolet pois, sillä silloin meillä olisi yhteisiä aktiivisia vuosia edessä vielä enemmän. Minun unelmani edelleen on päästä kisaamaan kenttäkisoja, vaikka sen toteutuminen tuntuukin koko ajan epätodennäköisemmältä. Silti hoen itsepintaisesti itselleni (ja Anssille), että kyllä minä vielä keksin tähän keinon. Nyt meillä on enää kolme viikkoa aikaa muuttoon ja sitten pääsemme aloittamaan estetreenit. Kohta onkin taas kesä ja kisat!

"Seison siis jostain syystä täällä, vaikka kaikki ruoka on muualla."

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Kiellettyä rakkautta

Lapsen haluaminen on biologiaamme sisäänrakennettu itsekäs tarve lisääntyä. Lapsia tulee toisille helposti ja toisille vaikeasti tai ei koskaan. Se on kohtalon ivaa. Sekin on kohtalon ivaa, että vauvakuumeisen hormonit heittävät hänet sen luokse, joilla on jo lapsia kysymättä laisinkaan, haluaako tämä mahdollisesti lisää lapsia.

Tämä tuli pakostakin mieleen, kun kuulin Tintin ja tallimme arabioriin luvattomasta kohtaamisesta viime viikolla. Nuoripari sattuu olemaan vanhoja tallituttuja, joten he ovat tottuneet toistensa läsnäoloon. Jopa niinkin hyvin, että joskus pääsee unohtumaan, että toinen todellakin on tamma ja toinen ori. Liekö heille lähentyminen aikaisemmin tullut mieleenkään

Tintti on kohta 16, ja neitsyt. Itsekkäästi olemme ajatelleet sen koskemattomana pitääkin. Keväisin Tintti ei paljoa anna arvoa sille, että olemme päättäneet olla haluamatta sille vauvaa. Toisin sanoen hevoseni on kolmevitosen lapseton nainen, jonka biologinen kello ei tikitä, vaan hakkaa ja kumisee. Sulhaskandidaatti on jo päässyt 19 vuoden ikään ja se toden totta tietää, mitä tammojen kanssa pitäisi tehdä. Jälkeläisiäkin on siunaantunut kuusi kappaletta, kaikki eri rouville. Ihmisen iässä tällä keski-ikäisellä miehellä ei välttämättä ole minkäänlainen kiire lapsenteon suhteen varsinkin, kun lapsia on jo siunaantunut ennestään. Ja juu, minun mielestäni kyseessä on aivan väärä mies!

Viime viikolla tämä Single white male kauhuksemme tavattiin seurustelemasta aidan yli Tintin kanssa, joka jo innokkaasti tarjoili takapäätään haisteltavaksi ja vilautteli varustustaan. Joku hätäisempi yksilö olisi varmasti siirtynyt asioimaan nopeammin, mutta tämä herrasmiesori päätti ensin vähän lämmitellä aidan yli. Sillä kyllähän se tiedetään, että ”hätäsesti tekemällä ei tuu ku kus´päisiä mukuloita.”

Vaan esileikkiin se sitten jäikin, luojan (Lauran) kiitos! Joku voisi tuumata, että jos ihan tosissaan jotain tahtoo, niin kannattaisiko tehdä heti eikä jäädä turhia tunnelmoimaan? Herrasmies jää helposti tuulikaappiin seisomaan, aamu valkenee ja on tilattava taksi.

Tinttiä ei tästä voi kyllä syyttää, sillä se ihan oikeasti yritti. Minä huokaisin silti helpotuksesta. Ei lisää lapsia meidän perheeseen ihan vielä. Ei ainakaan suunnittelematta.

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Miksi vauvan pitäisi ratsastaa?

Vauvauinnille, vauvamuskarille ja vauvajumpalle on kyllä paikkansa, mutta suokaa anteeksi: kuka keksi vauvaratsastuksen? Uusimmassa Vauva- lehdessä (3/11) on aiheesta artikkeli. Kyseessä on siis 1-3 -vuotiaille suunnatusta ratsastuksesta, jota useat tallit Suomessa tarjoavat.

Olen oikeasti pöyristynyt! On varmasti totta, että ratsastuksen voi aloittaa, kun osaa istua. Varmasti ratsastus kehittää vauvojenkin tasapainoa. Mutta kaikkien näiden erilaisten kehitysteorioiden keskellä ei kukaan mainitse vauvaratsastuksen perimmäistä ja todellista syytä: on vanhempia, jotka haluavat laittaa lapsensa hevosen selkään niin pian kuin mahdollista. Ei tässä ole kysymys lapsen tahdosta! Lapsi tahtoo myös syödä hiekkaa, paperia, hyönteisiä ja pelkkää jäätelöä!

Vanhemmat tekevät paljon valintoja lastensa puolesta. Mekin olemme valinneet Pinkelle uskonnon, johon hänet on kastettu, asuinalueen, vaatteet ja lelut. Käytämme häntä vauvauinnissa pitämässä yllä hengityksen pidättämisen taitoa, koska katsomme vedessä selviämisen olevan hänelle henkivakuutus. Kasvatamme hänet osaksi perhettämme ja opetamme hänelle asioita, jotka tuntuvat meistä tärkeiltä. Joskus hän saattaa tehdä toisenlaiset valinnat näiden asioiden suhteen. Hän on nähnyt hevosen läheltä ja kaukaa. Tuttavien koirat ovat hänen naamaansa nuolaisseet. En silti koe tarvetta laittaa häntä hevosen selkään.

En nimittäin usko, että Pinke saisi vauvaratsastuksesta mitään sellaista, mikä tukisi hänen kehitystään enemmän kuin joku muu perinteinen asia. Vaikka ohjatusta talutusratsastuksesta ei varmasti ole lapselle haittaa, mielestäni on tärkeämpää esittää kysymys: onko siitä hyötyä? Pitäisikö lapseni ratsastaa vain, koska se on minusta söpöä?

"Ratsastus kehittää lasten tasapainoa. Kun ikää karttuu niin paljon, että he voivat osallistua ratsastuksenopetukseen, he kehittyvät nopeasti. Lapset hyppäävät sen vaiheen ohi, missä  totutellaan hevoseen ja pelätään putoamista", jutussa vakuutellaan. Kertokaahan, miksi ihmeessä näiden vaiheiden yli pitäisi hypätä? Miksi ratsastajan pitäisi olla pelkäämättä putoamista? Järkevä putoamisen pelkääminenhän on hevosen selässä pysymisen elinehto! Hevonen on suuri eläin, johon toden totta pitää totutella. Kertokaa, onko pienillä lapsilla muutenkaan liikaa itsesuojeluvaistoa missään asioissa? Vielähän teini-ikäinenkin kokee olevansa kuolematon.

Söpösti jutussa myös kerrotaan, miten kolmevuotias ratsastajapoika oli kerran niin väsynyt, että nukahti ponin viereen heinille. Käsittämätöntä! Kenenkään ei pitäisi ajatella, että ponin vieressä nukkuminen olisi missään määrin turvallinen asia. Näin tottunut hevosiin ei saisi olla kukaan!

Uusimmassa Hevoset ja Ratsastus -lehdessä (2/11) Cajus Aminoff sanoo asiasta paljon fiksummin. Hänen mukaansa vasta 12-vuotias on riittävän kypsä ottamaan vastaan ratsastuksenopetusta, ja että vanhempien tahdosta ratsastuksen aloittava lopettaa harrastuksen viimeistään teini-iässä. Jokainen voi tältä väliltä itse valita kantansa. Varmaa on, että kenestä tahansa ei tule ratsastajaa, vaikka vanhemmat kuinka tahtoisivat.

Pinke pääsee hevosen selkään sitten, jos hän sanoo maagisen lauseen "äiti minä tahdon ratsastaa" sekä sanoa oikein melkoisen vaikean suomen kielen sanan "ratsastus". Ja näiden lisäksi on muitakin ehtoja. Aika pitkään lapselle kuitenkin on ihan se ja sama, istuuko hän keinuhevosen selässä, isän polvella vai hyppykiikussa.

Tästä kuvasta ei vielä kannata vetää johtopäätöstä, että yhdeksän kuukauden ikäinen lapseni kiinnostui vauvaratsastuksesta luettuaan sitä koskevan artikkelin lehdestä.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...