perjantai 28. tammikuuta 2011

Tosirakkaus antoi odottaa!

"Kaikki puhuivat Sinusta. Olin kuullut nimesi mainittavan kaikkialla. Joskus tuntui, että mihin ikinä meninkin, olit kaikkien huulilla.

Tallin kestojulkkis? Ehkäpä. Välillä käytiin kiivaitakin keskusteluja siitä, kuka Sinut tuntee oikeasti. Kaikki teinit tuntuivat tietenkin tietävän Sinusta kaiken. Välillä vähän kiukutti, kun en pystynyt osallistumaan keskusteluihin Sinusta. Olisin halunnut kertoa omista kokemuksistani, mutta vaikea minun oli sanoa mitään. Minä tunsin Sinut vain siten, mitä Sinusta oli kirjoitettu, vaikka toki olisin halunnut asian olevan toisin..

Kaikki sanoivat, että minun pitäisi tavata Sinut. Moni luulikin meidän jo tavanneen. Aika usein yritin lähestyä Sinua. Satunnaisista keskusteluyrityksistä ei tuntunut kuitenkaan tulevan mitään, vaikka miten yritin. Useammankin kerran luovutin ja lähdin metsään kävelylle. Joskus tuli muutama kyynelkin; joudunko ikuisesti elämään yksin? En tajunnut, mikä meni pieleen. En tajunnut, miksi en saanut muodostettua Sinuun minkäänlaista kestävää suhdetta.

Kunnes eilen. Eilen me tapasimme ihan oikeasti. Meille oli tietämättäni järjestetty treffit. Ja miten nopeasti se sitten kävikään. Kuului "klik" ja kaikki tuntui olevan päivänselvää. Rakas Puolipidäte, minä rakastan Sinua!

Jos en olisi ymmärtänyt, että Sinussa on oikeasti kysymys lappeellaan olevan lipputangon nostamisesta kymmenisen senttiä korkeammalle tasolle, en tiedä, missä olisin. Yrittäisin ehkä edelleen vain tiivistää istuntaani ja käyttää ulko-ohjaa, mutta niin en pääsisi koskaan puheillesi. Nyt kun näytit minulle todelliset kasvosi, kaikki tapahtui niin helposti. Pystyin kietoutumaan hevoseeni aivan uudella tavalla. Kiitos Sinun, minun ei tarvitse enää vain lukea Sinusta. Minä tunnen Sinut ja opin Sinusta koko ajan lisää.

Tämä rakkaus tulee kestämään ikuisesti. Voi olla, että joskus tiemme hiukan erkanevat ja meille tulee pahoja päiviä, mutta Rakkaani: myötä- ja vastamäessä, Sinä olet Minun. Yhdessä me pystymme mihin vain."


P.S. Jokaisella on oikeus PuolipidätteeseenToivottavasti joku järkkää teillekin treffit.

tiistai 25. tammikuuta 2011

Onko ulkonäöllä väliä?

Uusmaalainen hevostarvikeliike avasi ovensa ja ilmoitti pystyvänsä vastaamaan myös sellaisten asiakkaiden tarpeisiin, joille hevosen varusteiden ulkonäkö ja yhteensopivuus ratsastajien varusteiden kanssa on vähintään yhtä tärkeää, kuin varusteiden laatu. Kävin kurkkaamassa Burberry- kuvioituja riimuja ja jalustimia. Valikoimissa ei ollut kypärämyssyjä eikä puuvillahansikkaita, joita olisin tullut ostamaan. Naureskelin, kiitin ja lähdin. Ei siellä ollut minulle mitään ostettavaa, enkä palannut sinne pitkään aikaan.

Paljon myöhemmin mietin asiaa uudelleen. Kauppias tuskin tarkoitti, että ulkonäkö ajaisi laadun ohi. Suomessa varmasti on ihmisiä, jotka valitsevat tietyn värisiä tuotteita, jos heillä on mahdollisuus tehdä niin. Onhan jokaisella lempivärinsä ja Tintilläkin on paljon viininpunaisia ja harmaita varusteita. Mutta jostain syystä silloin kun ajatellaan hevosen parasta, on ulkonäköseikoista puhuminen lähes yhtä tuomittavaa kuin puhua ulkonäköasioista pikkulasten talvi- ja kuravaatteiden kohdalla. Kyllä kuulkaa KÄYTÄNNÖLLISYYS on tärkeää ja kyllä näitä vaatteita on fiksua kierrättää lapselta toiselle. "Uutta ei osteta!"

Hevosenomistajien suhtautuminen hevosen varusteiden ulkonäköön on jossain määrin stereotyyppisesti kahtiajakautunut. Toisessa päässä on ravikansa (miehet), jotka oletusarvoisesti ostavat loimensa laatu- ja hintaperusteella maatalousmarketeista edullisesti. Heille hevoset ovat työtä ja hevosten on tarkoitus tuoda rahaa. Toisessa päässä on ratsukansa (naiset), jotka oletusarvoisesti ostavat loimensa laatu-,  hinta- ja ulkonäköperusteella ratsuliikkeistä kalliilla. Heille hevoset ovat harrastus, joka vie rahaa.

Stereotypioissa on kuitenkin aina totta toinen puoli. Uusmaalaisessa ratsuliikkessä sanottiin ääneen se, minkä kaikki ratsutarvikeliikkeet katalogeissaan kuvina julistavat: jokaisen kauden uusille väreille on kysyntää. Samaan aikaan ravipuolella myydään ruskeaa, mustaa ja tummansinistä. Kukaan ei kuitenkaan puhu tuotteen ulkonäöstä, vaikka selvää on, että sekin vaikuttaa ostopäätökseen, jos mahdollista. Kaikki toisin sanoen peräänkuuluttavat sisäistä kauneutta, vaikka oikeasti he etsivät täydellistä pakettia. Ratsujen varusteet markkinoidaan ja myydään naisille ja usein vielä samalla syyllisyydellä väritettynä, kuin lastentarvikkeet: silmäteräsi ansaitsee vain parasta...

Yleisesti ottaen tärkeintähän on, että hevonen on tyytyväinen varusteisiinsa ja hevosen omistaja tyytyväinen ostoksiinsa. Silti ikävää on, että aina välillä tapaa niitä ihmisä, jotka avoimesti halveksuvat toisten varustevalintoja ja tekevät sen ulkonäköperusteella. Surullista on törmätä naiseen, joka haukkuu toista naista tämän mieltymyksestä kauniisiin asioihin. En usko, että miehet kokevat toisten miesten miehisyyttä samalla tavalla halveksuttavana. "Pientä on miesten sortamisen halu naisiin nähden verrattuna naisten sortamisen haluun toisiinsa nähden", kiteytti Sylvi Kekkonen.

Joskus on syytä katsoa pintaa syvemmälle, ennen kuin tekee tuomionsa. Viime viikolla sain hankittua edellä mainitsemastani kaupasta uuden kypärämyssyn, näppylähanskat sekä toistaiseksi halvimmat irtohokit. Burberry ei ole minun kuosini, mutta farkkua jäljittelevät jalustimet näyttivät itse asiassa hauskoilta. Jos nyt sattuisin tarvitsemaan uudet jalustimet.

perjantai 21. tammikuuta 2011

Ei nimi hevosta pahenna

Nimi on enne ja kertoo kantajastaan. Joitain vuosia sitten hevostalli.net:issä oli myynnissä "herrasmiesori Rankka-Sälli." herkuttelin ajatukseksta ratsastaa radalle suomenhevosella, joka nimi huokuu puhdasta miehisyyttä. Minä ja Sälli olisimme laukannet tatamit kumisten. Kisojen jälkeen Sälli olisi ottanut pari isoa kaljaa ja röyhtäissyt.

Puoliveristen hevosten nimet ovat vain harvoin käyttökelpoisia sellaisenaan, vaan hevonen tarvitsee lempinimen. Lapsena ratsastuskoulun tuntihevosissa oli Antti, Jesse ja Joni. Suomenhevonen Hannu sai mennä omalla nimellään. Ja kyllä hevoselle ihmisen nimi kelpaa; mielestäni ihmislapsia pitäisi välttää rankaisemasta elukoiden nimillä. Joku raja omaperäisyydelle!

Koska nimen sanotaan olevan enne, kannattaa miettiä, millä lempinimellä hevosta alkaa kutsua. Sanoin ystävälle taannoin, että et kyllä ala kutsua hevostasi Apinaksi; alkaa vielä käyttäytyä sen mukaisesti! Toisaalta, voisiko Rankka-Sälliksi varsansa nimennyt kasvattaja suostua siihen, että hänen hevosensa ei olisi nimensä mukainen? Ei tuolla nimellä voi säikkyä, ainoastaan ryöstää!

Mikä siis olisikaan ihanampaa, kuin päästä nimeämään omaa varsaa. Siinä voi antaa mielikuvituksen lentää, kun ammentaa materiaalia isän ja äidin nimistä (muistattehan, kun Brooken ja Ridgen lapsesta tuli nokkelasti Bridget?) Kun vielä haaveilin Tintin varsottamisesta, suosikkilistani kärjessä oli Qurator. Toki siihen olisi sitten varsan isältä saatu jotain hienoa mukaan: Qurator Cassidy?

Vähän aikaa sitten myynnissä näytti olevan hevonen, jonka nimi oli Pilou. Tuo hevonen ei lempinimiä kaipaisi. Ihan arkikäytössäkin nimi olisi virkistävä: Vien Piloun maastolenkille. Treenaamme Piloun kanssa viikonloppua varten. Pilou on vähän väsynyt. Hauskaa olisi niin ikään päivitellä, miten paljas (loimittamaton) Pilou olisi sisääntullessaan likainen.

Mutta joskus voi käydä niinkin, ettei nimi oikein sovellu tarkoitettuun käyttöön. Paritus- nimisen tuntihevosen nimi muutettiin vähemmän vitsikkääksi. Vaan osoittautuipa niin, että ihmisen taitaa olla helpompi muuttaa nimensä kuin suomenhevosen. Nimenmuutoksesta tehtiin jos jonkinlaista anomusta.

Kun Rankka-Sälli ei pitkän myyntiajan seurauksena viimeinkään löytänyt omistajaa, sen kohtaloksi tuli jatkaa myynti-ilmoituksessa tekstillä: Myydään herrasmiesRUUNA Rankka- Sälli.

Anssi kysyi, vaihdettiinko sen nimi nyt Raukka-Sälliksi? Kippistettiin kaljat sen mieskunnon muistolle.

tiistai 18. tammikuuta 2011

Mieluummin viileässä kuin kuumassa

Voi ahdistus. On toki selvää, että kurjalla säällä ja hiottuaan hevonen tarvitsee loimen. Mutta millaisen? 90-luvulla hevosilla on armeijan juuttiloimet, jotka laitettiin niille kovimmilla pakkasilla. Mutta nyt...

Fleeceloimi pitää olla kuivatukseen, koska se siirtää hien pois iholta. Full neck on hyvä, kuivaa hevosen kaulankin. Villaloimi on lämmin ja ajaa saman asian. Toki villa on kovemmalla pakkasella parempi. Hanki siis molemmat. Varmuuden vuoksi on hyvä olla sekä kaulakappaleellinen että -kappaleeton. Irrotettava loimivyö mahdollistaa loimen käytön myös ratsastuksen jälkeen. Toki kiinteät ristivyöt on hyvät, jos on jätettävä loimi hevoselle yöksi. Tosin fleece imee turvetta itseensä, eli sileä ulkopinta olisi parempi. Mutta hengittääkö loimi silloin?

Syksyllä aloitetaan ohuella puuvillaloimella, jotta hevonen ei kasvattaisi talvikarvaa. Talvikarvainen hevonen kuivaa hitaasti ja tallireissut pitenevät, kun hevosta pitää kuivattaa. Siispä ajetaan karva pois, jos hevonen ehtii sen kasvattaa. Sitten laitetaan paksumpi toppaloimi, jotta hevonen ei palele. Ainakin kaksi on oltava, jotta voidaan vaihtaa. Onhan lapalaskokset, ettei hankaa? High neck voisi istua paremmin. Tallissa on aamulla aina lämmintä, hevonen tuskin palelee yöllä. Mieluummin viileässä kuin kuumassa.

Sisäloimessa ei voi mennä ulos. Tallisopimuksiin kuuluu aina yhden loimen pukeminen ja riisuminen, eli loimea ei voi vaihtaa. Laitetaanko sisäloimen päälle sitten pelkkä kuoriloimi vai toppaloimi? Syksyllä tietysti pelkkä vuoriton kuoriloimi. Kun viilenee, vaihdetaan toppaloimeen. Mutta missä menee raja? Suojasäällä kuoriloimessa ja pakkasella toppaloimessa? Entä jos on -10 astetta? Entä jos on -20 astetta? Paleleeko se? Voisiko joku tarkkailla tuota elukkaa? Onko -1 asteessa laitettava toppaloimi, mutta suojasäällä heti kuoriloimi? Mieluummin viileässä kuin kuumassa.

Tänä aamuna on suojasää. Onko se laitettu toppaloimessa ulos? Entä jos se hikoaa? Sitten kun se hikoaa, se voi alkaa palella. Ja sitten se vilustuu. Voivoi. Boksin ovessa ei saa olla kuin käytössä oleva ulkoloimi, koska siihen ei mahdu muuta, vaikka olisi kiva, että voisi laittaa sään mukaan... Mieluummin viileässä kuin kuumassa.

Kohta alkaa lähteä talvikarva paleleeko hevonen silloin niissä samoissa loimissa mitkä laitetaan paukkupakkasilla entä jos aurinko paistaa tuleeko silloin kuuma entä mitä puen lapselle sen niskasta tuntee onko sillä kuuma ei kannata kokeilla sormia hei tietääkö kukaan mitä luvattiin huomiselle?

Puoliloimi laitetaan ratsastuksen ajaksi jotta ristiselkä pysyy hevosella lämpimänä toki pimeällä on heijastinloimi joka onneksi pitää vähän sadetta pitäisikö vielä hankkia ratsastussadeloimi jotta satula ei kastu entä hengittääkö sadeloimi ollenkaan tukehtuuko hevonen?

Kärsiikö hevoseni sateesta tai pakkasesta onko se sen näköinen että haluaa sisään tai palelee vaikka ei se kyllä näytä kärsivän eikä palelevan ihan tyytyväisenä tihkussa seisoo ja lähtee karkuun kun yritän ottaa kiinni varmaan sillä on kaikki hyvin mieluummin viileässä kuin kuumassa hei mitä te muut laitatte hevosillenne?

Lapsi varmaan herää päiväuniltaan aikaisemmin jos sillä on kuuma tai kylmä eikä suostu silloin nukkumaan pitkiä päiväunia mutta kun se nukkuu tosi hyvin kai sillä ihan sopivat vaatteet oli.

Nyt tämän kaiken keskellä kastui taas omat varpaat kun astuin lätäkköön pitäisi varmaan laittaa kumisaappaat mutta en ehtinyt ja tämä oma untuvatakki se on 10 vuotta vanha ja koko ajan on sulkasato ei ole aikaa ostaa uutta tämä kyllä menee säällä kuin säällä minä pärjään kyllä ehkä muistan juhannuksena ottaa sen päältäni pois.

perjantai 14. tammikuuta 2011

Saako Seppo olla sellainen?

Isäni kotona oli muinoin työhevonen nimeltään Seppo. Sepon kakka muistutti vuodesta toiseen lehmänläjää. Kunnaneläinlääkäri kävi kyllä Seppoa katsomassa, mutta asialle ei voitu tehdä mitään. Seppo oli sellainen.

Tänä päivänä olisi tilattu verikokeet, muutettu ruokintaa, vaihdettu heinä, tähystetty vatsa, annettu luonnonyrttejä. Ja kaikki tämä taas uudelleen. Lopulta olisi sanottu, että nyt kuulkaa Sepon pylly ei ole kunnossa ei sitä kuntoon saada kuin hetkittäin. Sepon on hyvä jäädä eläkkeelle. Seppo kärsii. Ei ole Seposta enää työhön.

Kun syksyllä taistelin ulkopuolisten Tintille määrittelemien kakkavaatimusten kanssa, äiti muistutti minua Seposta. Tintin vatsa saatiin lopulta kuntoon kuivaheinällä ja maitohappobakteereilla. Sepon vatsan syy ei koskaa selvinnyt, mutta tuskin se oli saanut antibiootteja, mitä Tintti oli saanut. Hevosten vatsojen hoitokonstit olivat 60-luvulla toiset, mutta Seppo sai olla Seppo löysine vatsoineen. Seppo oli sellainen. Seppo teki työtä loppuun saakka. Isälläni oli aina tietynlainen katse, kun hän Seppoa muisteli. The Seppo.

Seppo sai yksilöllistä hoitoa ja oli pientilalla tärkeä työntekijä. Koko Tintin lanta-analyysiepisodi sai minut kuitenkin pohtimaan entisestään, mitä kaikkea yksilöllisellä hoidolla tänään tarkoitetaan?

Ajattelematta asiaa yhtään sen enempää, olemme yleensä sitä mieltä, että hevosta on syytä hoitaa sen yksilöllisten tarpeiden mukaisesti. Ja se on hyvä asia. Silti yksilöllisyys osoittautuu usein pelkäksi harhakuvitelmaksi siitä, että voisimme tunnollisella hoidolla käsitellä suuret massat kaikilta ominaisuuksiltaan lopulta samankaltaisiksi. Seppo ei saa kakkia rauhassa, jos Sepon omistajan kirjassa lukee, että kakkakikkareen on oltava ehdottoman kiinteä.

Entä jos päätettäisiin, että ajoittainen löysä vatsa on yksilöllinen ominaisuus siinä missä ihmisten syksyinen alakulo tai vaikkapa kuukautisten aikainen suklaanhimo. Tarvitaanko lääkäriä? Tarvitseeko muuttaa ruokintaa ja ottaa verikokeet? Kuinka moni ihminen onkaan neljään työpäivän jälkeen rättiväsynyt ja tarvitsisi vapaapäivän, vaikka ohjesäännön mukaan vielä yksi päivä pitää jaksaa? Kannattaako minun syödä mielin määrin suklaata, jos Emiliakaan ei siitä liho? Ja ennen kaikkea, kärsiikö kukaan?

Hevonen ei tietenkään ole ihminen eikä hevosta saa pitää muuna kuin hevosena. Ajatus yllämainituista yksilöllisistä tarpeista on minusta silti toisenkin ajatuksen arvoinen. Voidaanko sanoa, että on olemassa terveyden, pirteyden ja jaksamisen standardi, johon jokaisen pitää solahtaa? Saako hevosella olla pikku vikoja, joita ei ole syytä yrittää vuosikausia parantaa, vaikka ohjekirja muuta sanoo?

Jos vertaan tätä työhöni koulumaailmassa, asiat ovat 50 vuodessa kääntyneet päälaelleen. 50 vuotta sitten jokaisen koululaisen oli pystyttävä parhaaseen ja kaikilta vaadittiin samaa vaikka väkisin. Ei ollut mukautettua opetusta. Jos Seppo ei oppinut matikkaa ja häiriköi, Seppo istui jälki-istunnossa tai sai remmiä. Tänä päivänä Sepolla on alusta asti HOJKS ja HOPS, joiden keskellä Seppo on ihan hiphophei. Toisin on hevosilla. 50-vuotta sitten Sepon hevoskaima sai paskoa läjiään ja elää vanhaksi. Tänä päivänä Seppo-hevosta hoidetaan vaikka väkisin, koska Sepon on oltava samanlainen kuin Max, Hector ja Bella. Äärimmilleen vietynä tämä hoito on kuin homoseksuaaleille tarjottava eheytysterapia: hyödytöntä ja tarpeetonta, mutta jotkut uskovat siihen silti.

Yksilöllisyys on hieno sana. Kun mainostamme sitä, se saa kuvittelemaan, että on ulkopuolisista kiinni, kuinka yksilöitä me todella olemme. Että yksilöllisyyttä ei ole olemassa ilman toisten ihmisten ihmisten antamaa yksilöllisyyden julistusta. Mutta eihän se mene niin. Ei erityisopetuksenkaan tavoite ole tehdä kaikista samanlaisia. Kunpa yksilöllisen hevostenhoidon tavoite ei olisi tehdä hevosistakaan samanlaisesti hoidettavaa täydellistä massaa.

Olen pohtinyt, kuinka paljon me tänä päivänä hoidamme sairauksina asioita, jotka ovat yksilöllisiä ominaisuuksia? Se onneksi tiedetään, että luokassa häiriköivälle Sepolle tekee hyvää saada ADHD- diagnoosi, sillä sen avulla hän pääsee Kelan tukemana nautiimaan hevoskaimansa lämmöstä. Sillä Seppo on sellainen.

P.S. Yksilöllisyydessä on hyvä kuitenkin pitää joku tolkku.

torstai 13. tammikuuta 2011

Töiden jälkeen

Ei tule varsinainen Vuoden Äiti -fiilis siitä, että tajuaa viettävänsä vuorokaudesta yhtä pitkän ajan hevosensa kuin lapsensa kanssa. Kun tällaisesta vuorokaudesta vielä viettää autossa noin 100 km, eli aamuruuhka huomioiden kaksi tuntia, ajattelee jo olevansa hullu. Tekisi mieli tintata sitä kuntosalifirman edustajaa, joka kehtaa tulla sanomaan, että ajankäyttö on järjestelykysymys. Ei kyllä ole. Ainakaan sille, joka joutuu tekemään töitä elääkseen.

Odotan kuin kuuta nousevaa Tintin muuttoa takaisin Espooseen, sillä se vähentäisi tallipäivien autoilua yli puoli tuntia. Viettäisin mieluusti puoli tuntia kauemmin hevosen selässä tai olisin puoli tuntia aikaisemmin kotona. Mutta tähän on nyt toistaiseksi tyydyttävä. Toisaalta iloitsen valtavasti siitä, että saamme Tintin kanssa jatkaa treenejä Tipan valmennuksessa tämän ajan. Treenit jatkuvat vastedes aina torstaisin. Kun viikoittaiset ratsastuskerrat väistämättä vähenevät töihinpaluun myötä, on satsattava ratsastuskertojen laatuun.

On ollut melko kivutonta hypätä takaisin töihin. En ole kokenut tarvetta jännätä "uutta elämää", jollaiseksi monet vauvanjälkeistä elämää kutsuvat. Töissä elämä on kuten ennenkin, vaikka minulla uusi työpaikka onkin. Kuviot on melko samanlaiset kuin ennen ja pää on tuntunut nopeasti täyttyvän ideoilla, jotka pitäisi pystyä nyt jäsentelemään hyötykäyttöön. Kotimatkalla olen silti päässyt kokemaan, miltä tuntuu ikävä. Pinken syliin saamisen odottaminen kotiin ajellessa on tunne, johon meinaa pakahtua. Kun näkee tutun (toistaiseksi) hampaattoman hymyn, on valmis lupaamaan lapselleen ihan mitä vain!

Ratsastamiseen tämä viikko on tuonut ryhtiä sen verran, että enää minulla ei ole turhan päiten aikaa odotella, että Tintti alkaa reagoida. Se ei ole huono asia. Vähiten huono asia on se, että käytimme tänään Pinken kanssa kaksi tuntia sohvalla sylikkäin jutellen. Tällaiseen ihanaan joutenoloon on jotenkin löytynyt tällä viikolla enemmän aikaa kuin ennen. Naurakaa vain laatuajalle, mutta nyt se on kyllä saanut ihan uuden merkityksen!

Minua pyydettiin työpaikan bändiin soittamaan. Kiehtoisi kyllä, mutta minulta taitaa loppua vuorokaudesta tunnit kauan ennen kuin saan kaivettua oboen esille ja laitettua röörit kuntoon. Olisihan se kiva myös käydä myös uimassa, jumpassa ja pilateksessa. Miksi hemmetissä ihmisen pitää täyttää päivänsä työnteolla, kun voisi tehdä kaikkea kivaa?

lauantai 8. tammikuuta 2011

Terveellä maalaisjärjellä

Maalaisjärki on kuin huumorintaju. Kukaan ei omasta mielestään tarvitse sitä lisää.

Kaikki hoitavat hevosiaan maalaisjärjellä. Useat vielä terveellä sellaisella. Onko julistus "hoidan hevoseni maalaisjärjellä ja huolella niiden tarpeiden mukaan" lopulta täysin tyhjä lause? Se saattaa kertoa ainoastaan sen, että sen lausunut on joskus törmännyt ihmisiin, jotka eivät hänen mielestään tee niin. Mitä maalaisjärki oikeastaan pitää sisällään?

Tallipaikkaa etsivä joutuu tekemään melkoisen salapoliisityön selvittääkseen, millainen maalaisjärki tallilla jyllää. Ensivaikutelma voi pettää samalla tavalla, kuin ensitreffeillä ajattelet treffikumppanin olevan hauska ja huumorintajuinen. Maalaisjärjen mukainen hoito voi joskus olla eläinsuojeluviranomaisen mielestä eläinrääkkäystä. Toisessa ääripäässä on ylihoito, jolta hevosta ei pysty suojelemaan mikään taho. Silloin todella tarvittaisiin joku, jolla on maalaisjärkeä...

Tavallaan se on yksinkertaista: jos hevosia ei hoideta, hevoset kärsivät. Täysihoitotallissa on kuitenkin vaikea puuttua sellaiseen hevosen laiminlyöntiin, jossa ei voida osoittaa tapahtuneen eläinsuojelurikosta. Tällainen on esimerkiksi tallivuokransa hoitava henkilö, jonka hevosta joku muu hoitaa ruokinnan ja ulkoiluttamisen osalta. Eläinsuojelurikosta ei tietenkään tapahdu, ennen kuin hevonen jätetään heitteille, mitä ei tietenkään tapahdu niin kauan kuin tallivuokra maksetaan. Eläinsuojelulaki siis edellyttää perustarpeista huolehtimista. Voidaanko siis sanoa, että maalaisjärjen mukaan vain hevosen perustarpeet tulee tyydyttää?

Silti asia tuskin on näin yksinkertainen. Ylihuolelliseen puunaamiseen menee suhteettomasti aikaa ja rahaa, ja joskus siitä voi olla hevoselle jopa haittaa. Jos taas tallilla hoidetaan hevosia ylihuolellisesti vastoin hevosenomistajan maalaisjärkeä, alkaa omistaja voida huonosti. Huolellista hoitoa voidaan pitää sairauksien ehkäisynä, mutta vaikea sitä on todistaa, mitkä kaikki sairaudet ennakkoon ehkäistiin. Onko siis kyse hätävarjelun liioittelusta?

90-luvulla ratsastuskoulun tuntihevosten hoitajien perusrutiineihin kuului hevosten jalkojen päivittäinen pesu sekä suupielten ja vuohisten rasvaaminen Helosanilla. Kavioitakin rasvattiin ja öljyttiin. Kaikkiin pieniin haavoihin laitettiin puhdistusainetta ja Helosania. Nykyisin yhä useammat uskovat, että liian ahkeralla pesemisellä pestään ihosta pois suojaava kerros ja iho altistetaan tulehduksille. Pienten naarmujen pitää antaa hengittää eikä niitä tukita rasvoilla, sillä talliolosuhteissa haavan täydellinen puhdistaminen on utopistinen tavoite ja rasvaamalla vain sidotaan pöpöt haavaan kiinni. Kengittäjät sanovat, että kavioita hoidetaan ruokinnan kautta sekä säännöllisellä kengityksellä. Kaikki muu on kosmeettista.

20 vuotta sitten ratsastuskoulun tuntihevoset eivät ulkoilleet arkipäivisin vapaina: nehän liikkuivat neljäkin tuntia päivässä ratsastustunneilla ja ajateltiin, etteivät ne muuta liikuntaa kaipaa. Nykyisin tuntihevoset ymmärtääkseni ulkoilevat siinä missä yksityiset. Liikuntaa ne silti saavat enemmän ja pysyvät siksi terveinä. Mielenkiintoista silti on, että monet tuntihevoset elävät vanhoiksi ja voivat hyvin saadessaan yksinkertaista ruokaa. Monia yksityisomistuksessa olevia syötetään monimutkaisesti ja siirretään lopulta 15-vuotiaana eläkkeelle. Säällä kuin säällä ulkona paikallaan seisova eläkeläinen jäykistyy. Ja aivan varmasti omistaja ajattelee maalaisjärjellä, että se on vanha ja jäykkä eikä sitä enää voi ratsastaa kuten ennen.

Asiat ei tietenkään ole näinkään yksinkertaisia. Aktiivinen kisakäyttö voi rasittaa jänteitä ja niveliä, mutta aluetasolla kisaava hevonen ei ole aktiivisessa käytössä oleva kisahevonen, jonka tarvitsisi siirtyä eläkkeelle. Tunti liikuntaa päivässä on minimi, sanovat minua viisaammat eikä sitä korvata kokopäivätarhauksella. Hevonen on luotu liikkumaan. "Vierivä kivi ei sammaloidu", tuumasi ystäväni, jonka 28-vuotias suomenhevonen siirtyi tuntihevosen hommista saappaat jalassa vihreämmille laitumille reilu vuosi sitten.  On varmasti niin, ettei Willen kaltaisia hevosia enää valmisteta. Willen selässä minäkin olen saanut ottaa tuntumaa vesihaudassa laukkaamiseen. Minä olin 29-vuotias noviisi ja Wille 27- vuotias Opetusmestari. Todellinen sellainen.

Monen olen kuullut sanovan, että hevosia on syytä opetella hoitamaan juuri ratsastuskoulussa, sillä siellä ei tehdä hevosille mitään ylimääräistä ja turhaa. Samalla logiikalla ihmiset hoitavat esikoistaan aivan eri tavalla huolehtien kuin pahnan pohjimmaista. Kokemus tuo siinäkin varmuutta. Massojen hoitamisessa voi kuitenkin yksilöllisyys kärsiä, mutta kuinka paljon yksilöllisyyttä hevoset sitten tarvitsevat? Tästäkin on eriäviä mielipiteitä. Kyllä hevosissa niitäkin on, jotka eivät laskisi kavioitaan lätäkköön vaan kipittäisivät mieluiten maneesiin. Mistä päästään siihen viimeiseen kysymykseen: kuinka iso osa hevosen tarvitsevuudesta on itse asiassa omistajan tarvetta? Onko ihmisen hoitoa kohtuuttomasti tarvitseva hevonen itse asiassa joutunutkin maalaisjärjettömän kynsiin?

Maalaisjärjellä ajatellen hevonen haluaa kokopäivätarhailla. Maalaisjärjellä ajatellen hevoset otetaan kurjalla säällä sisään. Maalaisjärjellä ajatellen hevonen tarvitsee loimen. Maalaisjärjellä ajatellen hevonen tarvitsee kovalla pakkasella useamman loimen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Hanakkaa on kaupunkilaisten hevosenomistajien maalaisjärjen kuuluttaminen. Kun hoidettavia on yksi kerrallaan, hoidon yksilöllistämiseen voi olla (maalais)järjettömyyksiin asti aikaa.

Ratsastuskoulumaailmasta yksityistalliin siirtyvä pääsee nopeasti tutustumaan kaikkien niiden tuiki tarpeellisten varusteiden maailmaan, joita hevosia varten on tarjolla. Joskus tallilla jotkut asiat tulevat erityisesti muotiin. Muotijuttuja voivat olla mitkä tahansa asiat hevosen pesemisestä ja pukemisesta aina sairauksiin saakka. Kun mylly lähtee pyörimään, harva uskaltaa huutaa "eropeli kiinni" tilanteessa, jossa kaikki toimivat mielestään hevosten parhaaksi. Maalaisjärjellä.

Eläinlääkäreille tämä lienee tuttua: aina löytyy niitä, jotka soittavat niin monelle eläinlääkärille, että saavat viimein haluamansa diagnoosin. Siinä välissä useampikin eläinlääkäri on tuomittu ammattitaidottomaksi ja välinpitämättömäksi. Eläinlääkäri miettinee, tarvittaisiinko hevosen parantamiseksi kuitenkin ihmislääkäriä ja hykertelee ajatuksella kirjoittaa papereihin: "Epäillään vikaa omistajan korvien välissä. Suositellaan jatkotutkimuksia toisella lääkärillä. Hevonen terve."

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Treeniputken jälkeen

Hevoseni asuu nyt ehkä parhaalla mahdollisella tallilla Kehä III:n ulkopuolella kuitenkin sen kohtalaisessa läheisyydessä. On toki täydellistä, että siellä on hevosenpitoon hyvät olosuhteet, mutta myös omistajan elämäntilanne on haluttu huomioida. Minulle on tarjottu ja olen saanut vaunujenheijausapua ratsastukseni ajaksi. Se on tuntunut luksukselta, sillä äitiratsastus vaatii järjestelyjä.

Kroppa on raskauden jäljiltä vieras ja sen ruotuun laittaminen on syytä aloittaa ohjauksessa mahdollisimman pian, sillä kaikki tuntuu aivan muulta kuin miltä näyttää. Olen tarvinnut synnytyksen jälkeen rohkeutta ja rohkaisua vaatia Tintiltä enemmän. Olin pitkään turhan varovainen ratsastaessani, koska ajattelin, ettei Tintti ymmärrä minua. Siitä ei ole kuitenkaan ollut kyse, vaan Tintti on puhtaasti nautiskellut äitiyslomastani. Sen selkä on viime talven ja kesän aikana tipahtanut, kun se ei ole tehnyt kunnolla töitä. Vaikka olisin halunnut ratsastaa tehokkaammin heti laidunkauden jälkeen, edellisellä tallilla emme pystyneet käyttämään kenttää kuin satunnaisesti saati että olisimme päässeet maastoilemaan. Säännöllinen valmentautuminen, jota olisimme kipeästi tarvinneet, osoittautui mahdottomaksi. Nyt asiat ovat onneksi toisin.

Olen liikuttanut Tintin marraskuun puolivälistä saakka yksin. Pinke on nukkunut tallilla niin hyvin, että olen uskaltanut sopia valmennuksista keskellä päivää. Yleensä loistavat unenlahjat omaava lapseni on nukkunut kuin enkeli, mutta tietenkin neljästä valmennuskerrasta kahtena hän on herännyt poikkeuksellisesti kesken kaiken. Viikko sitten Pinke pääsi mummolaan hoitoon, jotta kenenkään ei tarvinnut olla lapsenhoitovalmiudessa. Tänään ystäväni Eeva tarjoutui lähtemään mukaan yhdistetyksi lapsenhoitaja-hevosenhoitaja-valokuvaaja -kannustusjoukoksi.

Neljän kerran tehoputki on nyt ohi. Paljon muutosta on tapahtunut kuukaudessa ja olen itsestänija Tintistä ylpeä. Tällä hetkellä kohotamme kuntoa ja pyrimme siihen, että Tintti kulkee selkä pyöreänä kunnolla eteen ja käyttää takajalkojaan. Äitiysloma on nyt ohi!

Tintti juoksisi mielellään kuin ravuri...
Mutta eihän ratsu kulje kaula pitkänä!
Selkä pyöreäksi, pää alas...
Ja siinä pysyy...
Ja polkee alle...
10 asteen pakkasessa voi kuulkaa hiota takapuoli aivan valtavasti!

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Lammasta rakkaudella

Seuraavaksi luvassa on jotain, mikä voi saada aikaa pysyvän parisuhteen tai pelastaa olemassaolevan sellaisen. Voit niin ikään saada ikuisia ystäviä ruokapöytäsi ympärille. Sopii oivasti lauantai-illalliseksi silloin, kun kotoa ei voi lähteä ravintolaan. Lisäksi tämä resepti mahdollistaa sen, että vietät kolme tuntia tallilla, mutta olet silti siinä sivussa valmistanut useamman ruokalajin illallisen. Eikä hätää: mitä kauemmin tallilla vietät, sitä parempi ruoka on luvassa.

Kas näin: pakkaspäivänä nautiskelemme lampaanpotkaa ja perunaa. Ja jos nyt olet sitä mieltä, että lammas maistuu villalle, olet saanut liian nopeasti valmistettua lammasta ja siinä on ollut liian vähän suolaa. Lammas nimittäin tarvitsee aikaa, suolaa ja rakkautta. Siksi se sopii valmistettavaksi niin, että lähdet kotoa pois sen valmistusajaksi ja mielellään jonnekin, missä aikaa kuluu ja kuluu... Koska ihan oikeasti: ei haittaa yhtään, vaikka siellä menisi tunti- pari kauemmin kuin olet ajatellut.

Pieni mutta tässä on matkassa: joudut tekemään alkuvalmisteluja, mutta ne hoituvat edellisellä viikolla pikku hiljaa. Jos ostat lampaanpotkasi jäisenä, osta ne keskiviikkona, marinoi jääkaapissa sulaneet potkat torstaina ja valmista lauantaina.

Pistele veitsenkärjellä potkiin viillot, ja tunge niihin valkosipulinpaloja. Oman maun mukaan.

Sitten tärkeä vaihe eli marinointi. Marinadi sotketaan öljystä (2dl), valkosipulista, tuoreesta persiljasta, tuoreesta rosmariinista, soijakastikkeesta, kahvista (1/2 dl), suolasta ja pippurista. Suolaa ja valkosipulia laitetaan runsaasti. Suolaton lammas on pahaa eikä marinadin suolattomuutta voi korvata laittamalla suolaa valmiiseen ruokaan. Laita siis ihan reilut ruokalusikalliset. Yrttejä voi kumpaakin laittaa pienen ruukun verran. Marinadin voi sotkea varovasti sauvasekottimella oksettavan näköiseksi liejuksi.

Laitetaan potkat paistopussiin ja kaadetaan marinadi sekaan. Marinadia kannattaa hieroa potkiin pussin läpi. Potkat laitetaan jääkaappiin maustumaan torstaina ja pussi kannattaa kääntää ympäri kertaalleen perjantaina.

Lauantaina hyvissä ajoin esikeitä perunat ja porkkanat. Niiden ei tarvitse olla täysin kypsiä.

Potkat saattaa olla syytä vaihtaa uuteen paistopussiin. Lisää pussiin joka tapauksessa muutama rosmariininoksa. Asettele pussi niin, että yksi pussin kulma sojottaa ylöspäin. Leikkaa siihen kunnon reikä, jotta höyry pääsee paiston aikana pussista pois. Paistopussi takaa sen, että voit unohtaa potkat uuniin tunneiksi. Voit tietysti myös käyttää kannellista uunivuokaa.

Alkuun kypsennä lampaanpotkia 200 astetta/15 minuuttia. Sinä aikana vaihda tallivaatteet päällesi. Laske uunin lämpötila 100-110 asteeseen ja huuda HEIPPA!

Kun tulet takaisin kotiin vähintään kolmen tunnin kuluttua, sinua tervehtii ovella ihana lampaantuoksu (ja kärttyinen mies, jos hän on joutunut elämään taivaallisen tuoksun keskellä koko tuon ajan....)

Laita tiskialtaaseen astia, johon kaadat paistopussista lampaanrasvan. Se onnistuu helposti höyryreiän kautta, jonka leikkasit pussin kulmaan. Pidä peukaloa paistopussisolmun päällä jarruna, jotta lapsi ei mene pesuveden mukana. Älä heitä paistorasvaa pois.

Riisu lammas paistopussista varovasti, sillä pussista nouseva höyry on kuumaa.

Asettele perunat paistovuokaan lampaanpotkien alle ja valele koko komeutta lampaanrasvalla. Rasvaa saa jäädä sentin verran vuoan pohjalle.

Paista vielä 180 astetta/noin 20 minuuttia, jotta saavat tirisevän värin ja jotta perunat imevät itseensä lampaanrasvaa. Nyt ei ajatella verisuonitauteja. Tämä on hyvää sydämelle. Sille, johon mahtuu vain yksi ämmä ja se löytyy ruokapöydästänne.

Lampaantuoksuisessa kodissa iltapäivää viettäessään puoliso on saattanut saada idean alkuruoasta. Tässä tapauksessa se on paistettuja kesäkurpitsalohkoja, joiden päällä tomaatista, sipulista, öljystä, valkosipulista, paprikasta ja yrteistä valmistettu "salsahko". Rakkauslampaalle sopii pieni alkuruoka tai se menee ilmankin. Tuo 20 minuuttia kannattaa käyttää suihkussa.

Lammas on täydellistä, kun se hajoaa lautaselle ja kun luu irtoaa ravistelemalla. Sen ei pitäisi tuottaa vaikeuksia kolmen tunnin kypsennyksen jälkeen. Viimeinen tiristys ei saa olla liian pitkä, jotta lammas ei kuivu.


Jälkiruoaksi suklaavanukasta (ja tummaa portviiniä, jos talossa ei satu olemaan huollettavia lapsia.)

Mutta vanukas on ihan purkista. Ei kai nyt kukaan kaikkea tee itse!

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...