Hoidossa

”Jos teillä on erityistoiveita ulkoilupukeutumisen suhteen, jättäkää siitä tieto henkilökunnalle.”

Tämä kehotus ei ole tallin ilmoitustaululta vaan päiväkodista.

Lapsen vieminen päiväkotiin on rankka paikka. Vanhemmille ainakin. Kyse on siitä, että jätät oman lapsesi muiden hoidettavaksi. Sinä jätät. Sinä menet pois. Lapsi jää, eikä osaa päivän jälkeen kertoa, mitä siellä on tapahtunut. Silti juuri mikään vanhempien tunnetiloista ei liity päiväkodin täteihin ja ammattitaitoinen henkilökunta ymmärtää tämän.

Useimmmissa tapauksissa vanhemmat jättävät päiväkotiin parkuvan lapsen, joka iltapäivällä juoksee itkien vanhempien syliin. Se on herkkä paikka. Huoli omasta lapsesta on sisäänrakennettua. Vaikka järki sanoo, että lapsella on kaikki hyvin, ei oman lapsensa hätään voi suhtautua kuin subjektiivisesti. Pitävätkö ne sitä siellä riittävästi sylissä? Entä jos se itkeekin siellä koko päivän ja ne eivät vain kerro sitä? Söiköhän se oikeasti? Mutta mikään tästä ei liity epäilyyn henkilökunnan ammattitaidottomuudesta.

Henkilökunnan tehtäväksi jää uudelleen ja uudelleen vakuuttaa, että kaikki on hyvin ja että jok´ikinen vanhempien esittämä kysymys on ihan aiheellinen. Kun kyse on vanhemmista ja heidän huolestaan, henkilökunta ei voi vastata ylimielisesti, miten ”sata kertaa on sanottu, että kaikki on hyvin”. Tai ”me ollaan tehty tätä niin kauan, että kyllä me osataan”. Puhumattakaan, että he millään muullakaan tavoin antaisivat vanhempien ymmärtää, että nämä ovat kysymyksineen idiootteja. Lapsi on vanhempiensa lapsi, ja vanhempien tehtävä on olla huolissaan. 

Kyse on luottamuksen ilmapiirin luomisesta. Sehän ei aina synny hetkessä vain siten, että osapuolet ilmoittavat olevansa luottamuksen arvoisia. Luottamuksen ilmapiirin vallitessa myös hankalista asioista voidaan keskustella. Loppujen lopuksi koskaan ei ole kyse siitä, mitä sanotaan. Kyse on siitä, MITEN se sanotaan. Lähes kaikesta voi loppujen lopuksi puhua, kun vain löydetään oikea tapa sanoa se.

Mutta koska me olemme ihmisiä, me ymmärrämme asiat eri tavoin. Pidän päiväkodissa hyvin tärkeänä sitä, että saan kuulla lapseni päivästä myös positiivisia asioita. Taannoin tädit kertoivat, miten heitä kaikkia nauratti, kun Pinke söi mustikkapiirakkaa naama sinisenä. Tyttö oli itsekin purskahtanut nauruun omalle peilikuvalleen. Minuakin nauratti: heillä oli ollut kivaa! On silti mahdollista, että jonkun vanhemman mielestä tässä olisikin tehty pilaa hänen lapsestaan.

Omaan lapseen liittyvät asiat menevät ihon alle. Mutta lähes samalla tavalla ajattelen Tintin suhteen tallilla. Haluan luottaa, että se hoidetaan hyvin. En kysele, miten sen tarhapäivä on sujunut enkä oleta, että minulle kerrotaan sen edesottamuksista päivän aikana. Niissä ei todellakaan ole mitään kerrottavaa. Mutta koska eläin on minulle tärkeä, toivon, ettei se ole pelkkä tympeä tilastohevonen kenellekään muullekaan. Sitä yksinkertaisesti ei voi arvostella ikävästi ilman, että minusta tuntuisi pahalta.

Kuulin tallinpitäjästä, joka kieltäytyi konsultoimasta hevosenomistajaa enää missään hevosenhoitoon liittyvässä asiassa sen jälkeen, kun hevosenomistaja oli jossain asiassa torjunut tallinpitäjän puoliväkisin tyrkyttämän avun. "Jos ei ammattitaito kelpaa." Tässä olisi opittavaa päiväkodin ja koulujen työntekijöiltä, jotka varmasti joutuvat vastaaviin tilanteisiin viikoittain. Pitäisi osata ulkoistaa itsensä omasta osaamisestaan: he torjuvat apuni, eivät minua. Kysymys on heidän lapsestaan, ei minusta. Ammattitaitooni kuuluu tehdä ero näiden välille ja ymmärtää jättää tunteilu muille.

Hyvä talli on kuin hyvä päiväkoti. Olen tyytyväinen, kun voin olla varma, että hevoseni ulkoilee ja  ruokailee ajallaan, tulee tarvittaessa puetuksi ulos sään edellyttämällä tavalla eikä ole ympäriinsä kuorrutettu omilla eritteillään. Jos se teloo itsensä, siitä kerrotaan minulle. Siitä pidetään huolta minun ollessani poissa. Minä olen niin ikään tyytyväinen, kun en kuule panettelua muista asiakkaista, koska silloin tiedän, ettei kukaan panettele minunkaan ratkaisujani selkäni takana.

Jos huomaan jonkun asian muuttuneen talliympäristössä, muiden tavoin kysyn siitä. En epäilläkseni kenenkään ammattitaitoa vaan ihan puhtaasta mielenkiinnosta 600-kiloisen vauvani oltavia kohtaan. Tyttäreni suhteen uskon olevani eri tavalla paras asiantuntija, mutta hevosen suhteen tiedän tarvitsevani muiden apua. En silti halua tuntea olevani typerä kysymyksineni, joiden taustalla usein on puhdas huoli.

Sen kuitenkin ymmärrän, että tallin ilmoitustaululle ei voi jättää lappua, jossa kaikki hevosen pukemiseen liittyvät erityistoiveet otetaan huomioon. Hevonen ei ole lapsi vaan eläin, ja useimmiten se voi paljon paremmin kun sitä kohdellaan lajinsa mukaisesti - eläimenä.