maanantai 28. helmikuuta 2011

Horse Shower!

Ostettuani Tintin leikittelin ajatuksella Horse Shower- kutsujen järjestämisestä. Tiedättehän, miten vauvaa odottavalle järjestetään Baby- Shower. (Siis ainakin amerikkalaisissa elokuvissa ja TV-sarjoissa.) Mikäpä siis estäisi kutsumasta kokoon kaikkia ystäviä hevoskauppojen jälkeen? Onhan siinäkin edessä melkoinen elämänmuutos ja uusi perheenjäsen!

Hevostarvikeliikkeet suorastaan pursuavat kaikkea, mitä tuore hevosenomistaja voisi tarvita. Ensimmäisen hevosensa ostava on ihan samalla tavalla välineistötön kuin esikoislapsensa saava, joten kaikki söpöt ja käytönnölliset tarvikkeet tulevat tarpeeseen. Hevosenomistaja joka tapauksessa keskittyy huolehtimaan suurista linjoista, joten eihän hän ehkä tiedäkään, miten tarpeellisia tuotteita hevosen jouhien selvityssuihke tai glitter- kaviorasva ovatkaan, ellei joku kokeneempi hänelle niistä kerro. Ihan samasta syystä vauvakutsuilla roijataan odottavalle äidille ankkakylpylämpömittareita ja tuttpullonkuivatustelineitä...

Mikä onnenpäivä olisikaan, kun voisi lahjapapereista kaivaa esiin luonnonkarvasharjoja, kaviokoukkuja, suitsikoukkuja, timangiotsapantoja, raippoja ja kannuksia, nättejä satulahuopia, lammaskarvpehmusteita päitsiin, letityskuminauhoja. Ihania ovat myös heppanamit ja Lick- It -pallot. Kuin joulu olisi! Sitä paitsi kun entiset heppatytöt pääsevät hevostarvikeliikkeeseen, sieltä löytyy kaikke I- HA- NAA!

Ja sitten vain puhuttaisiin hevosista koko ilta! Jaettaisiin hoitovinkkejjä ja kokeneemmat kertoisivat, miten hevoseton oikeasti on huoleton ja nyt ne murheet vasta alkavatkin, kun hevosen omaksesi hankit. Tulee vielä monta unetonta yötä. Mikä vakuutus sinulla onkaan ja mitä se kattaa? Älä sitten usko, jos eläinlääkäri puhelimessa sanoo, että kaikki on kunnossa.  Kyllä jokainen oman hevosensa tuntee. Ja on se vaan niin ihanaa, kun se hörisee ja oman ihmisensä tunnistaa! Vietkö muuten isoon vai pieneen talliin, isoissahan aina sairaudet leviää?

Ja tarjolle laitetaan tietenkin kaurakeksejä, porkkanakakkua, omenapiirakkaa ja dippikasviksia. Juomaksi kävisi vaikkapa Chevaliers de Malte Sec -kuohuviini, sillä näillä vauvakutsuilla ei ole välttämätöntä tarjota pelkkää mehua. (tosin itse ehdin olla hevosenomistaja viisi päivää ennen vauvauutista, joten mehuksi olisi kääntynyt...) 

Toinen hauska tapa voisi olla etsiä sopiva nimikkoviini Alkon sivuilta hevosen nimeä hakusanana käyttäen. Koska hevosen nimeäjät eivät (ajattelemattomuuttaan) nimeä hevosia viinien mukaan ja vice versa, voi käyttää hyväkseen hevosen sukupuuta, jos sellainen on tiedossa. Minä kelpuuttaisin valkoviiniksi vaikkapa Serenata Chardonnay´n Tintin iee. Renatan mukaan.



Porkkanakakun resepti vaikkapa täällä. Kuorrutetta on riittävästi, jos tekee uunipellin kokoisen kakun. Silloin kakku on vain muutaman sentin paksuista. Jos haluat paksumman kakun, voi tehdä kuorrutetta vain puolikkaan annoksen.

perjantai 25. helmikuuta 2011

Kärpästen herrat

"Sä vaan sammaleissa ryömit, kiität ja pokkaat vahvempaa
Tässä nokkimisjärjestyksessä jokainen orjasta aloittaa
Mut nöyryyden kun muistat, voit itsekin sä päästä vielä komentamaan" 
(Jussi Hakulinen: Armeijan syvin olemus)

Elämäni kaksi kovimman nokkimisjärjestyksen toimintaympäristöä ovat olleet lapsuuden ratsastuskoulu ja opiskeluaikainen työpaikkani hampurilaisravintolassa. Niin pientä valtaa ei olekaan, ettei se voisi nousta hattuun.

Ratsastuskoulumaailmassa hierarkian huipulla oli hevosenhoitaja. Joissain tapauksissa yksityisten hevosten hoitaminen oli korkeammalle arvostettua kuin tuntiratsujen hoitaminen. Oli saavutus saada hoitohevonen, sillä se usein aukaisi tien eteenpäin, eli osallistumaan seurakilpailuihin, aluetason kilpailuihin ja ehkä jopa kansallisiin. Piti päästä piireihin. Pienet tytöt pääsivät piireihin tekemällä niitä tallitöitä, joita hevosenhoitajat eivät viitsineet tehdä. Eli siivota karsinoita. Siitä saattoi tulla pyydetyksi jonkun hevosen hoitajaksi. Sen hevosen nimeä sitten alettiin kirjoittaa penaaleihin, vihkoihin ja vessajulisteisiin. (äitini vessassa lukee edelleen Onesto, Frankie ja Monty)

Hampurilaisravintolan paskaduuni oli joutua työskentelemään kassalla ja kuuntelemaan humalaisen jääkiekkokansan päänaukomista. Painoimme töitä niska limassa hierarkian huipulla toimivien vuoropäälliköiden valvovan silmän alla. Nämä huolellisesti maalatut, valkoisiin paitoihin pukeutuneet mimmit seisoskelivat laiskasti takahuoneessa, kun me muut väänsimme burgeria pöytään keltaisissa farkuissamme, kulahtaneissa pikeepaidoissa, mauttomat lippikset päässä. Palkkaeromme olivat todennäköisesti olemattomat.

Vihasin sitä työtä. Inhosin itseäni, kun havahduin mielisteleväni näitä tyhjäpäitä, että pääsin kassalta muihin tehtäviin. Onnistuin etenemään ranskanperuna-altaalle. Voitte kuvitella, millaista työ oli, kun palmuöljyn tirinässä työskentely tuntui ylennykseltä! Jossain vaiheessa sain pakata hampurilaisia.
Vuoropäälliköiden valta perustui siihen, että he olivat aloittaneet kassalta, edenneet ranskanperuna-altailta keittiöön ja sieltä edelleen vuoropäälliköiksi. He tuntuivat nauttivan jokaisesta hetkestä, jonka saivat käskyttää muita. Eräs mimmi yleni sinä aikana, kun olin siellä töissä. Hän muuttui sillä sekunnilla varsinaiseksi kommendantiksi, joka aloitti lauseensa muistuttamalla, että silloin kun hän oli vielä pelkkä duunari...

Mitä ihmettä?
Vuoropäälliköillä oli valkoiset paidat ja kulkukortit hisseihin. Kun heille sopi, he päästivät meidät duunarit työpäivän päätteeksi hisseillä alas pukukoppeihin. Saattoipa olla, että jonkun tupakkatauko oli juuri silloin kesken. Kellokortti piti leimata ja palkanmaksu päättyi tietenkin sillä sekunnilla, kun työtehtävät loppuivat. Joskus pukukoppeihin pääsyä sai odottaa pitkäänkin. Työillat venyivät. Ei varsinaisesti kehuttavaa henkilöstöjohtamista.

Lapsuudessani kenelläkään ei ollut omaa hevosta. Heppatyttöjen nokkimisjärjestys ei siis perustunut rahaan, vaan muihin meriitteihin kuten siihen, kuka oli hoitanut hevosia ja kuinka kauan. Jossain määrin arvostettiin myös ratsastustaitoa, vaikka suurin osa pystyikin ratsastamaan vain kerran viikossa. Varallisuus tai vanhempien maksukyky eivät oikeuttaneet minkäänlaiseen arvonnousuun. Itse asiassa sillä perusteella saattoi jopa tulla suljetuiksi yhteisön ulkopuolelle. Tietyllä tavalla ratsastuskoululla elettiin demokraattista amerikkalaista unelmaa: kaikilla oli samat mahdollisuudet edetä, kunhan oli valmis tekemään kovaa työtä; Toisaalta leikittiin kärpästen herraa.

Merkittävimmät hevosenhoitajat juoksuttivat nuorempia heppatyttöjä, teettivät heillä likaisimpia töitä ja keskittyivät itse varusteiden huoltamiseen ja muuhun hienoon. ("et kuitenkaan osaisi koota suitsia oikein, joten minä teen sen."). Hevosenhoitajaksi yleneminen edellytti paskoihin hommiin suostumista, kuten karsinoiden ja betonivaluisten ruokakaukaloiden putsaamista. Ranskanperunoiden paistajaksi yleneminen edellytti kassatyöskentelyä ja mielistelyä. Muistan ikuisesti, miten vieressäni kassalla työskenneelle oikeustieteen ylioppilaalle humalainen lätkäfani tiuskaisi: "etkö sä saatanan suojatyöläläinen osaa edes yhtä hampurilaista antaa mulle oikein."

12-vuotiaana toimin 15 asteen pakkasessa seuran kouluratsastuskisoissa sihteerinä. Olin kääriytynyt viltteihin ja tunsin jäätyväni kuoliaaksi. Lopulta pyysin, että tilalleni tulisi joku muu. Tunsin itseni luovuttajaksi. Sanoin, että minua odotetaan kotiin, vaikka todellisuudessa vanhempani kyllä odottivat minun olevan tallilla koko päivän. Ennen kotiinlähtöä kävin kuitenkin lämmittelemässä sisällä. Vanhempi hevosenhoitaja huomasi lämmittelyni ja ilkkui minua valehtelijaksi, kun minulla ei siis ilmeisesti ollutkaan kiire kotiin. Olin toki (valkoinen) valehtelija, mutta minä sentään olin kantanut korteni kekoon kisojen eteen.

Tiukka hierarkia ja nokkimisjärjestys lienee tavallisinta yhteisöissä, joissa ihmisten kyykyttämiselle ei ole minkäänlaista muuta pohjaa kuin perinteet. Vahvimmat perinteet pitävät itse itseään yllä. Perinteitä on vaikea luoda tyhjästä ja niitä on vaikea katkaista. Tällaisessa yhteisössä johtavassa asemassa olevan henkilön johtajuus ei perustu todelliseen osaamiseen tai kokemukseen. Se on jonkunlaista sosiaalista johtajuutta, lapsellista sellaista; Muinoin käskytettävänä ollut nauttii, kun pääsee kostamaan kokemansa vääryyden, nauttimaan ylemmyydentunteesta. Tähän perustuu myös lukion nasutus, joka Helsingin lukioissa joitain vuosia sitten kiellettiin ja joka nykyisin jatkuu kouluajan ulkopuolella nuorten omana hauskanpitona. Koston kierrettä on nautinnollista jatkaa, koska yhteisö ympärillä itse oikeuttaa sen.

Kun aikoinaan astuin ensimmäistä kertaa espoolaiseen yksityistalliin, nämä kaikki muistot alkoivat tupsahdella mieleeni. Jännitin, olisinko hevosen vuokraajana joidenkin mielestä toisen luokan kansalainen. Oli kuitenkin vapauttavaa huomata, etteivät fiksut aikuiset ihmiset pääsääntöisesti toimi kuten teinitytöt. Toki aina joskus tuli poikkeuksia vastaan. Kurkkua kuristi, kun joku kerran väitti, että en suhtaudu Tintin hoitoon vakavasti, koska se ole minun oma hevoseni. Olin tyrmistynyt; minähän hoisin hevosta enemmän kuin kukaan muu! Olin jo lapsena ollut tarkka näissä asioissa halutessani samalla myös näyttää, etten teetä hommia muilla, vaan teen nöyrästi sen, mitä on sovittu ja vielä vähän enemmän.

Minä olin päättänyt jo paljon aikaisemmin, etten tulisi olemaan se, joka valkoinen paita päällä nojailisi tupakka suussa aidantolppaan ja teettäisi likaisen työn jollain muulla. Ruotsalaiset ovat tutkineet, että heppatytöistä kasvaa johtajia. Onhan se vuoropäällikkökin johtaja. Eikä johtajuus ole aina hyvää johtajuutta.

Luettavaksi niille, joiden äidinkielen opettaja ei tätä luettanut:
William Golding: Kärpästen herra (1954)

****************************
P.S. Lokakuussa peräänkuulutin aikuisten vastuuta puuttua pentujen menoon otsikolla Koko kylä kasvattaa. Lue teksti täältä.

Pyykkipäivänä

Lapsena äiti kielsi minulta satulahuopien pesemisen pyykinpesukoneessa. Kesäaikaan satulahuopia kuurattiin juuriharjalla ja mäntysuovalla tallin pesupaikalla. Talvella hoidin saman operaation kylpyhuoneen lattialla. Meillä oli kotona erillinen linko, jota saatoin käyttää. Sen ansiosta huovat kuivuivat nopeammin.

Minulla on muistikuva, ettei loimia pestiin tällä samalla menettelyllä. Nykyisin olen vienyt loimet pesulaan, sillä vaikka ne saisikin kotikonstein pestyä, niiden kuivattaminen on melko työlästä. Ja ne haisevat.

Ymmärrän äitiäni, joka pelkäsi pesukoneen tukkeutuvan hevosenkarvoista. Pesukoneet ovat tietysti kehittyneet parissa kymmenessä vuodessa, mutta se asia ei muutu mihinkään, että satulahuopapyykin jälkeisessä pyykkierässä saattaa olla jonkin verran hevosenkarvoja. Harva niitä arvostaa alusvaatteissaan. Tämän takia olen hullun lailla yrittänyt harjata karvoja pois huovista. Tällä hetkellä Tintti on kuitenkin sellaisessa talvisessa spanielikarvassa, että höttöistä haituvaa on ihan kaikkialla.

Siispä tämä kätevä emäntä on alkanut imuroida satulahuopia. Ei kuulkaa tarvitse käydä hevosenkarvaista jälkipyykkiä!

maanantai 21. helmikuuta 2011

Treenilomaviikko


Olen hiihtolomalla enkä lupaa hiihtää metriäkään. Sen sijaan olen sopinut kaksi ratsastustuntia tälle viikolle. Niistä ensimmäinen oli tänään. Pinke oli nukkunut edellisen kerran päiväunensa tallilla puolitoista kuukautta sitten, joten varauduin muutoksiin neidin unenlaadun suhteen. Päiväunet kestivät kuitenkin vanhaan malliin melkein kolme tuntia, eli pidempään kuin kotona viime aikoina. Onneksi olin sopinut tallinpitäjämme Ninan kanssa, että hän hyssyttää Pinken uneen, jos on tarvetta. Kertaalleen olikin.

Tintillä on jännä suhtautuminen lastenvaunuihin. Pinken kirkkaanpunaiset vaunut on ihan tuttu homma (niiden viereen pysähdytään), mutta esimerkiksi tallin naapurissa asuvat tummanvihreät vaunut ovat  hiukan epäilyttävät. Tallin muut hevoset töräyttelevät taas Pinken vaunujen edessä, kun eivät ole tottuneet niitä hetkeen näkemään.

Tuntienpidossa pakkasraja on -15. Koska päivällä aurinkokin melkein jo lämmittää, ei -15 astettakaan tunnu liian kovalta. Kirkkonummella on ollut aamuisin lähes 30 astetta pakkasta, joten hevoset ovat menneet ulos vasta puoliltapäivin kun pakkanen on riittävästi laskenut. Tänään Tintti oli klo 11.00 aikaan vielä päiväunilla, kun menin tallille. Onneksi se nousi ylös maanittelematta, niin päästiin tunnille. Kerran olen yllättänyt Tintin päiväunilta niin, että kun avasin boksin ja silittelin sen kaulaa, se oikaisi itsensä vielä makeammin pitkälleen...

Viime tunnilla aloitettu harjoitus, jossa keskihalkaisijalle tullaan avotaivutuksessa, mutta joka ennen keskikohtaa muutetaan pohkeenväistöksi uraa kohden, sujui tänään paremmin sekä käynnnissä että ravissa. On ollut haastavaa saada itsensä lantiosta auki liikkeen suuntaisesti ja vielä muutettua lantion suuntaa kesken kaiken ilman, että liike häiriytyy. Harjoitus myös edellyttää ohjien lyhentämistä toden teolla, mikä on minulle tarpeen. Vastalaukkaharjoitukset täyskaarron kautta kuuluvat myös lähitulevaisuuden treeniin, koska nyt Tintillä on suuri kiusaus vaihtaa laukka ihan pienestäkin painonsiirrosta. Tintti reagoi istuntaan herkästi ja opettaa samalla minua kärsivällisesti; Se kun menee AINA istuntani mukaisesti, joten tiedän hakea vikaa itsestäni.

Olen saanut Tinttiä lyhennettyä ja sen kuntokin on noussut. Kun saan Tintin takaisin lähitalliin reilun kuukauden päästä, voimme ryhtyä myös hyppäämään säännöllisesti. On ajankäytöllisesti luksusta, että pian tallimatkani lyhenee melkein 20km!

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Lasagnea talvipäivien iloksi

Jos illallisen loihtiminen hevosesta tai lampaasta ei nappaa, voi kokeilla jotain tutumpaa. Lasagne on täydellinen ruoka kylmän tallipäivän päätteeksi. Kun tämän tekee edellisenä päivänä valmiiksi, ei tarvitse kuin lämmittää. Sillä nämä maut vain paranevat vetäytyessään. Tästä tulee noin kuudelle. Meillä se riittää kahdeksi päiväksi kahdelle.

Lasagnea ja rucola- kurkku -salaattia.

90-luvulla telkkarin kokkiohjelmassa mainostettiin, miten karjalanpiirakoiden pohjat on helppo tehdä pastakoneella. Seuraavalla viikolla pastakoneet myytiin loppuun monista kokkipuodeista. Koska haltuuni kymmenisen vuotta sitten päätyi tällainen hylätty pastakone (jolla ei siis ollutkaan tosi helppo tehdä karjanlanpiirakoita), päätin kokeilla pastan tekemistä itse. Mutta rehellisyyden nimissä: eihän se välttämättä ole sen arvoista. Joskus on vain kieroutuneen mukavaa tehdä asioita pidemmän kaavan mukaan. Voi sitten päteä asialla vaikka tällaisessa blogissa.


Otetaan 6,5dl durum-vehnäjauhoja, 4 kananmunaa, 1tl suolaa ja 4rkl oliiviöljyä. Laitetaan jauhot kulhoon ja tehdään keskelle kuoppa muita aineksia varten. Ensimmäisellä kerralla voit tehdä jauhoista hienon italialaisesti pöydälle keon, mutta toisella kertaa et ehkä enää viitsi siivota karkaavaa munamassaa pitkin pöytiä.


Otetaan haarukka ja aletaan vatkata kananmunia jauhoissa. Jauhot alkavat pikku hiljaa sekoittua kananmunaseokseen.


Kauaa se ei onnistu haarukalla, joten jatketaan vaivaamista käsin. Kaikki jauhot eivät yleensä tunnu mahtuvan mukaan, joten lisätään ruokalusikallinen kerrallaan vettä, jotta saadaan taikina sileäksi. Yleensä tähän menee 1 rkl, mutta se riippuu kananmunien koosta.


Otetaan taikinaklöntti käsittelyyn pöydälle ja aletaan nuijia sitä pöytää vasten. Tämä menee kuntoilusta. Tarkoitus on saada aikaiseksi sitkeä, kiiltävä pallo. Taikina on koostumukseltaan kuin sinitarraa tai muovailuvahaa ja sen vaivaaminen todella tuntuu ranteissa. Kannattaa vuorotella ystävän/puolison kanssa. Riippuen tekniikasta, tähän kuluu aikaa 10-20 minuuttia. En uskaltaisi laittaa tätä monitoimikoneeseen, vaikka jotkut ohjeet niin kehottavat.


Taikinan annetaan vetäytyä jääkaapissa pari tuntia tai vaikka seuraavaan päivään. Kahti leikattaessa taikinan pitäisi olla näin kiinteää. Ei saisi murentua.


Otetaan taikinaa kananmunan verran kerrallaan ja aletaan ajaa aitä pastakoneen telojen läpi. Ensin suurimmalla telalla ja siitä pikku hiljaa ohentaen. Itse taittelen ovaalin muotoiseksi jäävää taikinalevyä aina mankeloinnin jälkeen  kolmeen osaan, jotta saan siihen suorat reunat. Tavoitteena on suorakaiteen muotoisia pastalevyjä. Tästä näkyy, mitä taikinalle käy, jos ahnehtii mankeloimaan sitä liian ohuella telalla liian aikaisin; pastakone kun ei ole lihamylly. Koneeni asteikko on 1-7 ja kaulin levyt 6:n paksuisiksi.


Laitetaan levyt leivinliinojen päälle kuivahtamaan.


Kuullotetaan kolme sipulia ja maun mukaan valkosipulia. Tässä näyttäytyy kuullotettu sipuli. Ei saa ruskistaa.


Lisätään 400g jauhelihaa ja muutama tomaatti, sitten 2 tölkkiä tomaattimurskaa, oreganoa ja ruokalusikallinen sokeria. Annetaan kiehua rauhassa.


Laitetaan kattilaan 4 rkl voita ja 1 dl vehnäjauhoja. Pyöritellään niitä siinä hetki. Varo ruskistamasta, koska tästä tulee valkokastiketta, ei ruskeaa kastiketta. Tämä näyttää oikean väriseltä.


Lisätään 9dl maitoa, tässä vaiheessa kannattaa vaihtaa lasta vispilään. Kun on saostunut, lisätään 150g juustoraastetta, 2tl muskottipähkinää ja suolaa. Sekoitetaan koko ajan

Vaikka yleensä se silti palaa jonkin verran pohjaan...


Sitten aletaan taiteilla koko komeutta kasaan. Lasagnelevyt, jauhelihakastike, juustokastike,lasagnelevyt, jauhelihakastike, juustokastike... Jos itse tehdyistä levyistä joku ilo on, niin niitä ei nyt tarvitse napsautella poikki, jotta saa sopivan kokoisen lasagnekerroksen vuokaansa. Näitä voi nätisti leikata veitsellä.


Ihan viimeiseksi juustokastiketta ja vielä tuoretta mozzarellaa pallon verran.


180 astetta/ 30 minuuttia. Lopuksi on yleensä pestävä uuni.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Heppamutsivaroitus!

Kun hevoshullu äiti saa tyttären, ilmassa on kaikki vaaran merkit. Anssi antoi minulle mahdollisuuden varustautua tulevaan ostamalla minulle joululahjaksi yksin kansiin kootun kokoelman Horse& Hound -lehdessä julkaistuja kolumneja stereotyyppisistä hevosihmisistä. Kieli poskessa kirjoitetut tekstit antavat mahdollisuuden vähän vilkaista peiliin. Jos uskallamme.


Stereotyyppinen heppamutsi on vitsi briteissä siinä missä lätkäfaijat ovat vitsi täällä. Silti heitä (meitä?) löytyy eivätkä he (me?) välitä muiden vitsailusta. Kun oma lapsi on silminnähden lahjakas ja kehityskelpoinen, on aivan sivuseikka, miten muut asiat näkevät. Että voisivatko ne lakata soittelemasta sieltä koululta, koska menestyksekkään kilpaurheilemisen kannalta jotkut naurettavat asiat, kuten äidinkielen esseet, derivointi tai muuten poissaolojen takia keskeneräiset työt ovat täysin mitättömiä pikku asioita. Että luulisi koululta nyt vähän löytyvän joustoa, puhisee sekin äiti, joka on helvetillinen ainakin koulun näkökulmasta (Mother from Hell).

Tyttären kiinnostus ja lahjakkuus lajiin huomattiin jo muutaman kuukauden iässä, jolloin hän oli äidin mukana kisoissa. Niin tyytyväisenä hän jokelteli vaunuissa äidin ratsastaessa. Ja nuorena se on vitsa väännettävä. Kisavauva (The Eventing Baby) on imenyt jo äidinmaidossa kaiken, mitä lajia rakastaakseen tarvitsee omaksua! Voi tosin olla, että kisavauva olisi arvostanut myös rauhallisia kotiviikonloppuja, joita hän on kyllä saaanut viettää isän kanssa. Yhtäkkiä aviomies (Beleagured Husband) on huomannut harrastavansa vain kotona lapsenhoidon lomassa tehtäviä asioita ja hän kiroaa sen päivän, jolloin rakastui kisavaatteissa keikistelevään vaimoonsa, joka on vuosien saatossa hieman, noh... muuttunut. Ja jotenkin kaikki miehen rahat vain valuvat hevosiin, joihin hän ei halua edes koskea.

Lupaavalle junnulle on tietenkin ostettu hevonen, jossa on mukavasti kasvunvaraa (The Over Horsed Amateur). Asiasta hienovaraisesti vihjaava valmentaja vaihdetaan toiseen, sillä on silkkaa kateutta väittää, ettei äidillä ja tyttärellä olisi nyt käsissään menestyksen avaimia. Konseptin muuten kruunaa äidin mieltymys täydelliseen groomaukseen (The Coloured Fanatic). Ja johonkinhan se aika on käytettävä, kun ei enää itse ehdi ratsastaa.

Voi myös olla, ettei hevonen ole varsinainen opetusmestari (The Not- So- First- Horse). Heppamutsi kuitenkin uskoo kovasti siihen, miten yhteistyö aina on aina aluksi vähän hankalaa, mutta "kulta koko ajan mennään eteenpäin". Tytär rukoilee, että hevonen ei menisi eteenpäin - ainakaan näin lujaa tehdäkseen sitten taas täyden stopin esteen edessä!


Periaatteessa tyttären mielestä on ollut ihan mukavaa, että äiti on kiinnostunut. Joskus hän silti toivoisi, että äiti olisi vähän vähemmän kiinnostunut. Estekentän laidalla omalla sekuntikellolla aikaa ottava ja ohjeita jakeleva äiti on myös jokseenkin nolo ilmestys (The Show Jumping Mum). Mutta tytär tietää, miten paljon äiti panostaa harrastukseen rahallisesti ja ajallisesti (äiti kyllä muistuttaa). Hänen on syytä olla kiitollinen, kaikki äidit eivät tee niin (äiti kyllä muistuttaa).

Jossain vaiheessa tytär ei ole enää varma, kenelle hänen ratsastamisensa todella on tärkeää. Äidin kunnianhimo (The Ambitious Mum) saa aikaan sen, että lukioikäisen tyttären mielestä kouluun onkin panostettava enemmän eikä tallille voi lähteä ihan joka ilta. Ja voisihan sitä joskus tehdä muutakin, kuin hevosia, äiti hei. Niinpä heppamutsi huomaa hoitavansa heppaa ihan yksikseen ja kiroilevansa, miten kiittämätön jälkikasvu noin vain lakkasi kiinnostumasta upeasta lajista. "Jos minulla olisi ollut tämä mahdollisuus tuossa iässä..." Mikä itse asiassa on ajatus, jota täytyisi toden totta nyt tarkastella.

Sen sijaan lajista luopuneen ratsastajan hevoselle koittaa onnenpäivät, kun opiskeluikään tullut tytär muuttaa opiskelemaan. Äidin yllätykseksi tytär haluaa opiskelemaan aika kauas kotoa. Lupaava kisahevonen on siis myytävä. Joskus myymisestä ei kuitenkaan päästä yksimieleisyyteen. Mutta mikä olisikaan hevosesta ihanampaa, kuin päästä vuorotteluvapaalle lukukausien ajaksi (The University Surplus). Tosin kisakunto on meidän leveysasteillamme sitten jotain muuta. Ja eikös opiskelijat aina tule viikonlopuksi kotiin? Tai ainakin kerran kuussa, heppamutsi päättelee toiveikkaana.

Vaan seuraava piirre ei taida olla briteille tuttu: eikö saarivaltiossa elä yhtään Ylisuojelevaa äitiratsastajaa, joka rukoilee iltaisin, että lapsi ei koskaan kiinnostuisi hevosista? Äitiratsastaja ei nimittäin millään kestäisi katsoa, että oma lapsi ratsastaa. Koska hän on itse joskus ollut uhkarohkea ja kokenut monta "läheltä piti" -tilannetta, hän on ihan varma, ettei ratsastusharrastuksesta seuraa mitään hyvää. Siksi hän toivoo lapselle turvallista urheilulajia, kuten 4H- kerhoa tai lukemista tai vaikka ikätovereiden kanssa notkumista ostoskeskuksessa. Ettei tämä halvaantuisi, saisi aivovammaa tai muuten vain jättäisi kouluja kesken.

Sitä paitsi Ylisuojelevalla äitiratsastajalla on sen verran kiloja raskauksistaan, ettei shetlanninponin ostaminen lapselle ja tuon ponin järjellinen ratsastaminen kotikonstein tulisi kysymykseen. Ja mistä sitä paitsi löytyisi aikaa kuljettaa lasta ratsastuskouluun.

Itsekkäästi Ylisuojeleva äiti myös pelkää, että joutuisi huomaamaan lapsensa olevan silminnähden lahjakas ja kehityskelpoinen juniori, jolloin hänelle tulisi suuri kiusaus ostaa toinen hevonen. Mutta milloin äiti sitten enää itse ratsastaa? Kokopäivägroomaus ei tunnu hänestä houkuttelevalta harrastukselta. Kahden hevosen ylläpito maksaa ihan liikaa. Ei, ei. Partio ja baletti ovat hyviä harrastuksia, niissä oppii sitä paitsi sosiaaliseksi. Harrastuspaikasta lähdettäessäkin on mahdollisuus tuoksua hyvälle. Sitten löytyy hyvä poikaystävä, ei niitä talleilla ole.

*******************************

P.S. Ja sitten jos 10 vuoden kuluttua olen laihduttanut itseni riimunnarun paksuiseksi ja talutan tallinpihaan söpön ponin vaaleanpunaisissa suitsissaan, älkää sanoko mitään. Onhan se mahdollista, että juuri MINUN lapseni on silminnähden lahjakas ja kehityskelpinen ja minä haluan tarjota hänelle mahdollisuuden, jota MINULLA ei koskaan ollut. En voi vannoa muuta kuin sen, että pyrin noudattamaan omien vanhempieni kasvatusmetodia: lapsen ei tarvitse miellyttää vanhempiaan eikä suorittaa mitään vanhempiaan varten.

Lue ihmeessä: Stable Stereotypes. Equestrian Eccentrics From Horse&Hound. Kenilworth Press, UK 2010

Pakollinen pakkaspäivitys

Vaihdoin Tintille vastikään uudet hokit, jotta varmasti pysymme pystyssä sittenkin, lumet alkavat sulaa. Talvisin hevoset on voitu kengitettää osin vanhoihin kenkiin, koska kenkä ei hangessa juurikaan kulu. Hokit kuitenkin kuluvat myös tallin käytävän lattiaa vasten. Vaan taitaa olla toiveajattelua tuo hankien sulaminen.

Öisin -30 astetta, päivällä lämpenee  -20 asteeseen. Hevoset ovat ulkona sen aikaa, mitä syövät heiniä ja kukapa siellä kauempaa vapaaehtoisesti seisoisi. Valmennuksen pakkasrajana on pidetty -15 astetta, joten tällä viikolla ei ole pidetty tunteja. Tämä lähinnä siksi, että tunnilla on ihan hyvä päästä tekemään kunnolla jotain. Tintti ymmärtää pakkasen päälle ja tiputtaa talvikarvaa. Se kuuluu sen rutiineihin aina tammi-helmikuussa

Eli maastoilua ja hölkkäilyä, sillä mennään. Tintti ei voi seisoakaan, koska se jäykistyy ja lopulta seisominen menee nuppiin. Ja niin tapahtuu oli pakkasta tai ei. Parin päivän vapaiden jälkeen ja sisältä lähdettäessä tarvitaan vain pidemmät kävelyt ja vilttiä niskaan. Minulle riittää samat varusteet kuin alkutalvesta.

Voisi tämä kauheampaakin olla. Esimerkiksi jos olisi +30 asteen helle. Olen talvehtija, ja pystyn toimimaan tuossa pakkasessa ihan hyvin eikä se näytä Tintillekään olevan ongelma. Toivottavaksi ensi viikoksi hellittäisi edes hiukan. Olen hiihtolomalla, ja tarkoitus olisi saada pidettyä kaksikin tuntia. Toisella kerralla ystäväni on lupautunut lähtemäään vaunuvahdiksi; toisella kerralla auttelee kullanarvoinen tallinpitäjämme Nina.

Viime viikkoisen pilateksen jäljiltä istuinluut ovat tuntuneet koko viikon terävempinä kuin koskaan.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Pilatesta ratsastajille

Viime viikonloppuna viime keväinen suunnitelmani sai täyttymyksen, kun erinäinen joukko ratsastusseuramme jäseniä kokoontui pilateskurssille Tapiolaan. Ohjaaja Tiina Vinnari toivotti meidät tervetulleiksi tekemään töitä oman kehomme kanssa. Paras motivaatiolause ratsastajalle varmasti on Tiinan aloituslause: hevosenne kiittävät teitä tästä.

Pilates on ennen kaikkea kehon hallintaa. Method Putkiston sivut kertovat, että harjoittelun tavoitteena on saavuttaa

voimakas ja sulavalinjainen lihaksisto 
elastinen ja notkea vartalo 
vahva luusto ja terve selkä 
hyvä ryhti 
hyvä keskittymiskyky 
kestävyyttä ja koordinaatiokykyä 
kehon todellista hallintaa
    Mikä siis voisikaan sopia ratsastajalle paremmin! Omaa hevosta ratsastavat jaksavat keskittyä valitettavan vähän omaan lihashuoltoonsa, sillä hevonen on hoidettava ensin. Ratsastustunneille ihmiset taas ajavat autolla ja lähtevät tunnin jälkeen autolla pois. Lihashuolto jää silloinkin. Koska raskaasta ratsastamisesta voi mennä hyvinkin jumiin, joutuu välillä keksimään jos jonkinlaisia konsteja, joilla itsensä saa venyttelemään. Nykyisin olen itse alkanut loppukävelyttää Tinttiä itsekin kävellen, jolloin saan alaselän lihaksia vertymään.

    Menin ensimmäiselle pilatestunnilleni viime keväänä, kun jäin äitiyslomalle. Olin ollut jo kolmatta kuukautta liikkumatta muuten, kuin hevosta talutellen. Valitsin ohjaajan sillä perusteella, että olin netin kautta lukenut hänen ohjaavan pilatesta myös erityisesti ratsastuksen tukilajina ja innostuin siitä. Kävin tunnilla viimeisen kerran pari viikkoa ennen synnytystä. Sitten jouduin lopettamaan, sillä pitkään jatkuva selällään oleminen alkoi olla tuskallista. En tietenkään voinut ison vatsani kanssa tehdä kaikkia liikkeitä, mutta onnistuin siirtelemään valasmaista ruhoani ketterästi kuin puolitäytetty puuma. Ja hyvältä tuntui. Veri lähti liikkeelle ja ilmeisesti sain venytettyä Pinkellekin enemmän tilaa, sillä hän innostui jumppaamaan melkosesti aina pilateksen aikana ja jälkeen!

    Synnytyksen jälkeen pilates jäi. Joitain oppeja ja ajatuksia jäi silti takaraivoon jyskyttämään. Synnytyksen jälkeisinä viikkoina vahvistin jumppapallon päällä pomppien keskivartalon lihaksia kevyesti, kunnes uskaltauduin hevosen selkään. Tiina sanoi, että keho on vastaanottavainen synnytyksen jälkeen, ja siltä se tuntuikin.

    Voin jeesustella vaikka mitä, mutta aika vaikea on löytää aikaa omaehtoiselle venyttelylle arjen kiireiden keskellä. Venyttely on kuin TV- shopin muinaiset mainokset: tätä kätevästi teet samalla kuin katsot telkkaria. Vain 5 minuuttia päivässä. Höpö höpö. En tee, vaikka tiedän, ettei siihen menisi kauan aikaa ja että se tekisi minulle tosi hyvää. Pitäisi laittaa kalenteriin muistutus ja post- it -lappuja seinät täyteen. Tarvitsen ajan, paikan ja käskyttäjän. Se siitä itsekurista; ihan hävettää tunnustaa. (sitä paitsi venyttely olisi hyvä tehdä ilman televisiota, jolloin keskittyy kuuntelemaan ensisijaisesti lihaksiaan)

    Nyt meillä kuitenkin oli aika, paikka ja käskyttäjä. Ihanaa! Saimme keskittyä tutkimaan vartalomme vinoutta nimenomaan ratsastuksen näkökulmasta. Suurimmalla osalla takareidet ja pohjelihakset olivat jollain tavalla jumissa, alaselän lihaksisto vahva, mutta alavatsa heikko. Tyypillistä ratsastajille. Haimme istuinluitamme ja venytimme vartaloihimme lisää pituutta. Haimme täydellistä alavartalon tukea, jossa koko keho on neutraalissa asennossa ja alaselän ja alavatsan lihakset tukevat alakroppaamme. Avasimme lonkkiimme tilaa ja lapoihimme voimaa. (tämä lonkkakierto on itse asiassa toisenlainen tapa kuvata istunnan kapeutta, josta kirjoitin taannoin. Kun istuntaa kaventaa lonkista ulkokautta, lantioon tulee lisää tilaa ja istuinluilla pääsee lähemmäs hevosta. Lue toinen tapa ilmaista asia täältä.)

    Ratsastajan on oltava rento ja jäntevä olematta kuitenkaan löysä. Tässäpä elinikäinen tehtävä. Raajamme tukeutuvat sekä vatsa että selkälihaksiin. Sen hahmottaminen auttaa pikku hiljaa pitämään yllä tuota kuuluisaa keskivartalon tukea, joka pitää meidät satulassa yllättävälläkin hetkellä. Ei ole olemassa vain "nilkka alas", "pohje kiinni" tai "käsi hiljaa". Ihminen on kokonaisuus päästä varpaisiin, purulihaksista jalkapohjaan. Koko kehoa vahvistamalla ja rentouttamalla loppuu pikku hiljaa lykkiminen, tuuppiminen, heiluminen, hinkkaaminen, vatkaaminen, nykiminen ja nyhtäminen. Ja hevonen kiittää.

    Siksi siis pilates. Olisi ihanaa käydä säännöllisesti venymässä ohjauksessa, sillä tunnustan, etten tule löytämään säännöllisesti aikaa omaehtoiseen harjoitteluun kotona. Parhaiten pilateksen tuomaa lihasrentouden tunnetta kuvaa mielestäni seuraava havaintoni: kun on venytellyt vasemman puolen ja lepää selällään lattialla, venytelty vasen puoli tuntuu lattiaa vasten raa´alta kanafileeltä ja venyttelemätön kypsältä. Silloin tajuaa, miten kummallisessa kireystilassa sitä paahtaa päivästä toiseen. Ja miten vaikeaa on hahmottaa omaa kroppaansa. Itse tajusin, että minulla ei ollutkaan jumissa alaselkälihakset vaan pakaralihakset. Sunnuntaiaamuna, toisena perättäisenä pilatespäivänä, nekin sitten aukesivat.

    Vähän lisätuneja viikkoon, niin tässä olisi yksi ihana harrastus lisää.

    Aiheesta lisää Ratsastus 2/07Ratsastus 7/07 ja Ratsastus 4/05

    perjantai 11. helmikuuta 2011

    Laiska, tyhmä ja saamaton

    Minä haluaisin olla hurjapää. Haluaisin olla se uhkarohkea ponityttö, joka jatkaa pelottomasti ratsastamista, vaikka tippuisi viidesti yksissä treeneissä. Sellainen muistan joskus olleeni. Haluaisin, että joku ihailisi ratsastustani ja ajattelisi, että kylläpä tuo osaa ratsastaa tuota hurjaa hevostaan upeasti. Vaan aika vähäinen on näiden fanieni määrä.

    Huomaan, että haluan sanoa, miten Tintti osaa olla hankala. Haluan muistuttaa, että kyllä se osaa pukittaa ja lähteä käsistä. Juuri nyt tykkään kertoa sitä, miten Tintti toissaviikon valmennuksessa muutaman kerran keinahti takajaloilleen. Se nimittäin kyllästyi siihen, että teki kaiken pyydetyn kiltisti ja me kurjat vieläkin vaadimme siltä lisää. On se hurja! En halua kenenkään ajattelevan, että se on laiska ja haluton. Sanon kaikille, että te ette vain ymmärrä sitä. Silti nautin siitä, ettei minua nykyisin pelota sen selässä eikä ole mitään, mitä en voisi sen kanssa tehdä. Se ei juuri hermostu, vaan on yhteistyöhaluinen.

    Tänä päivänä on oltava pirteä, reipas, energinen ja ennen kaikkea persoonallinen. Persoonallisuus on jotain, mikä on äänekästä, fiksua ja jää kaikkien mieleen. Ja sellainen tyyppi saa olla hankalakin, kun on muuten riittävän lahjakas. Kiltti tyttö on kirosana. Kympin tyttö on suorastaan isku vasten kasvoja. Pitää erottua tapetista; ei saa olla kolmas vasemmalta. Jos lapsi saa nimekseen "Hanna", hänestä ei voi tulla mitään suurta. Ei erotu. Tulee tavis. Kamalaa olisi sellainen.

    Hankalan lapsen vanhempia on lohdutettava sanomalla, että lapsessanne on persoonaa. Kun lapsi ei nuku öitään ajatellaan, että onpa hyvä, kun on omaa tahtoa. Aivan samasta syystä vesipisarat hääpäivänä tietävät hyvää onnea. Negatiivinen on käännettävä positiiviseksi, heikkous voimavaraksi. Toisaalta se menee toisinkin päin. Tyttäreni on nukkunut viisikuisesta asti täysiä öitä. Tämä auvo saa valtaosan ihmisitä spontaanisti muistuttamaan, miten "kohta se voi muuttua, odotappa vain!"

    Pinke tosiaan on tyytyväinen lapsi. Kaikki sanovat, että hän on helppo. Tyytyväinen ja hymyilevä. Olen oppinut automaattisesti lisäämään tähän, että "tähän asti". Jos en sitä tee, joku muu maalaa pirut seinille. Jos joku sanoo lastani kiltiksi, helpoksi ja muistuttaa miten "helpolla olemme päässeet", minusta silti tuntuu hiukan samalta, kuin joku sanoisi häntä tyhmäksi. Ikään kuin hänellä ei olisi tahtoa olla hankala, vaatia enemmän. Sillä sitähän tänä päivänä pitää tehdä: vaatia, saavuttaa, näkyä, kuulua, vaatia, vaatia, vaatia. Muuten ei mitään saa ja jää jalkoihin.

    Vaikka minusta on ihanaa, että hevoseni on maastovarma ja kiltti, niskakarvani nousevat aina vähän pystyyn silloinkin, kun kuulen jonkun muun sanovan niin. Tulee tunne, että siinä ne sanovat, että se on laiska. Eikä maailmassa ole hyvä olla laiska! Pitää olla energinen ja tehdä huippusuorituksia! Sitten voi olla hankala: kieltää ja pukitella aina välillä. Kaiken saa anteeksi, kun on energinen ja tekee huippusuorituksen. On persoonaa. Fiilistä, tunnetta ja tappuraa.

    Mutta rehellisesti sanoen, kuka meistä kaipaa ihan loputtomiin vaikeuksia? Ja nyt puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä ja lakataan leikkimästä, että kaikki asiat ovat vain haasteita, jotka on tehty voitettaviksi. Vaikka kiltillä on lässy kaiku, kiltteys tekee elämästä paljon mukavampaa ja mutkattomampaa. Miten niin vaikeudet jalostavat? Vaikeudet on ihan paskoja!

    Jos mukavan elämän kaipuumme ei jostain syystä tule täytetyksi niissä puitteissa, jotka olemme elämällemme rakentaneet, meidän on löydettävä sadepilvestä kultareunus. Ainoastaan siten saamme perusteltua itsellemme, miksi jatkamme pään hakkaamista seinään. Miten lopussa kiitos seisoo. Vaikeuksien kautta mennään voittoon. Esteet on tehty ylitettäviksi; vaikeudet voitettaviksi.

    Tänään kun ratsastus ei kentällä sujunut, menimme maastoon laukkaamaan. Olimme Tintin kanssa työnteon suhteen ehkä vähän laiskoja ja saamattomia, mutta mielenvirkistyksen päälle ymmärsimme kyllä. Emme me ole tyhmiä: elämähän on ihan helppoa, kun siitä ei tee turhan vaikeaa! Mietitään niitä vaikeita juttuja paremmalla ajalla. Ei ole ollenkaan vaikeaa olla helppo!

    tiistai 8. helmikuuta 2011

    Satulahaaveita

    Viime viikolla aloin taas haaveilla koulusatulasta. Haluaisin penkin, jolla pääsisin mahdollisimman lähelle hevosta ja jossa polvityynyt tukisivat jalkojen pitämistä pitkinä. On kuitenkin selvää, että satula jää hankkimatta. Minulla ei yksinkertaisesti ole varaa pitää kahta satulaa.

    Minäkin haluaisin laadukasta ja mielellään mahdollisimman halvalla, mutta en kuitenkaan luota halvimpaan. Keskihintainen tai ainakin toiseksi halvin menee yleensä parhaiten kaupaksi; kalleimpaan taas suhtaudutaan hiukan varauksella. Halpaa ja hyvää tuskin on olemassa, mutta kallein ei välttämättä ole sekään paras saati välttämättömin. Blaah, olisi löydyttävä se kultainen keskitie. Köyhän ei kannata ostaa halvinta, sanotaan. Mutta eipä kannata ostaa kalleintakaan.

    Edullisimmatkin nahkasatulat maksavat uutena toista tonnia, mutta esimerkiksi Butet´n satula maksaa jopa 4000 euroa. Synteettisiä satuloita saa halvimmillaan uutena parilla sadalla eurolla. Käytetystäkin nahkasatulasta saa maksaa tonnin verran.

    Hyvä satula kestää käyttöä vuosikymmeniä ja sillä on hyväkuntoisena aina jälleenmyyntiarvoa. Tiedän joidenkin myyneen hevosensa pois, mutta säilyttäneen satulansa tulevaa varten. Ja satuloiden arvon huomaa hevosten myynti-ilmoituksistakin, joissa hevosella on eri hinta satulan kanssa ja ilman. Joskus hevosen saa jopa halvemmalla!

    Siispä osallistun joka vuosi innokkaasti Ratsastuksen asiantuntijaliikkeen Bates Innova -koulusatulan arvontaan. Olen suunnitellut, että koska tuo kahden tonnin satula ei todennäköisesti kuitenkaan sopisi Tintin selkään, voisin myydä sen ja ostaa tilalle jonkun Tintille sopivan. Haaveilla on silti realistisempi puoli. Todennäköisesti laittaisin satulanmyyntirahat johonkin muuhun. Ymmärtääkseni aika moni autoarvonnassa voittavakin myy voittoautonsa pois. Ja joo, on minulla lottokin vetämässä...

    Itsekin jouduin hevoskauppojen jälkeen satulakaupoille, kun hankin Tintille käytettynä Kiefferin estesatulan. Vanhalla satulallani ei ollut jälleenmyynti- tai vaihtoarvoa, sillä sen runko oli vuosikymmenten käytössä vääntynyt. Kun lähdimme uuden satulan kanssa ensimmäistä kertaa maastoon, Tintti lähti muutaman askeleen jälkeen ravaamaan kuin Forrest Gump, jonka jalkatuet napsahtelivat poikki vauhdin lisääntynessä. "And boy, how we just felt like running!"

    Suurimman osan ihmisistä rahavaroissa käytetynkin satulan hankinta johtaa jonkinlaisiin järjestelyihin. Lisäksi hevoset ovat siitä hankalia, että niille ei yleensä sovi mikä tahansa satula. Omistajan epäonneksi kymmenistä sovitetuista satuloista todennäköisesti se kallein on ainoa, joka hevosen selkään sopii. Itselläni kävi satulakaupoilla onneksi tuuri, kun tallikaveri sattui olemaan luopumassa satulasta, joka sopi Tintille ilman mitään muokkauksia. Ehkäpä luotan jatkossakin tuuriini. Ainakin jatkan arvontoihin osallistumista ja lottoamista!

    Huono satula on hevoselle kuin liian isot tai pienet kengät ihmiselle. Kukapa sellaiset jalassa vapautuneesti juoksisi. 
    Vanha satula odottaa kunnostusta koriste-esineeksi.

    lauantai 5. helmikuuta 2011

    Vapaus valita

    Juttelimme tänään tallilla siitä, miten Uudellamaalla on nyt tarjolla paljon tallipaikkoja. Joku epäili, että lama näkyisi viiveellä. Pari vuotta sitten hevoskaupan sanottiin olevan käytännössä pysähtynyttä. Ehkä tällä hetkellä hevoskauppa käy Uudeltamaalta muualle Suomeen.

    Kun tallipaikkoja on tarjolla paljon, tallipaikan etsijä pääsee valitsemaan. Vai pääseekö todella? Todellinen vapaus valita on valitettavasti tässä asissa silkkaa hurskastelua. Vapaus tulee siitä, että käytössä on mielin määrin sekä aikaa että rahaa. Harvalla on.

    Ensimmäinen valinta on rahavalinta, mikä kiteytyy kysymykseen: maneesitalli vai maneesiton talli? Suomessa on kurja sää suurimman osan vuodesta.Jokapäiväisestä maneesinkäytöstä saa yleensä maksaa kuukaudessa parisataa euroa ekstraa. Sen jälkeen mietitään, halutaanko hevosta pitää lähellä vai kaukana. Jos halvempi talli on kaukana ja kalliimpi lähellä, ajokilometrejä halvemmalle tallille voi kertyä niin paljon, että hintaero on lopulta olematon.

    Jos automatka tallille ja takaisin kestää kauemmin kuin hevosen selässä vietetty aika, on syytä miettiä, voisiko omalle ajalleenkin laskea jonkun hinnan. Harvalla työssäkäyvällä on loputtomasti aikaa. Mutta tämä ei usein ole valinta. Raha ratkaisee. Joskus tallivuokraa voi alentaa tekemällä tallivuoroja. Se on hyvä, jos siihen on aikaa. Yleensä tämä on taloudellisesti erittäin tarpeellista monille.

    Maneesitallit ovat poikkeuksetta isoja, koska maneesin ylläpitokustannukset on paras jakaa suurten käyttäjämäärien kesken. Maneesitallin kurja puoli on tietenkin maneesiruuhka, sillä suurin osa ihmisistä haluaa ratsastaa töiden jälkeen. Ison tallin kenttää ei välttämättä pidetä talvisin ratsastuskunnossa, mikä ruuhkauttaa maneesin entisestään. Jos kaikki noudattavat maneesisääntöjä, ongelmia ei yleensä tule. Yleensä silti jonkun verran tulee. Onko maastoja, joihin paeta, kun kaikki poukkoilevat maneesissa klo 18-19?

    Mutta kentän kunnossapito ei talvisin ole itsestäänselvyys maneesittomillakaan talleilla. Kun lunta tulee niin kuin tänä talvena on tullut, ei kolaaminen auta. Tarvitaan traktori ja paikka, jonne lumet laitetaan. Jos tallilla ei ole maneesia, on tallipaikan valitsijan syytä tarkistaa, missä kunnossa kenttää aiotaan pitää. Joku päättelee tallinpitäjän ratsastustaustasta, että kouluratsastajalle hyväpohjainen kenttä on sydämen asia. Asiaa on silti syytä kysyä suoraan. Kuten sitä, miten tallinpitäjä hoitaa omat hevosensa. Hän tuskin hoitaa sinun hevosiasi ainakaan enempää.

    Jos maneesia ei ole ja kenttä on talvisin haasteellinen, jäljelle jää maastoratsastus. Kysy tarkemmin, millaiset maastot ratsastajien käytössä on ja miten ympäristössä saa ratsastaa. Alue voi olla täynnä yksityisteitä, joilla ratsastaminen on kokonaan kiellettyä tai askellajiksi sopii ainoastaan käynti. Yleensä hevosen jätökset on naapurisovun nimissä syytä korjata yleisiltä teiltä, joten siihen kannatta aina varautua.

    Jos lähettyvillä on maneesi, jota voi vuokrata, kysy, miten se käytännössä tapahtuu.

    Yleensä tallisopimuksessa lukee, mitä palveluita tallivuokraan kuuluu. Suhtaudu varauksella hyvänmielenpalveluksiin, joita luvataan tehdä talliinmuuton jälkeisen kuherruskuukauden huumassa. On kaikkien kannalta selkeintä, että tallisopimuksen ulkopuolisia pikku palveluksia ei ole. Yleensä ihmiset eivät osaa olla niin kiitollisia, kuin mitä palvelusten tekijät toivovat ja lopputuloksena on turhaa närää ja puhetta kiittämättömistä ihmisistä.

    Asiakkaan kannalta ei kuitenkaan ole mukavaa, että "jokainen hevosenomistaja valvokoon itse kengityksensä/eläinlääkärinsä" etenkin, kun kengittäjät tykkäävät työskennellä virka-aikaan hekin. Ilmaisia lounaita ei ole, mutta rahaa vastaan niitä silti toivoisi saatavan. Niin ikävältä kuin tarkka hinnasto saattaakin tuntua, se helpottaa tallinpitäjän arkea kummasti. Ylimääräisistä pikku hommista kertyy helposti tuntitolkulla ylitöitä. Hyvinvoiva tallinpitäjä ja tallityöntekijä on kaikkien etu.

    Pieni kotitalli on aina jonkun muunkin kuin hevosten koti. Isot tallit voivat tuntua laitosmaisilta, mutta ne ovat koteja vain hevosille. Muille ne ovat työ- ja harrastuspaikkoja eivätkä niissä mahdollisesti ilmenevät epäkohdat kohdistu kehenkään henkilökohtaisesti. Se voi olla omiaan parantamaan talli-ilmapiiriä.

    Jos tallilta on yhtäkkiä vapautunut paljon paikkoja, koeta saada selville, miksi. Yleensä asiakkaat äänestävät jaloillaan. Vika ei silti välttämättä ole tallissa, vaan sen asiakkaissa. Yritä arvoida, kumpien joukkoon kuuluisit kuukauden päästä.

    Kannattaa tarkistaa, saatko halutessasi ottaa ratsastustunteja tallin ulkopuolisilta ihmisiltä. Tallinpito ei varsinaisesti ole hyvä bisnes, joten jotkut tallinpitäjät pidättävät itsellään oikeuden ratsastuksenopetukseen omilla tiluksillaan.

    Jos sopimuksessa lukee, että olet velvollinen korvaamaan hevosen karsinalleen aiheuttamat vahingot, valokuvaa karsina ennen ja jälkeen muuton. Jotkut ovat saaneet ikäviä laskuja jälkikäteen. Tässä lajissa on helppo riidellä rahasta, sillä kaikilla sitä menee aivan liikaa. Riitaisat poismuutot ovat muutenkin hankalia ja usein hevonen joutuu ihmisten riitojen välikappaleeksi.

    Tallinpitäjä toivoo tyytyväisiä pitkäaikaisia asiakkaita, jotka maksavat vuokransa ajallaan eivätkä valita turhasta. Hevosenomistaja kaipaa hyvää hoitoa ja hyviä harrastusolosuhteita. Molemmat toivovat hyvää talli-ilmapiiriä ja terveitä hevosia ja kaikki tekevät yleensä parhaansa tämän eteen. Joskus asiat silti menevät vikaan.

    Mutta uskallatko esittää kaikki nämä kysymykset tallinpitäjälle ilman, että pelkään saavasi jo alkuun hankalan asiakkaan leiman? Voi olla, että siksi jätät ison osan kysymättä ja toivot parasta, jos kaikki muuten näyttää hyvältä. Toteat, että maalaisjärjellä asiat kyllä järjestyvät.

    Eräs tuttu sanoi, että hevosenpidossa tärkeitä kouluaineita ovat uskonto ja matematiikka. Matematiikan on syytä olla nelonen ja uskonnon kymppi. Toisin sanoen riittää, että rehut osaa laskea, mutta muuten olisi hyvä olla summaamatta, miten saakelin paljon kaikkeen menee rahaa. Mitä erityisesti tarvitaan, on uskoa parempaan huomiseen ja armoa itseään ja muita kohtaan.

    Missä on ihmisiä, siellä on erimielisyyksia, mutta toivottavasti lopulta myös sopua. Kun muistaa hymyn, kiitoksen, palveluksen palveluksesta ja osaa sanoa "anteeksi, olin väärässä", pääsee yleensä hyvään alkuun.

    P.S. Oma tallihan ratkaisisi matka- ja rahaongelmat. Hmm.. Jos kuitenkin haaveilet omasta tallista ja maaseudun rauhasta, mieti vielä kahdesti. Etenkin jos olet kaupungista kotoisin. Siinä on aika vähän maalaisromantiikkaa, kun olet hevosinesi yksin metsän keskellä putket jäässä, sähköt poikki ja metsästät hevosiasi naapureiden pelloilta 15 asteen pakkasessa. Ja ukkosi muistuttaa perävalot vilkkuen, ettei tämä ollut hänen unelmansa ollenkaan.

    EDIT 21.4.2016: Millainen olisi lähes täydellinen tallipaikka? Lue täältä  http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2016/04/taydellinen-tallipaikka.html

    Aihetta sivuten

    Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...