perjantai 9. joulukuuta 2011

Mitä ajattelin tänään

Sanotaan, että ihmisellä on kaksi perintoä: geenit ja kulttuuri. Ihmiset kasvavat omanlaisikseen siinä kontekstissa, johon heidät synnytyslaitokselta tuodaan. Ensin on kodin vaikutus, sitten tulee kavereiden vaikutus. Asuinalueella ja ympäristöllä voi olla enemmän vaikutusta murrosikäisen elämään kuin millään, mitä kotoa oppii. Ja joskus on ihan hyvä niin. Aina ei kuitenkaan ole.

On naurettavaa kuvitella, että ihminen voisi omien valintojensa perusteella muokata lapsestaan jonkunlaisen. Puolitoistavuotiaalla tyttärelläni on vahva oma tahto. Temperamenttikin vaikuttaa sellaiselta, että ensi vuosikymmenellä viimeistään hän todennäköisesti on ihan vain periaatteesta kanssani eri mieltä lähes joka asiasta. En usko voivani sisäänajaa häneen minkäänlaisia aatteita. Aatteellinen meuhkaaminen ei muutenkaan mielestäni ole aikuisen ihmisen hommaa. On tavallaan surullista, jos aikuiselle asiat ovat mustavalkoisia.

Tätä olen mietiskellyt, kun olen lueskellut uusinta -- ja ehdottomasti elämäni viimeisintä -- Vauva -lehden numeroa (12/11). Siinä haastatellaan kahta erilaista isää lapsenhoidosta. Toinen heistä on nokkelana toimittajana tunnettu Tuomas Enbuske. Toinen on Luonto-Liiton pääsihteeri Leo Stranius.

Stranius ei kerro lehdessä lapsensa sukupuolta, sillä sukupuoli ei hänen mielestään saa ohjata sitä, miten lapseen suhtaudutaan. Enbuske taas uskoo, että sukupuolettomuuden ihannointi kohdistuu nimenomaan tyttöihin ja siihen, että tyttöydessä on jotain väärää. Hänen tyttärensä pukeutuu myös pinkkiin.

Myönnän pitäväni Enbusken kirjoituksista, ja pidän niistä jopa niin paljon, että toisena haastatellun Straniuksen lapsenkasvatusperiaatteet olivat minulle kuin punainen vaatte. Ja siksi sain artikkelin lukemiseen tuhrattua viikon.Tuohduin joka kerta liikaa. Että joku ihminen voi sitten olla eri planeetalta lähtöisin! Siis eri planeetalta kuin minä. En pysty hyvällä tahdollakaan ymmärtämään, miten jonkun maailmassa aate on omaa lasta tärkeämpi.

Mutta sitten yksityiskohtiin. Ajatuskin siitä, että lapselle ei saisi antaa tuttia, koska lapsen pitää ollaa kiinni äidissä - siis tississä - on kamala! Ja lisää tulee: lasta ei saisi laittaa vaunuihin, koska kantoliina luo läheisyyden. Lasta ei saa nukuttaa omaan sänkyyn, koska perhepeti on parasta läheisyyttä. Ei häkkisängylle, ei vaaleanpunaisille vaatteille, ehdoton ei etunimille, joista käy ilmi lapsen sukupuoli. Ei. Ei. Ei.

Minussa heräsi syvästi vihaamani "odotappa vain"- ihminen.

Tekisi mieli sanoa, että "odotappa vain, kun tyttäresi (nimi on Ruska ja lapsi näyttää tytöltä) ensi kerran pyytää Hello Kitty -paitaa", kun hän haluaa kuulua joukkoon. Että "odottapa vain, se kantoliinailu ei onnistu kaikilla, vaikka miten yritetään." Ja että "odotappa vain, kun te aikuiset ette ole kahteen vuoteen nukkuneet kunnolla perhepedissä, niin tekeekö mieli vähän joustaa lapsen läheisyydentarpeesta." Entä sitten, kun lapsi tulee itkien kotiin ja kertoo, että hän jää kaikkien leikkien ulkopuolelle vain vanhempiensa periaatteiden takia? Onko se lapsen edun mukaista, jos toiminta, johon lapsi haluaisi ryhtyä ei vahingoita kuin vanhempien periaatteita?

Jatkaisin litaniaani ja kysyisin edelleen: Onko lapsen kasvatuksessa todella kyse vain lapsen biologisista tarpeista ja vanhempien aatteista, kuten haastattelusa annetaan ymmärtää? Kuinka vaihtoehtoisesti perhe voi elää ilman, että se alkaa näyttäytyä oudolta, ilman että se syrjii? Voisiko taas löytyä joku välimuoto kuin että ostetaan lapselle kaikkea tai ei mitään?

Stranius sanoo, että "usein on juuri niin, että ne, joiden pää on lapsena tungettu vessapönttöön, menestyvät aikuisena". On varmasti psyykkisesti eheyttävää ajatella näin. En silti ymmärrä, miten pään työntäminen vessanpönttöön olisi millään tavalla kummankaan edun mukaista, ei työntäjän eikä pään haltijan. Vastustan ajatusta, että tarvitaan onneton lapsuus, jotta voidaan menestyä. Minä en sitä paitsi halua lapseni olevan kummallakaan puolella. Vessanpönttöön ei laiteta mitään elävää.

Jos Pinke joku päivä tulee koulusta kotiin ja kertoo tytöstä, jolla on oudot vaatteet ja outo nimi, selitän hänelle, että maailmaan mahtuu monenlaisia ihmisiä. Ettei se ole sen tytön vika. Jollain on kaksi isää, jollain tumma iho, joku on köyhä omasta tahdostaan, joku täysin tahtomattaan. Se on kuitenkin paljon helpompaa kuin selittää lapselle, miksi pitää leikkiä jonkun kanssa, jonka erilaisuus ei ole ulkoista vaan sisäistä. Jos tyttö itse on tyttäreni mielestä outo, miten selitän sen?

Uskon kyllä, että on olemassa kasvatuksellisia perusperiaatteita, mikä luovat pohjan kaikelle: vaikka edesmenneellä isälläni oli hyvin kärkkäitäkin mielipiteitä joistain vähemmistöryhmistä, hän sanoi aina, ettei ketään saa syrjiä. Silloinkaan, vaikka nämä tuntuisivat tosi typeriltä. Se oli kultainen sääntö, joka ajoi kaiken ohi.

Niinpä luin rauhallisesti lehden loppuun ja aloin miettiä, miten kasvatan lastani suvaitsemaan niitäkin, jotka tekevät itse tarkoituksella kauhean vaikeaksi sen, että kukaan suvaitsisi heitä.

Se kun on kaikista vaikein suvaitsevuuden muoto. Myös aikuisisten maailmassa.

**************************

http://quarantie.blogspot.com/2011/08/laumasielut.html

http://quarantie.blogspot.com/2011/05/vuosipaiva.html

1 kommentti:

  1. Onneksi en ole tuon miehen lapsi! Lapsi ei voi vanhempiaan valita, sääliksi käy :( Toki jokaisella on oikeus omiin mielipiteisiin, mutta tuo voi vahingoittaa lasta.

    VastaaPoista

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...