perjantai 2. joulukuuta 2011

Suuria saavutuksia

11-vuotiaana sain ratsastaa seurakisoja ratsastuskoululle tulleella pikkuponilla. Ponin nimi oli Monty. Sillä ei ollut kenkiä, ja ensimmäiset kuukaudet sillä oli kaksi askellajia: käyntiä pitkin ohjin, ja laukkaa ohjastuntumalla.

Monty, lentävä sirkus.
Monty oli näppärä hyppääjä, siinä ei vain ollut jarruja. Olin sille pikkuisen liian pitkä, mutta koska useimmat eivät halunneet sillä ratsastaa, koin saaneeni siihen pienimuotoisen yksinoikeuden. Olin siitä tietysti hurjan ylpeä. Sain osallistua sillä sekä este- että kouluvalmennukseen. 90-luvulla ratsastettiin paljon gramaaneilla. Sittemmin en ole niitä käyttänyt. Montyllä olen ratsastanut ensimmäiset mieleen jääneet etu- ja takaosakäännökset.

Kerrankin innareita hypättäessä Monty lähti lujaa ensimmäiselle esteelle, mutta sujahti sitten ensimmäisen ja toisen esteen välistä pois linjalta. Minä tein upean ilmalennon maahan. Loput kaksi estettä kaatuivat minun ja Montyn yhteistyöllä, kun keilasimme ne nurin ohjilla, joista pidin tiukasti kiinni ilmalentoni ajan ja vielä maahan laskeutumisen jälkeen. Opettaja sanoi, että uudelleen vaan. Ja niin mentiin.

Montyn kanssa opin ratsastamaan hiljaa, sillä se kielsi, jos ratsastaja häiritsi sitä. Tintti on samanlainen, mutta Tintissä on todella herkät jarrut. Montyn kanssa oli helppo olla tekemättä mitään, koska sitä ei tarvinnut koskaan ratsastaa eteen eikä se toisaalta reagoinut pidätteisiin. Vähän vaarallinen se oli, näin senioriratsastajan näkökulmasta. Kengätönkin vielä. Muistan, että kerran se pillastui ja liukastui asfaltille. Sen ratsastajalta murtui nilkka.

11-vuotiaana minulla oli taatusti enemmän intoa kuin taitoa. Kun minut sitten todettiin Montylle liian pitkäksi ja sain alkaa osallistua kisoihin tallin ykkösponilla, olin tietenkin vakuuttunut siitä, että olin loistava ratsastaja. Sitä paitsi opettaja oli kehunut rytmitajuani ja luontaista hyppäämistaitoani.

Yli esteiden 1992
Tietenkin saimme ruusukkeita -- poni oli yksinkertaisesti niin hyvä, että sillä kuka tahansa olisi saavuttanut mitä vain! Siksipä vuonna -92 saavutettu Etelä-Karjalan piirin ponimestaruus oli vain kisa, joka minunkin täytyi voittaa. Poni kun oli voittanut sen joka vuosi, vaikka sillä oli ollut eri ratsastaja. Olisi ollut häpeällistä, jos en olisi pystynyt siihen.

Menestys ei tunnu samalta, jos sitä ei koe ansainneensa. On ehkä pelottavaakin, jos nuorena saa ratsastettavakseen rusettikoneen. Menestyksestä voi tulla suurempi tavoite kuin itsensä kehittämisestä. Poniratsastus on aina enemmän tai vähemmän leikinomaista ja siitä hevosratsastajaksi siirtyminen on iso askel. Jos tottuu voittamaan ilmaiseksi ja harjoittelematta, miltä mahtavatkaa tuntua ensimmäiset vastoinkäymiset? Niitä nimittäin ennen pitkää tulee väistämättä eteen, harjoitteli miten kovin tahansa.

Piirinmestaruuskisan jälkeen olo oli toki ylpeä, mutta myös erittäin helpottunut: minäkin tein sen. Varjele, jos olisin epäonnistunut! Frankiella KUULUI voittaa. Frankie- the Winner! Kilpailutuloksena se toki tulee aina ja ikuisesti olemaan ykkössaavutukseni. Sen sijaan edellisenä talvena olin kokenut Monty-ponin kanssa hetken, jonka yksityiskohdat muistan paljon selvemmin kuin tuon Imatralla ratsastetun kisan.

Seurakisat HubSin maneesissa pakkaspäivänä joskus talvella -91-92. Luokka oli 60cm. Maneesin kulkuoven vieressä oli kaarteessa ristikko, jolle tulimme liian kovaa. Monty kielsi rajusti. Uusi yritys. Taas kielto. Muistan miten kiehahti: tällä kertaa me emme kiellä tästä ulos! Nyt pitää rauhoittua, ei saa tyrkätä.

Ja sillä päättäväisyydellä me pääsimme yli. Kun Monty lähti radan viimeiseen hyppyyn, riemu tulvahti lävitseni ja sitten kuulin korvissani huudon: Hyvä Anniina! Ääni kuului eräälle tallin aikuiselle, jonka mielipiteellä oli minulle suuri merkitys, mutta jonka en olisi koskaan uskonut minua huutaen kannustavan.

Maneesin ulkopuolella tuli voitonriemuinen itku. Se sisälsi puhdasta ylpeyttä omasta päättäväisyydestä ja ratsastustaidosta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...