Minulla on unelma
"Haave. Toiveuni. Pilvilinna. Tuulentupa. esim Tulevaisuuden unelma. Unelma
onnesta. Ruusuiset unelmat. Unelmien talo, sankari. Unelma toteutuu, särkyy.
Vaipua unelmiin. Olla, istua unelmissaan.” Näin
määritellään unelma nettisivulla http://suomisanakirja.fi
Haave on "usein epärealistiselta tuntuva toive, unelma, haavekuva. esim. Salainen haave. Vuosien takainen haave. Nuoruuden haaveet. Voitonhaave. Haave paremmasta maailmasta. Suuri haaveeni oli päästä merille. Haave toteutuu, särkyy. Asia jäi haaveeksi. Vaipua haaveisiin. Olla, istua haaveissaan.”
Jokaisella on unelma. Haltijalleen aina merkityksellinen. Unelma on ikkuna huomiseen. Jos joku väittää, ettei hänellä ole unelmia, hän ei halua puhua niistä siinä ympäristössä.
Sillä "siinä se kuvittelee itsestään liikoja. Luulee vielä pystyvänsä olympiatason suorituksiin. Vaan kyllä on näytöt sitä luokkaa, että tullaan vielä korkealta ja kovaa. Oppii siinä nöyräksi, ei haihattele turhia. Luuleeko se olevansa parempi kuin muut? Tuosta mitään tule kuitenkaan."
Onko enää mikään ihme, että me haluamme salata haaveemme ja unelmamme? Lausuessamme ne ääneen, me riisumme itsemme alastomiksi. Pala palalta paljastamme pintaamme niille, jotka katsovat meitä itse täysissä pukeissa. Luemme heidän silmistään hyväksyntää muhkuroillemme ja epätäydelliselle kokonaisuudelle. Ja olemme valmiita lopettamaan heti, jos meistä näyttää siltä, että lopputulos tulee nöyryyttämään meitä. Jos edes olemme viitsineet aloittaa.
Ei saa nauraa, tällainen minä olen. Olen tässä kertomassa, millaiseksi haluaisin tulla.
Kun ihminen uskaltaa alkaa puhua unelmastaan, hänen silmänsä saattavat alkaa loistaa tavalla, jota ei pysty sanoin kuvaamaan. Kun häntä saa kannustettua sanomaan muutaman sanan lisää, hänen poskilleen voi nousta pientä punaa, hän ehkä kääntää jo päätään pois, sillä tunnemyrsky ei anna tilaa katsoa minnekään konkreettiseen, ei todellakaan toiseen ihmiseen.
Lopulta katse palaa kuulijaan. Kulmien alta, varovasti. Nopea henkäys: tässä se nyt olisi. Minun suuri pieni toiveeni, naurettava haaveeni, uhkarohkea unelmani. Saanko pitää sen? Saanhan?
Sillä unelmasta luopuminen ei ole helppoa. Se on vaikeinta, mitä ihminen joutuu elämässään kokemaan. Ja juuri pelko unelmasta irtipäästämisen väistämättömyydestä saa meidät pitämään unelmat itsellämme. Sanomme haluavamme vain asioita, joiden toteuttaminen näyttää muiden silmissä helpolta ja mahdolliselta. Jotta kukaan ei sanoisi meille, että otit sitten vaatteesi pois, vaikka näytät tuolta, ha-ha!
Kukapa haluaisi seistä yksin ringin keskellä, kun muut ympärillä pitäisivät vaatteet visusti yllänsä.
Ulkopuolisen näkökulmasta unelmia voisi laittaa monenlaisiin kategorioihin: suuret, pienet, merkitykselliset, mahdottomat, hullut.Juuri näitä unelmia on lytätty nauramalla niiden mahdottomuudelle jo ihan alkutekijöissä. Haaveilijaa on vähätelty.
Ihmiset ottavat pelottavan paljon vapauksia julistaessaan, mikä saa ja mikä voi olla unelmoinnin arvoista, tärkeintä maailmassa. He kertovat auliisti, mihin kanssaihmiset saavat käyttää aikaansa ja ennen kaikkea mihin heidän kannattaa käyttää sitä. Yksilön valintaa korostavassa maailmassa ei yksilöllä lopulta ole lupaa sanoa, mitä hän tahtoo, koska se voi olla väärin. Jostain syystä hyötynäkökulma jää ainoaksi tavaksi määrittää elämän mielekkyyttä.
Kenellä todella on oikeus sanoa, mikä on hyödyllistä, tarpeellista, mahdotonta tai mahdollista? Usein unelma itsessään kannattelee eteenpäin, tekee muistakin elämänalueista mielekkäitä. Ihminen on onnellisimmillaan silloin, kun hän tekee jotain, missä hän toteuttaa itseään.
Kiitin kesällä valmentajaani siitä, että hän vaatii minulta kurinalaisuutta ja laittaa minut töihin, mikä tuottaa tulosta. Hän vastasi näkevänsä minun panostavan harrastukseni siinä määrin, että mikään muu kuin tosissaan tekeminen olisi ajanhukkaa ja alisuorittamista. Se oli tunnustus, jonka varassa jaksan puurtaa edelleen. Sanoin, että aina kiivetessäni hevosen selkään minä elän lapsuuden unelmaani.
”Niinhän me kaikki”,hän vastasi.
Haave on "usein epärealistiselta tuntuva toive, unelma, haavekuva. esim. Salainen haave. Vuosien takainen haave. Nuoruuden haaveet. Voitonhaave. Haave paremmasta maailmasta. Suuri haaveeni oli päästä merille. Haave toteutuu, särkyy. Asia jäi haaveeksi. Vaipua haaveisiin. Olla, istua haaveissaan.”
Jokaisella on unelma. Haltijalleen aina merkityksellinen. Unelma on ikkuna huomiseen. Jos joku väittää, ettei hänellä ole unelmia, hän ei halua puhua niistä siinä ympäristössä.
Sillä "siinä se kuvittelee itsestään liikoja. Luulee vielä pystyvänsä olympiatason suorituksiin. Vaan kyllä on näytöt sitä luokkaa, että tullaan vielä korkealta ja kovaa. Oppii siinä nöyräksi, ei haihattele turhia. Luuleeko se olevansa parempi kuin muut? Tuosta mitään tule kuitenkaan."
Onko enää mikään ihme, että me haluamme salata haaveemme ja unelmamme? Lausuessamme ne ääneen, me riisumme itsemme alastomiksi. Pala palalta paljastamme pintaamme niille, jotka katsovat meitä itse täysissä pukeissa. Luemme heidän silmistään hyväksyntää muhkuroillemme ja epätäydelliselle kokonaisuudelle. Ja olemme valmiita lopettamaan heti, jos meistä näyttää siltä, että lopputulos tulee nöyryyttämään meitä. Jos edes olemme viitsineet aloittaa.
Ei saa nauraa, tällainen minä olen. Olen tässä kertomassa, millaiseksi haluaisin tulla.
Kun ihminen uskaltaa alkaa puhua unelmastaan, hänen silmänsä saattavat alkaa loistaa tavalla, jota ei pysty sanoin kuvaamaan. Kun häntä saa kannustettua sanomaan muutaman sanan lisää, hänen poskilleen voi nousta pientä punaa, hän ehkä kääntää jo päätään pois, sillä tunnemyrsky ei anna tilaa katsoa minnekään konkreettiseen, ei todellakaan toiseen ihmiseen.
Lopulta katse palaa kuulijaan. Kulmien alta, varovasti. Nopea henkäys: tässä se nyt olisi. Minun suuri pieni toiveeni, naurettava haaveeni, uhkarohkea unelmani. Saanko pitää sen? Saanhan?
Sillä unelmasta luopuminen ei ole helppoa. Se on vaikeinta, mitä ihminen joutuu elämässään kokemaan. Ja juuri pelko unelmasta irtipäästämisen väistämättömyydestä saa meidät pitämään unelmat itsellämme. Sanomme haluavamme vain asioita, joiden toteuttaminen näyttää muiden silmissä helpolta ja mahdolliselta. Jotta kukaan ei sanoisi meille, että otit sitten vaatteesi pois, vaikka näytät tuolta, ha-ha!
Kukapa haluaisi seistä yksin ringin keskellä, kun muut ympärillä pitäisivät vaatteet visusti yllänsä.
Ulkopuolisen näkökulmasta unelmia voisi laittaa monenlaisiin kategorioihin: suuret, pienet, merkitykselliset, mahdottomat, hullut.Juuri näitä unelmia on lytätty nauramalla niiden mahdottomuudelle jo ihan alkutekijöissä. Haaveilijaa on vähätelty.
Ihmiset ottavat pelottavan paljon vapauksia julistaessaan, mikä saa ja mikä voi olla unelmoinnin arvoista, tärkeintä maailmassa. He kertovat auliisti, mihin kanssaihmiset saavat käyttää aikaansa ja ennen kaikkea mihin heidän kannattaa käyttää sitä. Yksilön valintaa korostavassa maailmassa ei yksilöllä lopulta ole lupaa sanoa, mitä hän tahtoo, koska se voi olla väärin. Jostain syystä hyötynäkökulma jää ainoaksi tavaksi määrittää elämän mielekkyyttä.
Kenellä todella on oikeus sanoa, mikä on hyödyllistä, tarpeellista, mahdotonta tai mahdollista? Usein unelma itsessään kannattelee eteenpäin, tekee muistakin elämänalueista mielekkäitä. Ihminen on onnellisimmillaan silloin, kun hän tekee jotain, missä hän toteuttaa itseään.
Kiitin kesällä valmentajaani siitä, että hän vaatii minulta kurinalaisuutta ja laittaa minut töihin, mikä tuottaa tulosta. Hän vastasi näkevänsä minun panostavan harrastukseni siinä määrin, että mikään muu kuin tosissaan tekeminen olisi ajanhukkaa ja alisuorittamista. Se oli tunnustus, jonka varassa jaksan puurtaa edelleen. Sanoin, että aina kiivetessäni hevosen selkään minä elän lapsuuden unelmaani.
”Niinhän me kaikki”,hän vastasi.
 |
| Unelmaa talutellen vuonna -90 |
 |
| Unelman kanssa uimassa kesällä -92 |
Hieno, hieno teksti! Ihan kyyneleet silmissä luin, kiitos!
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaHyvin kirjoitettu :) voi kun muistaisimme että jokaisella on oikeus oman kokoisiin unelmiin. Mikä toiselle on arkipäivää voi toiselle olla unelma.
VastaaPoistaLuulen, että monet hevoseomistajat ovat elukoihinsa höyrähtäneitä juuri siksi, että harvalle hevosenkokoisen unelman toteutuminen on ollut itsestään selvää. Monet ovat vain ylikasvaneita ponipöpejä, viimeinkin oman harjapakkinsa äärellä. :)
VastaaPoista