Opetusta vai ohjausta?

Takanani on ensimmäinen kymmenestä täydennysopintoihini kuuluvasta lähijaksoviikosta Itä-Suomen yliopistossa. Opintoni kestävät työn ohessa seuraavat puolitoista vuotta. Ilmeisesti mikään ei voi estää minua ajautumasta elämässäni vielä kovempaan ruuhkaan.

Siitäkin huolimatta, että koulutukseni lähtökohtana on ”laaja-alainen, yksilön elämänkulkuun integroituva ohjausasiantuntijuus, jossa toiminta-alueena on erityisesti koulutusorganisaatioon kytkeytyvä opinto-ohjaus”, päässäni on koko viikon raksuttanut myös ajatus siitä, miten tätä kaikkea voisi hyödyntää ratsastuksen suhteen. Ohjauksen teoriapohja kun on joka tapauksessa sovellettavissa myös ratsastuksen ohjaukseen.

Ratsastaja on kenen tahansa opiskelijan tavoin yksilö, joka rakentaa omaa oppimistaan oman historiansa ja minäkuvansa mukaisesti. Olen tällä viikolla miettinyt paljon niitä merkityksiä, joita sanojen "ohjaaja" ja "opettaja" välillä on.

Koulussa opettaja on perinteisesti se joka sanoo, mitä tehdään. Opettajan tavoitteet on kirjattu valtakunnalliseen opetussuunnitelmaan, jonka mukaan edetään. Opetussuunnitelma ei juuri anna mahdollisuutta luistaa siitä, mitkä tavoitteet minkäkin kouluasteen opetukselle on määritelty.

Ohjaajan tehtävänä sen sijaan on ottaa lähtökohdaksi ohjattavan oman tilanne, osaaminen ja tavoitteet hiukan eri katsantakulmasta. Hänhän enemmänkin auttaa opiskelijaa hallitsemaan opiskelun kokonaisuutta ja muodostamaan tavoitteita. Mutta miten tämänkaltainen ohjaaja/opettaja -jako voisi näkyä ratsastuksen taitoja opeteltaessa? Ja tarvitaanko jakoa?

Muun muassa Hevostalli.netin ratsastussivustoa lukemalla on noussut mieleen kysymys, miten paljon ratsastuskoulujen oppilailta menee opetusta yli ymmärryksen? Voidaanko silloin puhua ohjaamisesta, jos ratsastaja ei uskalla kysyä, mitä hänen pitäisi tehdä ja opettaja ei huomaa tai välitä, että ratsastaja ei saa tehtyä ohjeiden vaatimalla tavalla? "Leipäratsastuksenopettajia" lienee heitäkin; kirjaimellisesti hommiinsa leipääntyneitä.

Tämä on tuttua myös koulumaailmasta. Opettajan on tietenkin helppo tässä vaiheessa todeta, ettei oppilas viitsi. Hänhän on ”opettanut” asian jo monta kertaa. Vanhaa filosofiaa voitaisiin hyödyntää tässäkin kysymällä, jos opettaja on opettanut, mutta oppilas ei ole oppinut, onko mikään niistä tavoitteista toteutunut, joita opetustilanteelle on määritelty?

Olisiko ratsastustunneilla mahdollista ryhtyä viljelemään ohjauksen kulttuuria? Varmasti jokainen ratsastuksenopettaja olisi siihen valmis. Mutta jos ratsastustunnilla on lähemmäs 10 oppilasta, ei siihen taatusti ole aikaa. Ajanpuute ja suuret ryhmäkoot ovat kaiken koulumaailman ikuinen vitsaus, joka tuntuu vievän pois kaiken yksilöllisyyden. Kun asia on opetettu, eli tehtävät asiat on selitetty, olisi syytä tarkistaa miten oppilas on asian ymmärtänyt. Vasta sitten voitaisiin mennä eteenpäin kun voitaisiin todeta oppimista tapahtuneen. Mutta tässäkin raha on se, mikä ratkaisee: vakituisella hevosella valmennuksiin osallistuva pääsee nauttimaan aivan erilaisesta ohjauksesta, sillä hän saa keskittyä itseensä, tuttuun hevoseen ja useimmiten nautiskelee opettajan jakamattomasta huomiosta. Yksityisoppilas on totta kai aina eri asemassa.

Joitain vuosia sitten erään ratsastuskoulun tunneilla toisella puolen Suomea opettajalla oli aikaa vaihtaa tunnin päätteeksi  jokaisen oppilaan kanssa muutama sana siitä, miten nämä olivat kokeneet suoriutuneensa ratsastustunnilla. Se tuntui hienolta, sillä oman oppimisen arviointi ratsastustunnin päätteeksi oli ainakin minulle silloin uutta. Tunsin itseni arvokkaaksi, sillä yhtäkkiä se, miten minä itse koin ratsastamisen tuntuikin olevan keskipisteessä; sitä paitsi olinhan koko tunnin kuunnellut, miltä ratsastukseni oli näyttänyt ratsastuksenopettajan silmissä.

"Mitä minä olen tänään oppinut" on hyvä kysymys.